Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu

Solveigin laulu, Lassi Sinkkonen. Wsoy 1980 (ensimmäisen kerran 1970). 248 s.

- Ai Solveig. Solveig? Eiks se ollut joku? Joku, mikä piru se nyt oli?

- Mitä sä meinaat? mä kysyin hämmästyneenä. Mitähän kaveri nyt yritti?

- Mä meinaan että on joku semmonen kuin Solveigin laulu. Sitä mä meinaan.

Lassi Sinkkosen romaani Solveigin laulu (Wsoy 1980, alk. 1970) on työläisromaani, jossa seurataan yhden helsinkiläisperheen elämää 1930-luvulta 1950-luvulle asti: isovanhempien, vanhempien ja lapsen. Keskiössä on tytär, Solveig, joka parkaisee ensimmäisen kerran vuonna 1933. Hänen tuloaan ei ole suunniteltu eikä häntä ole erityisemmin odotettukaan maailmaan. Sinkkosen teos seuraa hänen kasvuaan lapsesta aikuiseksi. Saara-äiti ei välitä lapsestaan vaan kohtelee Solveigia niin kurjasti, että lukiessa inhottaa. Sana äiti puuttuu Solveigin elämästä; hän kutsuu äitiään vain tämän etunimellä. Sodan kokenut Börje-isä kulkee missä milloinkin, mutta pääasiassa siellä, missä saa kumota kurkkuunsa alkoholiannoksen toisensa perään. Kotona ollessaan isä on kuitenkin yleensä kiltti ja puolustaa tytärtään. Kun isä on lähellä, Solveigin ei tarvitse pelätä Saaran hyökkäystä. Solveigin turvapesä on erityisesti isovanhempien koti, ja isoäiti, famu, on Solveigille äärimmäisen tärkeä.

Solveigin laulu kuvaa todenmukaisesti ja ansiokkaasti revityn ihmisen elämää ja piirtää tarkasti ajankuvaa. Henkilöistä naiset jäävät kaikista vahviten mieleen. Solveig joutuu jo pienestä pitäen selviämään yksin ja olemaan tietyllä tapaa kova, minkä vuoksi huoleton lapsuus jää hänelle vieraaksi. Muiden lapsien elo kummastuttaa: Hyvä ettei kaikilla ollut yhtä keljua kuin mulla. Mutta toisaalta - kyllä mua kävi vähän kateeksi toisten sopu. Solveigissa viehättää erityisesti hänen periksiantamattomuutensa ja sinnikkyytensä. Millainen tahto hänellä onkaan selvitä! Nälkää kurnivassa, mustelmille hakatussa ja turvattomassa elämässä korostuu isovanhempien merkitys. Miten Solveigin olisi käynyt ilman isovanhempien turvaa ja rakkautta? Solveigin isoäiti on lohduttava turvasatama ja Saara pelottava hirviö, jonka raivoa on mahdoton kukistaa. Syytä Saaran käytökseen ei kuitenkaan harmillisesti avata.

Solveigin laulu oli minulle entuudestaan vieras kirja enkä ole nähnyt siitä tehtyä televisiosarjaa. Oli kiinnostavaa saada Sinkkosen teos luettavaksi Ylen Kirjojen Suomi -tapahtuman myötä, sillä en välttämättä olisi tätä kirjaa muuten löytänyt. Solveigin laulu on sujuvalukuista ja pääosin karskia puhekieltä. Helsingin slangi antaa lisäväriä kieleen, mutta ilman sitäkin olisi toiminut.

Sinkkonen pyörittää lukijaa kuin pesukone pyykkiä: määrätietoisesti mutta samalla pehmeästi. Vaikka mustelmilla olevan perheen elämä on rujoa, rikkinäistä ja köyhää, kirjan kannet viimeistä kertaa suljettua ei jää päällimmäisenä pahoinvoiva olo. Solveigin laulun kirkas loppu herättää toivon ja uskon paremmasta.

Kaikki tähän asti blogatut kirjat löytyvät Kirjablogit ja 101 kirjaa -sivulta. Sinkkosen teos on valittu vuoden 1970 kirjaksi, ja täältä voi kuunnella Solveigia tv-sarjassa esittäneen Leena Uotilan haastattelun romaanista. Aiemmin Sinkkosen teoksesta ovat kirjoittaneet ainakin Jokke, Minna Jaakkola ja Lukijatar. 

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Kiltti tyttö (Gone Girl), Gillian Flynn. Wsoy 2013 (englanniksi 2012). suom. Terhi Kuusisto. 444 s.

Kaipasin kesän alkuun juonivetoista ja nopealukuista teosta, ja päädyin tavallisesta poiketen jännityskirjaan. Gillian Flynnin Kiltti tyttö (Wsoy 2013) on vuosien takainen heräteostos kirpputorilta, ja olin jo ajatellut laittaa sen lukemattomana takaisin kiertoon. Olin etukäteen vähän pelännyt, onko teos liian ahdistava tai täynnä ällöttäviä verilöylyjä, mutta pelot osoittautuivat onneksi turhiksi. Yllätyin positiivisesti, kun huomasin, että Kiltti tyttö onkin enemmän psykologinen jännäri.

Kiltti tyttö kertoo aviopari Nick ja Amy Dunnesta. Tarina lähtee liikkeelle vähän hitaanlaisesti, mutta juoni alkaa rullaamaan houkuttelevammin, kun Nick töistä palatessaan huomaa ulko-oven olevan täysin auki, olohuone on sekaisin kuin tappelun jäljiltä ja vesi kiehuu liedellä. On parin viisivuotishääpäivä ja Amy on kadonnut. Hän ei kuitenkaan ole kadonnut ns. jälkiä jättämättä, sillä Amylla on ollut tapana järjestää hääpäivänä Nickille eräänlaista suunnistusta jättämällä tärkeisiin paikkoihin vihjeitä, joiden ratkaisu vie aina seuraavan vihjeen luo. Ensimmäinen vihjekirjekuori löytyy, mutta kun poliisit huomaavat, että keittiön lattialta on pyyhitty iso määrä verta, katseet kääntyvät epäilyttävän tyynenä pysynyttä Nickiä kohti. Häntä aletaan epäillä, ja media nostaa pian Amyn katoamisen ykkösaiheekseen. Ajojahti on alkanut, ja kaikkien huulilla on sama kysymys: Missä Amy on?

Kiltti tyttö onnistuu hyvin pitämään lukijaa otteessaan ja yllättämään juonenkäänteillään. Paikoin kuitenkin puuduin ja kurkin etenkin loppua kohden, paljonko sivuja on jäljellä, koska tarinassa olisi ollut reilusti tiivistämisen varaa. Flynn nostaa korokkeelle erityisesti avioliiton ja siihen liittyvät kuvitelmat ja odotukset. Nick ja Amy näyttävät ulospäin täydelliseltä avioparilta mutta todellisuus on toinen. Flynn heittää lukijalle kiinnostavia kysymyksiä pohdittavaksi. Olemmeko rooliemme vankeja? Miksi ajaudumme tietynlaiseen rooliin ja onko siitä mahdollista päästä irti? Entä kuka meidät lopulta tuntee parhaiten?   

Flynnin teosta lukiessa huomaa pian, ettei henkilöissä ole ketään, josta pitäisi. Hahmot ovat ehkä tarkoituksella aika stereotyyppisiä, mutta itseäni piirre ei juuri haitannut, koska tarinassa maistaa satiirin vahvoja makuja, kuten Elinakin toteaa. Kun teos loppuu, on tyytyväinen, jotta henkilöistä saa irtautua lopullisesti. Loppu nimittäin nostattaa ihokarvat pystyyn ja inhottaa.

Vaikka Kiltti tyttö ei kaikilta osin täydellinen olekaan eikä ehkä säily mielessä kovin pitkään, se onnistuu juuri siinä, mitä kirjalta sillä hetkellä toivoinkin: sen parissa viihtyy ja koukuttuu. Jos siis etsii näillä kriteereillä luettavaa, kannattaa napata Kiltti tyttö kesäkirjaksi. 

Huomaan arvioita silmäillessäni, että Kiltti tyttö on mielipiteitä jakava teos. Linkitän tähän muutamia erilaisia lukukokemuksia: Marile, Lukuneuvoja, essielina, Annika, Villis, Susa ja Aletheia. 

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Et kävele yksin, Juuli Niemi. Wsoy 2016. 359 s. Kansi: Laura Lyytinen.

Ensirakkaus. Se tunne kuin kissa repisi terävillä kynsillään sydänalaa, maan ja askeleen välille tuntuu jäävän rutkasti ilmaa eikä maailmassa ole mitään muuta kuin suupielet ylöspäin nipistävä rakkaus. Toisaalta yläilmoista voi myös pudota romahtaen yhtä nopeasti kuin sinne ilmapallon lailla kohosikin. Juuli Niemen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittanut romaani Et kävele yksin (Wsoy 2016) on hätkähdyttävän todentuntuinen ja vahva tarina etenkin ensirakkaudesta mutta myös muun muassa kasvamisesta ja oman identiteetin etsimisestä.

Ehkä on niin, että kun 15-vuotiaat rakastuvat, on toinen joutsen ja toinen sorsa. Harvoin rooleista löytyy kuitenkaan yhteisymmärrystä, koska yleensä kumpikin kuvittelee olevansa sorsa. Usein kumpikin on oikeasti joutsen. Ja jään rikkomia raajoja sekä putoavia sulkia, niitä on kaikkialla.

Kertojana vuorottelevat viisitoistavuotiaat Ada ja Egzon. Ada asuu yhdessä taitelijaäitinsä kanssa, eikä hän ole koskaan tavannut isäänsä. Ada jää koulussa mieluummin taka-alalle eikä tuo itseään juuri esille. Hiljainen tyttö alkaa kuitenkin räpistellä irti harmaasta massasta, kun silmät kiinnittyvät entistä useammin pakolaispoika Egzoniin. Poikaan, joka on vapaus, hän on preesens ja kaikkein kovinta hiuslakkaa. Hän on soittimen herkin kieli, josta lähtee taloa vavahduttava basso. Isättömyys yhdistää nuoria, rakkaus roihahtaa. Adan ajatuksiin ei mahdu muuta kuin Egzon: Hän on elossa ja viisitoista ja hänellä on jotain mitä kenelläkään ei ole koskaan ollut aiemmin, tämän pojan kädet ympärillään ja silmät kiinni taivaassaan.

Et kävele yksin on tunteiden valtameri, joka on alati liikkeessä eikä milloinkaan täysin tyyni. Se ryöppyää ja kuohuu, välillä liplattaa kevyesti ja nostattaa hetkessä uudelleen voimakkaan aallokon. Niemi kuvaa nuorten tunteita ja uuden kokeilemisen jännitystä hyvin aidosti. Lisäksi nuorten välinen dialogi on juuri sellaista, jollaisena se yläkoulun käytävillä kaikuukin. Varsinkin Adan kautta nousee vahvasti esiin teini-ikäiselle tyypillinen minäkeskeisyys: halu kujertaa kaveriporukan kirkkaimpana tähtenä ja olla tanssilattian katseiden kiintein kohde. Egzonin myötä avataan hieman myös maahanmuuttajanuoren arkea ja haasteita kahden eri kulttuurin välillä. 

Juuli Niemi kirjoittaa nautinnollista lyyristä proosaa. Kieli soljuu herkästi ja kauniisti, mutta myös haastaa lukijaa, jonka on pysyttävä terävänä. Paikoin kieli turruttaa; jotain olisi voinut jättää pois. Niemen teos sopii parhaiten nuorelle, joka on tottunut lukija. Aikuisen lukijan ei kannata säikähtää kirjan hattaran makeaa kantta vaan antaa tälle nuortenkirjalle mahdollisuus. Romaanin myötä voi myös palata hetkeksi omaan ensirakkauteen ja teini-iän muistoihin. 

Et kävele yksin oli lukupiirimme toukokuun kirjavalinta, ja kaikki olivat pitäneet Juuli Niemen nuortenkirjasta kovasti. Lukupiiriläisistä Kaisa V. on blogannut kirjasta. Arvion ovat kirjoittaneet myös mm. Suketus, Mari Saavalainen, Heidi P. ja Mari A. Olen itse lukenut aiemmin Niemeltä myös hänen novellikokoelmansa Tule hyvä, jota myös suosittelen lämpimästi (vaaleanpunainen kansi muuten siinäkin!)