tiistai 12. maaliskuuta 2019

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo, Olli Jalonen. Otava 2018. 461 s. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. Kirjastolaina.

Meren kuohu ja tähtien tuike. Pojan keskittyneen kirkkaat silmät, jotka tarkkailevat taivasta. Taivas alkaa silmistä ja Anguksella on syvän taivaan silmät. Tuo kuva Anguksesta on edelleen mielessäni, vaikka Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin (Otava 2018) lukemisesta on kulunut viikkoja. 1600-luvun kiehtova Saint Helenan saari, Afrikan tähti -lautapelistä tuttu, on Jalosen teoksen miljöönä. Jalonen on kertonut saaren olevan hänelle tuttu, sillä kirjailija on käynyt saarella kolmekymmentä vuotta sitten. 

Angus elää saarella yhdessä äitinsä, siskonsa ja kahden veljensä kanssa. Arki ei ole yksinkertaisimmasta päästä, sillä isä on kuollut ja äiti elättää perhettä yksin. Anguksella on kuitenkin tärkeä tehtävä, kirkkaista kirkkain: hän on toiminut tähtitieteilijä Edmond Halleyn oppipoikana tämän käydessä saarella ja jatkaa edelleen Halleyn antamia tarkkailutehtävien tekoa harjoituttaakseen näkönsä tarkkuutta. Uskonoppia Angus saa saaren pastorilta, joka ottaa Anguksen perheen huomaansa ja perhe muuttaa pastorin luo. Samalla muuttuvat myös ajat: levottomuus ja salamyhkäisyys lisääntyvät eikä Anguksenkaan perhe välty ikävyyksiltä. Koska pastori ei lisääntyneen sensuurin vuoksi kykene ottamaan yhteyttä Lontooseen, Angus päätetään lähettää viesitä viemään laivan salamatkustajana emämaahan Halleyn luo.

Pitääkö ihmisen iho loputtomasti vettä ja onko se saumaton niin että vain ihon isoista aukoista voi vesi mennä? Kun aikaa on loputtomiin ja joutuu olemaan liikkumatta ja voi vaihtaa asentoa vain sen verran kuin hyvin varovaisesti uskaltaa, kaikkea tulee mieleen ja ehtii monta asiaa valmiiksi. Sillä tavalla ihminen vanhenee. Että pala palalta ajattelee asiat läpi ja muistaa ne sitten elämänsä ajan, sillä lailla niitten täytyy kertyä päähän, ajattelen siinä ja ettei aika näinkään kulu hukkaan.

Myönnän heti, että alku oli minulle haastava ennen kuin löysin oikean rytmin. Anguksen tapa kertoa on tajunnanvirtamainen ja jotenkin hänen tapansa tarkkailla ympäröivää maailmaa vaati minulta totuttelua. Onneksi kuitenkin maltoin olla yhtä kärsivällinen kuin Angus konsanaan, sillä kun viimein löysin oikean rytmin, kerronta imaisi mukaansa. Kaikkein mieluisinta luettavaa on ehdottomasti Anguksen pitkä ja rankka laivamatka mutta myös sopeutuminen Lontoon elämään. Henkilöhahmona kiltti Angus on alati kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja tekee siitä jatkuvasti havaintoja, nälkä uuden oppimiseen on kyltymätön. Aluksi tosin vähän hämmennyin ja pysähdyin miettimään, minkä ikäinen poika olikaan, koska hän tuntui niin kaikin puolin käytökseltään ällistyttävän täydelliseltä.

Elämä voi olla sellainen lyhde että siihen kaikkea mahtuu, minulle juolahtaa kesken kaiken mieleen. - - Kuuntelen opiksi kun herrat jotakin enemmän puhuvat koska kuunteleminen on oppia koko ajan, mutta muun ajan voin olla omassani.

Taivaanpallo ei pidä itsestään meteliä: sen sävel on rauhallinen mutta taustalla kumisevat uhkaavat iskut, jotka pitävät sävelmän niin kiehtovana, ettei sitä voi lakata seuraamasta. Taivaanpallossa on sitä jotain: suurta, viisasta ja arvokasta. Se on oodi elämän mittaiselle oppimisen ilolle. 


Helmet-lukuhaaste 2019: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Joka päivä on naistenpäivä -haasteen 1. osan koonti + seuraavat haasteet


Hyvää kansainvälistä naistenpäivää kaikille! Tänään päättyy ensimmäinen osa Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteesta, jonka ovat toteuttaneet Mitä luimme kerran -blogin Laura ja ireadlikephoeberuns  -instagramtilin Mira. Päätin osallistua haasteeseen tietyllä maltilla, jotta varmasti tulisin lukeneeksi edes muutaman klassikkoteoksen. Kaikkiaan viime vuonna lukemistani neljästäkymmenestä kirjasta jopa 33 oli naiskirjailijoiden teoksia, mutta valtaosa niistä oli kuitenkin nykykirjallisuutta eikä juuri klassikoita. Osasin jo haasteeseen osallistuessani aavistaa uutuuskirjojen jylläävän, joten päätin lukea omasta hyllystäni kaksi klassikkoa ja lisäksi kirjaston varausjonossa oli jo valmiiksi yksi klassikko.

Näistä kolmesta klassikkokirjasta luin lopulta kaksi:

Sally Salminen: Katrina
Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Molemmat näistä teoksista olivat äärettömän upeita ja mieleenpainuvia romaaneja. Etenkin Katrina oli minulle lukukokemus, joka jäi syvälle sydämeen. Häivähdys purppuraa oli myös mukana viime vuoden hyllynlämmittäjä-haasteessa. En voinut kuin ihmetellä, miten olin jopa vähän pelännyt tarttua siihen vuosien ajan ja lähes jättänyt kokematta vavahduttavan lukuelämyksen. Se kolmas klassikko, Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, jäi kuitenkin lukematta haasteen ensimmäiseen osaan. Olen nyt alkuvuonna lukenut erityisesti naiskirjailijoiden tuoreempia teoksia, joiden jalkoihin Kaikki mitä rakastin nyt jäi.

Siksipä olikin ilouutinen, kun Laura ja Mira ilmoittivat, että tänään starttaa Joka päivä on naistenpäivä -haasteen toinen osa! Olen tästä innoissani etenkin, kun luin viimeksi Saara Turusen teoksen Sivuhenkilö, jossa listattiin muutamia naiskirjailijoiden klassikoita, jotka herättivät kiinnostukseni ja joista toivon ainakin osan lukevani haasteen toisella kierroksella. En ole vielä laatinut tarkempaa vinkkilistaa itselleni, mutta mielessäni on jo monta mahdollista klassikkoa.


Lisäksi osallistun ensi kertaa Bookisteaparty-blogin Katrin pitämän lukuhaasteen Lukemattomat naiset ja sen toiselle kierrokselle. Haaste alkaa tänään ja päättyy kansainvälisenä tyttöjen päivänä 11.10.2019. Myös tästä haasteesta löytyy klassikko-osio, mutta koska luen paljon myös tuoreempaa kirjallisuutta, on kiva, että saan niitä teoksia tähän Katrin haasteeseen.

Aiotko sinä osallistua näihin haasteisiin tai toiseen niistä? Käy kurkkaamassa somesta hashtagit #everydayiswomensdayreadingchallenge sekä #lukemattomatnaiset ja poimi itsellesi lukuvinkkejä! Myös Lauran blogista löytyy klassikkovinkkejä tämän linkin takaa. 

torstai 14. helmikuuta 2019

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Loistava ystäväni, Elena Ferrante. Wsoy 2016 (L'amica geniale 2011). suom Helinä Kangas. 362 s.
Kansi: Martti Ruokonen. Kirjastolaina.

Nyt voin sanoa minäkin: Olen lukenut Elena Ferranten Napoli-sarjaa. En voi vielä sanoa, lukeneeni koko sarjaa mutta sekin päivä varmasti vielä tulee. Suhtaudun kaikenlaiseen hypetykseen epäilevästi ja lämpeän asioille, joita kaikki hehkuttavat, hitaasti tai en ollenkaan. Napoli-sarjan kohdalla en pitänyt turhaan kiirettä. Tiesin, että luen ainakin ensimmäisen osan, mutta halusin, että hype hieman rauhoittuu ennen omaa vuoroani. Viime vuonna lämmittelin jo vähän, kun luin ensimmäisen Ferranteni, Hylkäämisen päivät, mutta se ei oikein kolahtanut. Jännitti, miten Loistava ystäväni -teoksen (Wsoy 2016, alkukiel. 2011) kanssa kävisi.

Napoli-sarja on varmasti kaikille sen verran tuttu, että jätän juonikuvaukset mahdollisimman minimiin. Pohjustettakoon kuitenkin sen verran, että sarjan ensimmäinen osa vie lukijan 1950-luvun Napoliin, missä hiekkatomu kieppuu kaduilla, rahan tienaamiseksi on tehtävä kovasti töitä ja perheiden miespuoliset tappelevat herkästi toisten perheiden miesten ja poikien kanssa. Loistava ystäväni aloittaa Lilan ja Elenan elämän seuraamisen lapsuudesta, ja ensimmäinen osa päättyy, kun tytöt ovat 16-vuotiaita. Lila, oikealta nimeltään Raffaella Cerullo, on suutari-isän ja tämän vaimon tytär. Vain Elena kutsuu häntä lempinimellä Lila, muut nimellä Lina. Lila auttaa usein isoveljensä Rinon kanssa isäänsä verstaalla. Elena Greco (Lilan kutsumana Lenú) asuu yhdessä tiukan äitinsä ja lempeämmän isänsä kanssa ja saa mahdollisuuden opiskella, kun taas Lila joutuu jättämään opinnot kesken. Siinä missä Lila on räväkkä eikä paljoa mieti sanomisiaan, Elena on rauhallinen ja hyvin epävarma itsestään.

Sarjan avausosan juoni ei ehkä ole kovin erikoinen, mutta toisaalta se on aika lailla sellainen kuin mitä ajattelinkin etukäteen: elämää hyvine ja huonoine hetkineen. Kertojana on Elena, joten mieleen jää vahvimpana hänen epävarmuutensa itsestään, pelkonsa ja riippuvaisuus Lilasta. Välillä Elenan takertuvaisuus Lilaan ärsytti, mutta niin ärsytti Lilan ilkeyskin ja esimerkiksi tapa tentata Elenaa tämän opiskeluista. Itse asiassa vasta hieman yli kahdensadan sivun jälkeen aloin lämmetä Elenan ja Lilan vähän eriskummalliselle ystävyydelle. Lisäksi aloin ymmärtää, miksi Elenan epävarmuus aluksi ärsytti: tunnistin hänessä niitä samoja tuntemuksia esimerkiksi ulkonäöstä ja joukkoon kuulumisesta, joiden kanssa itse painin teini-ikäisenä. Kaikista huikeinta teoksessa on sen lopetus, joka sisältää sellaisen koukun, josta ei irti räpistellä.  Niinpä seuraava osa oli laitettava samantien varaukseen. Tai siis laitoin myös loput osat, koska haluan nähdä, millainen kokonaisuus osista syntyy ja millainen kokonaismielipide siitä muodostuu. Loistava ystäväni vaikuttaa sarjan lämmittelyosalta, joten odotan, että jokin seuraavista pamauttaa potin ja muodostuu omaksi lempparikseni.

Mikä sarjan osista on sinun suosikkisi?


Helmet-lukuhaaste 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Sarah Crossan: Yksi

Yksi, Sarah Crossan. S&S 2018 (One, 2015), suom. Kaisa Kattelus. Kansi: Aino Ahtiainen. 436 s. Kirjastolaina.

Sarah Crossanin nuorille aikuisille suunnattu romaani Yksi (S&S 2018, alkukielellä 2015) kertoo siamilaisista kaksostytöistä. Grace ja Tippi ovat saaneet nimensä Alfred Hitchcock -elokuvien näyttelijöiden, Grace Kellyn ja Tippi Hedrenin, mukaan. Sisarilla on kaksi kättä, omat sydämet, keuhkot ja munuaiset, mutta lantion seuduilta he sulautuvat yhteen. Niinpä heillä on kaksi jalkaa ja valtaosa sisäelimistä on yhteisiä. Grace ja Tippi ovat kuitenkin elämäänsä tyytyväisiä: Kuulostaa varmaan vankilatuomiolta, / mutta parempi meidän on kuin niiden, / joilla on yhteensulautunut pää tai sydän / tai vain kaksi kättä. / / Eivät meidän asiat ole yhtään hullummin. / / Näin on aina ollut. 

Kesän jälkeen tytöillä on edessään siirtyminen Hornbeaconin lukioon. Isä on jäänyt työttömäksi eivätkä äidin palkkarahat yksistään riitä kattamaan kaikkia kuluja, joten kotikouluun ei ole enää varaa. On kohdattava muut nuoret, heidän hämmästyksestä laajenevat silmänsä, naurun tirskahtelut ja ilkeät sanat. Grace ja Tippi toivovat kovasti, että ihmiset näkisivät heidät kahtena eri yksilönä, ei vain yhtenä. Kummallakin on omat mielenkiinnon kohteensa, ja siinä missä Tippi on räväkkä, Grace sen sijaan on rauhallisempi. Mutta / minä keksin heti / sata kohtaloa / jotka ovat pahempia / kuin elämä Tipin rinnalla, / kuin elämä tässä ruumiissa, / elämä ihmisenä / joka olen aina ollut. / / Keksin tuhat parempaa kohtaloa. / / Miljoona. / / Jos joku sattuisi kysymään. 

Yllätyksekseen Grace ja Tippi tutustuvat pinkkihiuksiseen ja teräväkieliseen Yasmeeniin ja kirjallisuudesta nauttivaan Joniin, ja heidän kanssaan siskokset viettävät ihan tavallista nuorten elämää. Myös ihastumista on ilmassa,  mutta voiko rakastuminen olla sallittua, jos on siamilainen kaksonen? Lisäksi siskot joutuvat tekemään raskaan päätöksen, joka voi muuttaa heidän elämänsä lopullisesti: hyvään tai huonoon suuntaan. 

Yksi on säeromaani, eli se on kirjoitettu säemuotoon runojen tapaan. Helsingin Sanomissa valotettiin viime vuonna kyseisestä termistä, joka minulla on aiemmin mennyt ohi: "Kirjoittajan fokus on jäntevässä kerronnassa, mutta ilman perinteisen nuortenromaanin juonivetoisuutta. Sisäiset tapahtumat ja mielenliikkeet ovat keskiössä." Sarah Crossanin teokseen havahduin niin ikään tänä vuonna, kun mietin, mitä lukisin Helmet-lukuhaasteeseen (kirjassa täytyisi olla kaksoset). Olin juuri edellisenä vuonna lukenut Leena Parkkisen romaanin Sinun jälkeesi, Max eikä mieleen noussut muuta kaksosista kertovaa kirjaa. Huomasin Crossanin teoksen onnekseni Bibobook-blogin instagram-tilillä ja lainasin kirjan samantien.

Vaikka Yksi on yli 400-sivuinen teos, säemuodon ansiosta sen lukee nopeasti. Itse luin teoksen parissa päivässä ja pääsin ensimmäisenä päivänä reippaasti yli puolen välin. Tekstinasettelu on väljää eikä yhdellä sivulla välttämättä ole paljoakaan tekstiä. Yksi on säemuotonsa ansiosta takuulla mainio lukuvalinta nuorelle, joka tavallisesti välttelee lukemista ja kokee, ettei lukemiseen ole aikaa. Säemuoto karsii kaiken ylimääräisen ja jäljelle jää vain keskeisin. Siksi kipeimmätkin asiat nousevat esiin erityisen vahvasti: Tavallisuus on Graalin malja / ja ainoastaan ne joilla ei sitä ole / tajuavat sen arvon. Suomentaja Kaisa Kattelus on tehnyt loistavaa työtä: suomennos on soljuvaa ja onnistunutta. Monia kohtia täytyy lukemisen aikana vähän aikaa sulatella ennen kuin jatkaa eteenpäin, sillä säkeet vaikuttavat vahvasti - jopa yllättävän vahvasti, sillä en etukäteen odottanut niin voimakkaita tunteita, mitä teos herätti. Vaikka teos säemuotoinen onkin, se muodostaa eheän kokonaisuuden, romaanin. Useat säkeet voisivat silti toimia sellaisenaan runona, kuten vaikka tämä katkelma: Syksyn ruskeat, keltaiset ja punaiset lehdet / ovat hajonneet tomuksi. / / Valkoinen taivas purkaa / sisuksistaan lumen. / / On talvi.

Yksi aiheutti olotilan, jonka seurauksena epäilee, osaako ollenkaan valita oikeita sanoja, sillä toivon, ettei teoksen muoto säikyttäisi lukijaa pois vaan että moni uskaltaisi rohkeasti tarttua Crossanin säeromaaniin. Yksi on yksinkertaisesti kaunis ja mieleenpainuva teos sisaruudesta, identiteetin etsimisestä ja nuoruudesta. Lisäksi se on koskettava: silmäkulmat kostuvat mitä lähempänä takakansi häämöttää. Siamilaisten kaksosten elämän lisäksi esiin nostetaan myös alkoholismi, työttömyys ja anoreksia, joiden käsittely limittyy tarinaan taiten. Crossan kertoo teoksen lopussa tekemästään laajasta taustatyöstä ja antaa esimerkkejä eläneistä siamilaisista kaksosista sekä siitä, millaisia terveydellisiä haasteita heillä on. Nämä ovat kiinnostavia asioita, sillä tietämykseni siamilaisista kaksosista eivät ole kummoisia. Yksi antaakin mahdollisuuden nähdä, millaista siamilaisten kaksosten elämä voi olla. Jos siis luet jonkin ya-kirjan tänä vuonna, lue ainakin tämä!


Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset

maanantai 21. tammikuuta 2019

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

Tuhatkuolevan kirous, Siiri Enoranta. Wsoy 2018. 443 s. Kansi: Riikka Turkulainen. Kirjastolaina.

Tulipa korkattua vuosi 2019 täräyttävän hienolla kirjalla: Siiri Enorannan Finlandia Junior -palkitulla teoksella Tuhatkuolevan kirous (Wsoy 2018). Tämän teoksen valitseminen luettavaksi ei ollut minulle itsestäänselvyys. Kun teos nousi esiin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana, kuvittelin kirjan nimen perusteella tarinan tarjoavan lukijalleen aimo annoksen fantasiahöystöä - ei kiitos siis minulle, ajattelin. Kun tuli Finlandia-palkintojen jakopäivä, kuuntelin, miten Finlandia Junior -voittajan päättävä Riku Rantala kehui Siiri Enorannan teoksen olevan ylistys luonnolle ja olevan mitä mainiointa luettavaa ihan kaikille juuri nyt ilmastonmuutoksen hillitsemisen aikana. Olin myyty jo Rantalan puheen myötä ja laittanut kirjan samantien varaukseen ennen kuin muut ehtisivät kovin paljoa edelleni.

Kun sitten sain Enorannan teoksen käsiini, alkureaktioni oli säikähtänyt: "Apua, näin paljon sivuja fantasiamaailman parissa! Kestänköhän?" Aika naurettavaa, myönnän, mutta fantasiaelementit saavat minut aina varautuneeksi. Tällä kertaa minulla oli kuitenkin vahva halu antaa tälle teokselle mahdollisuus ja hypätä epämukavuusalueelle. Tuhatkuolevan kirous kertoo Indarasiassa asuvasta 14-vuotiaasta tytöstä, Pausta, joka haaveilee Magia-akatemiaan pääsystä ja on kuollakseen kateellinen isoveljelleen, joka pääsee sinne opiskelemaan. Missään muualla ei nimittäin enää saa taikoa kuin tarkoin vartioidusti akatemian sisällä. Onko Paun tulevaisuus olla kotona lemmikkinsä Pipin kanssa ja auttaa vanhempia karjan kasvatuksessa? Epätoivoinen Pau on revetä onnesta, kun hän eräänä päivänä saa kutsun Magia-akatemian pääsykokeisiin. Täältä tullaan taikuus! Magia-akatemiassa Pau tutustuu kahteen poikaan, Dauiin ja Kenoneen, joiden kanssa hän viihtyy ja ystävystyy. Pian Pau saa kokea yllätyksen jos toisenkin, kun kaikki ei ihan menekään niin kuin hän oli kuvitellut. Keitä ovat pikilapset, joita taika vetää puoleensa varjoista? Entä miksi Oikeaoppisten Taikakäytäntöjen valvontaosasto, Ötkyt, haluavat eroon pikilapsista? Entä mistä Nubya on saanut tuhat elämää ja miten hän tuntee Paun äidin? Ja mitä ihmeen salaisuutta vanhemmat eivät suostu kertomaan Paulle?

Tuntuu todella vaikealta kertoa mitään Enorannan teoksesta, koska siinä on niin paljon kiinnostavaa sisältöä, mutta kuitenkin sitä haluaa olla paljastamatta liikaa. Tuntuu, että Tuhatkuolevan kiroukseen on mahdutettu kaikki se, mikä nykyään repii ihmisiä kannattaja-vastustaja-asetelmiin. Runsaudesta huolimatta teos ei ole sillisalaatti vaan huikean hieno, ehjä ja tasapainoinen, kerta kaikkiaan taitavasti kirjoitettu romaani. Tuhatkuolevan kirouksessa ei esimerkiksi ole mitään kummallista kahden saman sukupuolisen ihmisen suhteessa, ajelemattomat sääri- ja kainalokarvat eivät herätä kummeksuntaa ja on itsestäänselvyys, että jos puu on ollut välttämätön kaataa, sen tilalle kasvatetaan heti uusi taimi. Kaikki Ötkyjä lukuun ottamatta kunnioittavat luontoa ja eläimiä, ja Enoranta kuvaa luontoa todella kauniisti. Tämä on yksi luontoon liittyvä lempilainaukseni: - - sillä minä ymmärsin heti, että metsä oli kokonaisuus. Se oli perhe. Sen osia ei voisi erottaa toisistaan niin kuin ei minuakaan äidistä, isästä ja Tristinistä. Linnut ja ötökät kuuluivat metsälle ja metsä niille, ja se kuului sienille ja madoille ja tuulelle ja ne sille, se hengitti maailmaa valtavilla keuhkoillaan, ja minua huimasi.

Tuhatkuolevan kirous -romaanissa mielikuvitus on monipuolinen ja houkutteleva irtokarkkipussi. Kuun rinnalla auringon peittää myös muu ja lehmien tavoin laitumella käyskentelevät mohmat. Vaikka fantasiaelementtejä on paljon, olin yllättynyt siitä, miten helposti sujahdin teoksen maailmaan enkä edes huomannut sellaista oloa, että olisin jollain tapaa epämukavuusalueellani. Ehkä tämä johtuu siitä, että kiinnyin Pauhun ja moneen muuhunkin henkilöhahmoon ja ylipäänsä rakastin Enorannan luomaa maailmaa. Kirjan kieli heittää iloisia kärrynpyöriä ja maistuu piristävän kirpeältä; kieli on kaikin puolin miellyttävää ja kekseliästä. Lisäksi Paun kasvu tytöstä nuoreksi naiseksi ja seksuaalisuuden herääminen kuvataan taidokkaasti ja uskottavasti.

Tuhatkuolevan kirous sopii nuorelle, joka on kokenut lukija. Se ei kuitenkaan ole pelkästään nuortenkirja vaan sopii loistavasti luettavaksi myös aikuiselle lukijalle. Ja kovasti toivonkin aikuisten lukevan teoksen, sillä Enoranta nostaa esille monia tärkeitä teemoja.


Helmet-lukuhaaste 2019 / 13. Kotimainen lasten- ja nuortenkirja

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

En palaa takaisin koskaan, luulen, Satu Vasantola. Tammi 2018. 377 s. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen.
Arvostelukappale kustantajalta.

Palaan vielä yhden arvion verran viime vuoteen. Viimeinen lukemani teos vuodelta 2018 oli Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018) ja samalla se pääsi vielä vuoden lukukokemusteni parhaimmistoon. (Viittaan teokseen jatkossa lyhenteellä EPTKL). Tämä siitäkin huolimatta, että teoksessa on pienet heikkoutensa, mutta Vasantola onnistuu niistä huolimatta pitämään ohjat hienosti käsissään ja yksinkertaisesti pidin suunnattomasti teoksen tarinasta.

Kiinnostuin Vasantolan teoksesta, koska siinä kuvataan suvun sukupolvien elämää ja kotiseuturakkaana pidän siitä, jos tarina sijoittuu ainakin osittain Pohjanmaan lakeuksille. EPTKL on runsaudensarvi: alkoholismi, sota ja sen vaikutukset ihmiseen, väkivalta parisuhteessa sekä perheen sisällä, maahanmuutto ja maahanmuuttajien ongelmat, äitiys ja sen haasteet, vanhemman ja lapsen suhteet, maaseudun ja kaupungin erot jne. Kaiken sydämessä on eräs suuri salaisuus, jota suvun isoäiti, Martta-mumma, kantaa. EPTKL ei siis käsittele mitään sinällään mullistavia teemoja, vaan ne ovat kaikki hyvin tuttuja entuudestaan kirjallisuudessa. Siitä huolimatta en kokenut lukiessani sellaista väsähtänyttä olen lukenut tämän ennenkin -tunnetta, jonka koin aika vahvasti lukiessani viime vuonna Eeva Rohasen uuden romaanin Raivo, jossa keskiössä ovat niin ikään alkoholismi, avioero ja väkivalta parisuhteessa. Vasantola onnistuu luomaan näiden perinteisten teemojen ympärille mielenkiintoisen ja varsin taidokkaan kudelman, jossa asioiden todellisia puolia kuoriutuu esiin vähitellen.

EPTKL:n henkilöhahmot ovat kiinnostavia, aitoja ja erityisen väkevä hahmo on suvun vanhin, yli yhdeksänkymmentävuotias mumma Martta. Hän on henkilö, jonka luota muut etsivät turvaa, lämpöä ja neuvoja. Hän on se, joka kannattelee koko sukua polvellaan ja pitää siitä huolta viimeiseen asti. Hän on se, joka teoksen alussa toivoo itse kuolleensa ensin eikä olevansa se, joka nyt katsoo arkkua, jossa makaa täysin väärä ihminen. Koska suvusta on kyse, henkilöitä on useita, mutta Martan lisäksi erityisen keskeisiä ovat hänen poikansa Tapio, joka on saavuttanut menestystä työssään kovan uurastuksen kautta. Omia suosikkejani olivat juuri Martta sekä Tapio, sillä tunnistan heissä tiettyjä samanlaisia piirteitä kuin eräissä omissa läheisissäni. Lisäksi on vielä tyttärentytär Susanna, jolle mumma on maailman tärkein ja joka on pienestä pitäen turvautunut Tapio-enoon, kun oman isän käytös on pelottanut liikaa. Susanna kuuluu niihin, jotka ovat lähteneet maalta kaupunkiin, heiluttanut helpottuneena hyvästit Seinäjoelle ja suunnannut Helsingin yliopistoon opiskelemaan juristiksi. Kotiseutu on silti pysynyt tärkeänä, ja siellä Susanna vierailee usein. Maaltamuutto kaupunkiin ja yliopisto-opiskelu ensimmäisenä suvussa ovat asioita, jotka palauttivat lukiessa mieleen omia samankaltaisia muistoja: sen, miltä tuntui lähteä tuntemattomaan kaupunkiin, jossa ei ollut tuttuja, miltä tuntui tehdä toisin kuin kukaan muu aiemmin ja miten ei oikein tiennyt, mitä akateemiselta arjelta odottaa. 

Suvun ulkopuolisen tarinan mukaan tuovat turvapaikanhakijat Fatima lapsineen ja veli Tariq. Fatima muuttaa asumaan väliaikaisesti Susannan ja tämän tyttären luo, Tariq sen sijaan pääsee töihin Tapion firmaan. Heidänkin osuutensa on mielenkiintoinen, mutta jää irralliseksi ja koska yhdessä suvussa riittää tapahtumia, mielestäni Tariq olisi saattanut yksistään riittää. Jossain teoksen puolivälissä Fatima ja Tariq unohtuvat kokonaan pitkäksi aikaa, ja vasta teoksen loppupuolella he nousevat jälleen esiin. Henkilöhahmoina he jäävät tämän vuoksi aika haaleiksi, minkä vuoksi Fatiman ja Susannan ystävyys ei onnistu erityisesti koskettamaan. Lisäksi teoksen viimeinen luku, jonka Fatima saa päättää, tuntui turhalta ja edellinen luku olisi hyvin riittänyt.

Vaikka EPTKL on runsas, se on kieleltään soljuvaa ja kun vain on tarkkana vuosien suhteen, lukeminen rullaa kitkatta eteenpäin. EPTKL koskettaa ja saa miettimään sitä, miten paljon erilaisia tarinoita, pieniä ja isoja, sukujen sisältä löytyy ja miten monta tarinaa meistä jokainen itse sisältää. Kirjan viimeistä kertaa suljettuani minuun valahti haikeus mutta ennen kaikkea onnellinen olo. Askel askeleelta kuljemme eteenpäin, vaikka menneisyys olisi raskas, mustelmilla, arvilla tai kipeillä sanoilla piiskattu. 

lauantai 5. tammikuuta 2019

Hyllynlämmittäjät 2019 ja muita lukusuunnitelmia


Uusi vuosi, uudet hyllynlämmittäjät ja uudet lukusuunnitelmat! Palaan aluksi lyhyesti viime vuoteen paljastamalla, mitä hyllynlämmittäjiä silloin luin ja mitä en ennen kuin kerron, mitä uusia valintoja olen tehnyt hyllystäni vuodelle 2019. Lisäksi kerron, mihin haasteeseen aion ottaa osaa ensimmäistä kertaa ja millaisia muita lukusuunnitelmia minulla on uudelle vuodelle. 

Miten kävi vuoden 2018 hyllynlämmittäjä-haasteen kanssa?

Ihan hyvin siinä mielessä, että sain ainakin osan hyllyä pitkään lämmittäneistä kirjoista luettua. Kaiken kaikkiaan luin neljä kirjaa ja jätin kesken yhden, joka ei sitten sytyttänytkään ja lahjoitin kirjan kiertoon. Sain luettua seuraavat kirjat: Riina Katajavuoren Wenla Männistö (oli hyvä!), Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (hieno tämäkin, joskaan tarina ei enää ole vahvasti mielessä), Alice Walkerin Häivähdys purppuraa (upea klassikko) ja Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista (uusi yritys kannatti). Sen sijaan jätin kesken Anni Kytömäen Kultarinnan, koska kirja ei vain kertakaikkiaan tempaissut minua mukaansa, päähenkilö ei kiinnostanut ja vaikka rakastankin kaunista kieltä, tässä runsas kuvailu ja hidas kerronta alkoi aina muutaman sivun luettuani nukuttaa.

Mitä sitten jäi lukematta? En lukenut vieläkään Mika Waltarin Sinuhea (hävettää ja aionkin yrittää sitä uudelleen tänä vuonna), David Grossmanin teosta Sinne missä maa päättyy (kiinnostaa edelleen), Doerin Kaikki se valo jota emme näe (joskus vielä!),  Kamila Shamsien Kartanpiirtäjää (yritin kerran aloittaa, mutta lukuhetki oli väärä), Oatesin Blondia (höh!), Heidin Köngäksen Herttaa (aihe ei houkutellutkaan) enkä lukenut JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään (väsyin loppuvuodesta sotakirjallisuuteen).

Mitkä ovat vuoden 2019 uudet hyllynlämmittäjät? 

Valitsin uudet hyllynlämmittäjät siten, että joukossa olisi pääasiassa niitä, jotka ovat odottaneet hyllyssä pisimpään. Niinpä en ottanut mukaan esimerkiksi viime vuonna hyllyyni tulleita kirjoja yhtä lukuun ottamatta. Toki vakaana aikeenani olisi lukea myös niitä muitakin lukemattomia hyllystä, ja aionkin merkitä muistiin kaikki omasta hyllystäni vuoden aikana lukemani kirjat.  Lisäksi päätin valita listalle valtaosin ulkomaisten kirjailijoiden teoksia, koska aikeenani olisi keskittyä tänä vuonna enemmän käännöskirjallisuuteen kuin viime vuonna. 


Alla perusteluineen valitsemani hyllynlämmittäjät. (Hauska huomata muuten, että valtaosa kirjojen kansiväreistä on aika keväiset!)

1. Katarina Bauer: He olivat natseja
- Tämä tietokirja on odottanut lukemista vuodesta 2016. Aihe kiinnostaa.

2. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies 
- Ostin tämän Helsingin Kirjamessuilta vuonna 2015. Itse asiassa aloitin teosta joskus, mutta se jäi aika alkutekijöihin, koska lukuhetki ei vain ollut oikea. Nyt uusi yritys.

3. Fedor Dostojevski: Idiootti 
- Listalla on pakko olla edes yksi kunnon tiiliskivi! Jospa tähän olisi edes vähän helpompi tarttua, kun listani muut kirjat ovat pituudeltaan maltillisia. Idiootti on lahja ystävältäni vuodelta 2012, eli teos on joutunut odottamaan lukijaa häpeällisen pitkään. Lisäksi toinen ystäväni antoi minulle viime vuonna peräti kaksi Dostojevskia, Pelurin ja Köyhää väkeä, joten täytyyhän tässä nyt ryhdistäytyä! 

4. Pablo Giordano: Ihmisruumis 
- Ollut hyllyssäni vuodesta 2014. Jotenkin en ole saanut tartuttua tähän, koska pelkään teoksen olevan todella ahdistava. 

5. Laura Gustafsson: Korpisoturi
- Ollut hyllyssäni vuodesta 2016. Meinasin lukea Korpisoturin jo viime vuonna, mutta se sitten jäi. Tämä on lähes satavarmasti teos, jonka luen näistä ensimmäisenä.

6. Herman Koch: Illallinen
- Teos ei ole lämmittänyt hyllyäni vielä pitkäänkään; olisinko ostanut tämän viime vai sitä edellisvuonna Tampereen Metso-kirjaston poistomyynnistä. Illallinen päätyi listalle, koska haluan vauhdittaa siihen tarttumista. En ole lukenut Kochin teoksia aiemmin, mutta tästä kirjasta olen kuullut pelkkää hyvää.

7. Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty 
- Ostin tämän Helsingin Kirjamessuilta vuonna 2015 samalla, kun Calvinonkin kirjan. Luin pari vuotta sitten Lahirin Kaiman, joka myös oli lämmittänyt hyllyäni pitkään ja pidin siitä paljon. Toivottavasti myös Tulvaniitty olisi hyvä.

8. Alice Munro: Karkulainen
- Tämän olen poiminut vuonna 2013 Kalajoen kirjaston kierrätyshyllyltä. Hyllyssäni on myös eräs toinen Munron novellikokoelma odottelemassa, mutta jospa lukisin ensin tämän, joka on ollut minulla pidempään.

9. Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni 
- Tämän ostin kirpputorilta vuonna 2015. Olen kokeillut aloittaakin muistelmateosta, mutta päässyt vain sivulle 59. Ei muuta kuin uudelleen alkuun, jotta pääsisi sinne sivulle 441. En ole lukenut Nerudalta mitään muuta aiemmin.

10. Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
- Ollut hyllyssä vuodesta 2016. Koska sain viime vuonna luettua Parkkisen ensimmäisen romaanin, on nyt Säädyllisen ainesosan vuoro. Tätä on kehuttu paljon, joten odotan hyvää lukukokemusta.

11. Alan Paton: Liian myöhään vesipääsky 
- Tämän olen ostanut Kalajoen kirjaston poistomyynnistä vuonna 2013. Ostin teoksen ihan muuten vain, koska se on ensimmäinen Keltaisen kirjaston teos ja nimi on todella kaunis! Ehkä tarina itsessään ei ole sitten houkutellut vai mistä lie johtuu, etten ole kirjaa lukenut.

12. Mo Yan: Viinamaa 
- Ostin Yanin teoksen Helsinki Litistä vuonna 2015, koska muistaakseni teoksen suomentajalle myönnettiin käännöspalkinto tai jotain sinne päin. En ollut kuullut kirjailijasta aiemmin enkä tuntenut hänen tuotantoaan, joten oli harvinaista minulle ostaa uusi kirja tietämättä mitään kirjailijasta.

. . .

Mihin muihin lukuhaasteisiin otan osaa? Mitä muita lukusuunnitelmia olen asettanut?

Koska haluaisin kovasti päästä vuoden aikana jälleen vähintään 50 luettuun kirjaan, tuumin, että Helmet-lukuhaaste voisi olla siihen oiva apukeino (haaste löytyy täältä)! En ole siis aiemmin osallistunut kyseiseen haasteeseen, koska olen pelännyt, että lukemisesta tulee sen myötä vain suorittamista ja että haaste kahlitsee liikaa, koska tykkään valita lukemiseni fiilispohjalta. Tänä vuonna haaste näytti kuitenkin sellaiselta, että uskon varsin monen kohdan täyttyvän helposti. Tärkeintä on, että lukemisen rentous säilyy, minkä vuoksi en enää muuttanut hyllynlämmittäjiä päätettyäni kokeilla Helmet-haastetta. 

Viime vuonna alkanut haaste Joka päivä on naistenpäivä jatkuu vielä 8.3. asti. Päätin viime vuonna  sitä varten kolme oman hyllyn teosta, joista lukematta on vielä Siri Hustvedtin romaani Kaikki se mitä rakastin. Toivon kyllä lukevani tänä vuonna myös niitä Minna Canthin näytelmiä, joita en ole vielä lukenut. Sillä ei ole väliä, ehdinkö lukea ne haastetta varten, vaan haluaisin ylipäänsä viimein paikata aukkoja Canthin suhteen. 

Mainitsinkin jo aiemmin, että aion lukea nyt erityisesti käännettyä kirjallisuutta tai edes lukea tasapuolisemmin sekä käännettyä että kotimaista. Pääpaino oli viime vuonna kotimaisessa kirjallisuudessa, kuten tavallista, eikä siinä mitään, mutta huomasin loppuvuodesta kaipaavani jotain muuta. Esimerkiksi Suomen sodat saavat nyt hetkeksi jäädä lepäämään, sillä olen väsähtänyt erityisesti sisällissodasta kertoviin romaaneihin. Myöskään uskonto ei nyt houkuta kirjallisuudessa.

Vielä viimeisenä: Aion kiinnittää erityisesti huomiota siihen, että lukisin edes muutaman tietokirjan tai elämäkerran, minkä huomioin myös hyllynlämmittäjä-haasteen suhteen. En juuri lue niitä, koska en ole löytänyt sellaista itselle sopivaa tapaa tai hetkeä lukea niitä. Romaaneihin kun on helppo tarttua illalla vähän väsyneenäkin, mutta tietokirjaa tai elämäkertaa en osaa lukea vaikkapa ennen nukkumaanmenoa. On siis harjoiteltava ja kokeiltava, millaisena hetkenä olisi parasta tarttua tietokirjaan. Ensimmäinen harjoitus onkin edessä jo pian, sillä Michelle Obaman elämäkerta Minun tarinani odottaa jo lukemista.

. . . 

Haasteet on nyt asetettu, eli ei muuta kuin lukemaan! Vuoden 2020 alussa sitten nähdään, miten suunnitelmien kanssa kävi.

Millaisia lukutavoitteita sinulla on? Entä oletko lukenut jotain hyllynlämmittäjistäni? Löytyykö suosikkeja tai inhokkeja? Ja jos sinulla on antaa jotain vinkkejä hyvistä tietokirjoista tai elämäkerroista, otan niitä mielelläni vastaan!