sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Kirkkaus, Riitta Jalonen.
Tammi 2016. 347 s.
Arvostelukappale.
Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla nähnyt kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalosen Kirkkaus (Tammi 2016) on fiktiivinen romaani todellisesta henkilöstä, uusiselantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Framea hoidettiin väärin diagnoosein psykiatrisessa sairaalassa, missä hän sai satoja sähköshokkeja. Vasta vuosien jälkeen diagnoosi skitsofreniasta kumottiin. Hoitovuosiensa aikana Frame sai lohtua kirjoittamisesta ja ponnahti lopulta maailmanmaineeseen. Framen tuotantoa ei ikävä kyllä ole suomennettu. Jane Campionin Enkelin kosketusta en ole nähnyt.

Ajatukseni tulevat eriskummallisessa järjestyksessä, päättävät itse miten tulevat ilmi ja milloin. Minun pääni on se joka humisee, käteni on se joka kirjoittaa. 

Romaanin lopussa Jalonen kertoo, miten hän on ollut täydesti mukana teosta kirjoittaessaan ja sulautuneensa yhdeksi ja samaksi henkilöksi Janet Framen kanssa. Tämän kyllä huomaa Kirkkautta lukiessa; Jalonen eläytyy Frameen täysin. Hän pureutuu hyvin syvälle ihmismieleen ja tarkastelee muun muassa sitä, miten läheisten ihmisten menetykset muovaavat ihmistä. Paitsi että Janet Framen vanhemmat luovuttivat tämän hoitoon mielisairaalaan, joka on ihmisten teurastamo, Frame menetti kaksi sisartaan, kun molemmat hukkuivat ja hänen veljellään todettiin epilepsia. Tunnelma on tummanpuhuva ja täyteläinen, eikä teos ole nopeimmasta tai helpoimmasta päästä lukea. Se vaatii lukijalta tarkkaa keskittymistä. Minulle oli haastavinta päästä lähelle Framea. Toistuvista yrityksistäni huolimatta jäin etäälle. Vaikka tunnistinkin lukiessani teoksen ansiot, minua harmitti se kuilu, joka pysyi loppuun saakka minun ja Framen välillä.

Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet. 

Jalonen kirjoittaa ainutlaatuista ja ravistelevaa kieltä. Siinä on väkevää voimaa mutta yhtä lailla herkkyyttä ja kirkkautta. Kielen vuoksi teosta ehdottomasti pitääkin lukea hitaasti, jotta sanoja pyörittelee rauhassa ja antaa niiden sitten kaivautua hitaasti sisimpään. Millainen esimerkiksi on se tunne, kun sisälläni on hiljaista lunta tai on täynnä peloista syntynyttä hiekkaa ja soraa? Millainen myrsky on siinä hetkessä, kun hirtän lauseet toisiinsa kiinni, ne eivät pääse pois paperilta koska ovat umpisolmulla sidotut ja millainen seesteisyys silloin, kun ihmisen sisällä oleva tuuli kuljettaa sanat oikeaan paikkaan? Ajatukset kirjoittamisen antamasta lohdusta kimmeltävät kuin hanki auringossa.

Vaikka minulle Kirkkaus ei etäälle jäämisen vuoksi onnistunut pureutumaan sieluun saakka, kuten niin monella muulla, teos on ansiokas ja mieleenpainuva. 


Kirkkaudesta ovat kirjoittaneet esim. LiisaSusaSuketusKatriTuijataLeena Lumi ja LauraArja.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Kolme syytä elää, Tiina Lifländer.
Atena 2016. 342 s.
Kansi: Anna Makkonen.
Arvostelukappale.
Olin pysäköinyt Itsenäisyydenkadulle. Istuin Volvoon ja itkin vähän aikaa. Sitten räpsytin veden pois silmistä ja vedin syvään henkeä. Nenän kautta sisään ja vapiseva uloshengitys suun kautta niin monta kertaa, että uloshengitys muuttui nikottelusta tasaiseksi tuuleksi. Hengitin syvään.
           Ajaisin, ja ajaisin tyynenä.

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää (Atena 2016) on jättänyt mieleeni pinon erilaisia kuvia. Tuosta kuvapinosta löytyy muun muassa seepiasävyinen kuva, jossa matkalaukkua kantava ja ruskeaan takkiin pukeutunut nainen astelee kevein mutta päättäväisin askelin kohti junaa, suudelman tuntu vielä huulillaan, ja jossa toinen nainen on vajonnut asemalaiturin lattialle kyykkyyn, koskettaa hermostunein sormin tiukasti kiinniolevia kengännauhojaan ja katsoo junaa kohti rientävää naista epäuskoisena. Heidän ympärillään kiirehtii ihmisiä sinne tänne kuin pienet muurahaiset. Jossain tuolla kuvan ulkopuolella on mies, joka polkaisee pyöränsä liikkeelle ja lähtee hymyillen kotiin. Toisessa seepiasävyisessä kuvassa on nuori nainen, jonka kädet pitävät keveästi kiinni Volvon ratista. Naisen katse on täynnä vapautta, kun hän huristaa autollaan ja näyttää siltä, kuin nainen voisi ajaa ihan minne haluaa, tie on loputon ja mahdollisuuksia täynnä. Naisen siroissa käsissä on nahkaiset ajohansikkaat, jotka kuvittelen hänen riisuvan käsistään hellästi, jokaisesta sormesta vuorollaan, ajomatkan jälkeen. Pinosta löytyy myös kuvia, joista seepian sijaan löytyy kirkkaita värejä. Yhdessä näistä kuvista ovat jälleen seepiäsävytteisistä kuvista tutut naiset mutta paljon iäkkäämpinä. Eräässäkin kuvassa toinen näistä naisista istuu kahvilan pöydän ääressä ja on juuri laskemassa kuppiaan pöydälle. Hänen hämmästynyt katseensa on kohonnut naiseen, joka seisoo pöydän ääressä teekuppi kädessään, osoittaa vastapäätä olevaa tuolia ja näyttää kysyvän jotain. Näyttää siltä kuin istuva nainen näkisi kysyvän naisen kasvoissa jotain tuttua muttei ole täysin varma, onko hän tunnistanut oikein. 

Niin, on kaksi naista, joita yhdistää sama mies. Kolme syytä elää alkaa juuri tuosta viimeisimmästä kuvasta: vuodesta 2003 ja kahvilasta, jossa kaksi seitsemissäkymmenissä olevaa naista, Kerttu ja Helmi, tapaavat toisensa sattumalta vuosikymmenten jälkeen. Naiset vaihtavat kuulumisiaan ja alkavat viettää aikaa usein toistensa seurassa, sillä Ruotsista takaisin Helsinkiin muuttaneella Kertulla ei juurikaan ole tuttuja. Eräästä nuoruuden tapahtumasta kuitenkin vaietaan edelleen: siitä rautatieasemalla olevasta kuvasta, jossa nainen rientää junaan ja toinen katsoo typertyneenä tämän loittonevaa selkää. Jossain kuvan ulkopuolella on siis Lauri, Helmin aviomies, joka on saattanut Kertun asemalle ja suudellut tätä. Kun naiset tapaavat toisensa, vaiettu menneisyys rimpuilee irti kahleistaan ja naisten on lopulta pakko palata 50-luvulle ja sen jälkeiseen elämään. 

Kaikkein upeinta teoksessa on Lifländerin taito luoda elokuvamaisen tarkkoja kuvia lukijan mieleen, kuljettaa tarinaa pakottomasti eteenpäin menneisyyden ja nykyisyyden välillä ja kirjoittaa niin uskomattoman miellyttävää ja omaperäistä kieltä, joka lämmittää kuin Helmin sherrylasillinen. Kertojina vuorottelevat Helmi ja Kerttu ovat tarinan vahvat ja kiinnostavat naiset, joista löytyy myös omat ärsyttävät puolensa ja aitoutensa ansiosta heihin myös kiintyy. Heidän lisäkseen tarinassa tulee tutuiksi monia muitakin henkilöitä, mutta he eivät jää yhtä vahvasti mieleen. Yksi kertojista on Helmin alakerrassa asuva Tomi, joka tuntui ylimääräiseltä eikä niin merkitykselliseltä tarinan kannalta. Myös Helmin aviomies Lauri jää harmillisen etäiseksi.

Loppua kohden teoksen tunnelma tihenee yhä kiihtyvämmällä vauhdilla, enkä lopulta malttanut laskea kirjaa käsistä ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Vaikka alku on vähän liian hitaanoloinen, Lifländer on ujuttanut onnistuneesti tarinaan jännitettä. On pakko saada tietää, milloin vuosikymmenten aikana vaiettujen asioiden pato purkautuu liitoksistaan ja mitä sitten tapahtuu. Toisaalta odotin, ehkä liikaa, takakannessa mainitun lipastolla odottavan kirjeen merkitystä. Jotenkin takakansi loi minulle kuvan, että kirjassa tapahtuisi jotain todella järisyttävää ja mullistavaa, mutta kun sitä ei sitten koskaan tullutkaan, en voinut ihan välttyä kokemasta pientä harmistumista. Tästä huolimatta Kolme syytä elää kertoo mieleenpainuvasti yksinäisyydestä ja vaikenemisesta. Vaikka hengitys kiihtyykin loppua kohden, kirjan lukemisen jälkeen olo on seesteinen. Hengitys on tasaantunut, on hyvä olla. Tuoksuu vähän bensalta. 

Kolme syytä elää sopii erityisen hyvin hitaisiin hetkiin, kun kaipaa hiljalleen kehittyvää juonta ja henkilöhahmoja, joihin tutustua rauhassa ja joihin kiintyä. Kolme syytä elää on eläväinen matka 50-luvulta nykypäivään ja sen kieli soi heleänä kuin triangeli. Lifländerin esikoisteos jättää halun lukea tulevaisuudessakin lisää kirjailijalta. 


Lifländerin kirjasta ovat kirjoittaneet mm. kaimani Kaisa, jonka arvion myötä kiinnostuin kirjasta, LauraSuketusKatriKatjaSatsu, Tuijata ja Erja.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet


Eurooppalaiset unet, Emma Puikkonen.
Wsoy 2016. 178 s.
Kansi: Anna Makkonen.

Minä harjoittelen katsomaan kiviä ihmisissä. Harjoittelen tarkentamaan katseeni ja näkemään ihmiset tapahtumien vyöryn sijaan. Joelilla on valkoinen ja teräväreunainen, Gustavilla epämääräinen violetti klöntti, Aadan kaverilla Emilialla on kappale, joka on vaaleanpunainen ja näyttää enemmän purukumilta kuin kiveltä. Kun he liikkuvat huoneessa, avaan silmäni ja keskityn katsomaan ihmisen sisusta, kiviä ja purkkamönttejä.

Oli hauska lukea Katrin blogikirjoitus Emma Puikkosen teoksesta Eurooppalaiset unet (Wsoy 2016), koska meidän molempien sysäys tarttua kirjaan oli ollut samanlainen. Myös minulla oli Eurooppalaiset unet lainassa jo ennen Finlandia-ehdokasjulkaisuja, ja olin myös kiinnostunut teoksesta ylistävien blogiarvioiden myötä. En ollut ehtinyt aloittaa kirjan lukemista ennen kuin sen Finlandia-ehdokkuus julkistettiin ja varausjono kasvoi. Niinpä laitoin muut keskeneräiset teokset syrjään ja pyhitin viikonlopun Eurooppalaisille unille. Se olikin sitten menoa.

Eurooppalaiset unet avaa aluksi lukijalle oven Eurooppaa halkovan kuorma-auton kyytiin. Sen mukana lukija kulkee hetken, astuu ulos, kurkistaa toisiin hetkiin ja paikkoihin. Puikkosen teos on siis episodiromaani, joka kuljettaa lukijaa aina 1980-luvulta vuoteen 2027. Jokaisessa luvussa tarkastellaan palaa eri henkilön elämästä, ja vähitellen henkilöt kytkeytyvät toisiinsa tai ainakin sivuavat jollain tapaa toistensa elämää. 

Eurooppalaiset unet käsittelee ajankohtaisia aiheita, kuten pakolaisia ja nuorten levottomuutta ja väkivaltaa. Teos on häkellyttävä ja intensiivinen aikamatka Euroopaan lähihistoriaan, josta Puikkonen nostaa esiin tapahtumia, jotka eivät välttämättä ole enää niin kirkkaina ihmisten mielessä, kuten lentoliikenteeseen vaikuttanut Islannin tulivuorenpurkaus ja Kosovon sota. Vaikka sivumäärä on kompakti, kansien välissä on paljon ajateltavaa. Siksi teosta ei myöskään voi lukea rynnimällä eteenpäin, koska lukiessa täytyy välillä nostaa katseensa, jäädä tuijottamaan seinää ja pohdiskella lukemaansa. Paikoin toivoin, että luvut olisivat pidempiä, koska tapahtumista olisi ollut mukava lukea enemmän sen sijaan, että lyhyt luku vaihtui tiiviillä tahdilla jo seuraavaan ja uuteen ja erilaiseen tapahtuma-aikaan ja tilanteeseen. Jokainen luku on kiinnostava, mutta erityisen koskettavana jäi mieleen luku, jossa Berliinin muuri on jakanut perheen äidin erilleen pienestä lapsestaan ja miehestään. Luvun loppu herkistää ja puristaa sydäntä. Mieleen jäi vahvasti myös tulevaisuuden kuvaus, jossa negatiivisia uutisia vältellään ja muokataan positiivisiksi. 

Puikkosen kirjoitusjälki viehättää. Kieli on mietittyä, sulavaa ja kaunista. Sitä on kertakaikkisen ilahduttavaa lukea. Eurooppalaisissa unissa on vahvan unenomainen, paikoin maaginen tunnelma. Juuri sellainen kuin nyt on niin ulkona kuin sisällä: ääriviivat hämärtyvät, asioita jää varjoihin. Kun itsekin kulkee utuisessa maisemassa väsyneenä, ei oikein voi olla varma, näkikö juuri jotain tähdellistä vai kuvitteliko vain. 

Vaikka Puikkosen teoksen maailmankuva ei ole kovin valoisa, se ei pudota lukijaa masennuksen mustaan aukkoon vaan toivon pilkahdus loistaa harmauden takaa. Eurooppalaiset unet ravistelee lukijaa: lintukodoksi mielletyssä Euroopassa kuohuu turvattomuus ja soi rauhaton sävelmä. Se, mikä tapahtuu tuolla jossain, tavoittaa aallon jälkimaininkien tavoin kaukanakin asuvan elämän ja saattaa muuttaa hänen elämänsä suuntaa. On hienoa, että Eurooppalaiset unet on saanut Finlandia-ehdokkuuden myötä huomiota. Se on teos, jonka toivon sydämestäni monen lukevan.

Jännitys tiivistyy, sillä huomenna selviää, mikä kuudesta ehdokkaskirjasta palkitaan Finlandialla. Olen lukenut ehdokkaista Eurooppalaisten unien lisäksi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista ja Tommi Kinnusen Lopotin. Upeita teoksia kaikki kolme. Peter Sandströmin Laudatur odottaa vielä hakijaansa kirjaston varauksesta. 


Puikkosen teoksesta on kirjoittanut moni. Kurkkaa, mitä mieltä ovat olleet esim. Hannariitta kOmppuLinneaKatjaTuijata ja Arja