Tuusulanjärven taiteilijayhteisön jalanjäljillä

Pääsin viime viikonloppuna toteuttamaan yhden pitkäaikaisista kesähaaveistani: kiertämään pyörällä Tuusulanjärven ympäri ja aistimaan historiaa taitelijayhteisön jalanjäljissä. Saavuimme autolla (myös lähijunalla pääsee kätevästi Ainolan asemalle) ja vuokrasimme Jopot torilta löytyvästä Janne-kontista. Tuusulanjärven sivuilta löytyy tarkemmin tietoja reitistä, ja sieltä löytyy myös linkki mobiilisovellukseen, jotta pyöräkartta kulkee kätevästi puhelimessa mukana (sovelluksessa on myös ääniohjeet). Toki paperisen kartankin sai mukaan pyörää vuokratessa sekä kattavan vihkosen tietoa taiteilijakodeista.

Lähdimme kiertämään noin 25 kilometrin lenkkiä myötäpäivään, ja aloitimme taiteilijakoteihin tutustumisen Aholasta, kirjailija Juhani Ahon ja taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin vuokrahuvilasta. Järkevämpää olisi kuitenkin ohjeista huolimatta ollut aloittaa kierros Ainolasta, sillä se aukeaa tuntia ennen kuin Ahola. Puoli tuntia kuitenkin hurahti nopsaan ulkopuolelta kuvaillessa ja ihastellessa komeaa huvilaa ja sen ympäristöä. 

Aholassa kierros koostuu pääasiassa alakerrasta, josta löytyy kattavasti tietoa perheen elämästä, taitelijayhteisöstä sekä Venny Soldan-Brofeldtin taidetta. Perheelle kuuluneita huonekaluja ja tavaroita ei ole kovin paljoa, sillä perhe myi kahden päivän mittaisessa huutokaupassa valtaosan tavaroistaa lähitaloihin ennen muuttoaan Helsinkiin vuonna 1911. Aho ja Soldan-Brofeldt erosivat siten muista Tuusulanjärven taiteilijoista, että he eivät omistaneet huvilaansa vaan vuokrasivat sitä aina vuoden kerrallaan. 

Aholasta matka jatkui tien toiselle puolelle Kielomäelle Ainolaan, Jean ja Aino Sibeliuksen kotiin. Ennen Aholasta oli suoran näköyhteys Ainolaan, mutta nyt Ainolaa tuskin erottui edes mäen alhaalta mäntyjen lomasta. Vuonna 1904 Lars Soncin suunnittelema hirsihuvila sulautuu kauniisti korkeiden mäntyjen sekaan ja kohoaa ylväänä etenkin alarinteen puutarhasta katsottuna. Pihapiiri on laaja, ja voikin hyvin kuvitella, miten Jean Sibelius on nauttinut siitä, että on voinut kävellä omaan rauhaansa puiden kätköihin. Yritimme etsiäkin "temppeliksi" nimettyä Sibeliuksen suosikkimietiskelypaikkaa, mutta karttaan merkityt polut olivat ehkä rehevöityneet tai sitten emme vain kävelleet tarpeeksi kauas, joten paikka jäi löytymättä.

Ainolan ympäristö on kaunis. Aino rakasti puutarhanhoitoa: puutarhassa on kasvanut monenlaisia vihanneksia ja hedelmäpuita, joiden satoa on laitettu talveksi talteen kellariin. 

Ainola oli minulle yksi vaikuttavimpia vierailukohteita Tuusulanjärvellä, sillä jotenkin historia tuntui tulevan todella lähelle erityisesti siellä. Talon sisällä pääsee tutustumaan alakertaan, jossa tuntuu kuin asukkaat olisivat juuri lähteneet jonnekin palatakseen taas pian: Sibeliuksen tupakointinurkkauksessa voi lähes tuntea sikarin hajun nenässään, kävelykeppi ja hattu on laskettu sivupöydälle ja piano odottaa soittajaa. Värit ovat Sibeliuksen sävellystyölle merkityksellisiä, ja esimerkiksi vihreisiin takkoihin on syynsä: f-duuri soi hänelle vihreänä. Monet Ainolan huonekaluista ovat Ainon suunnittelemia niin kuin myös ulkona oleva sauna. 

Talon takaa johtaa polku Jean ja Aino Sibeliuksen haudalle. Ainola tuntui niin lämminhenkiseltä, että tuntui vaikealta irtautua ja jatkaa viihtyisän museokahvilan jälkeen matkaa. Pyörä osoitti seuraavaksi kohti Halosenniemeä, jota ennen löytyy myös Suviranta. Eero ja Saimi Järnefeltin ateljeehuvila on kuitenkin edelleen suvun yksityisomistuksessa, joten siellä ei voi vierailla. Pekka ja Maija Halosen ateljeekoti Halosenniemi sijaitsee ihan Tuusulanjärven rannalla. Pekka Halonen on suunnitellut jyhkeän ja upean kodin itse, ja hänen veljensä Antti Halonen on ollut rakennusmestarina. Koska korkea talo on taannut hyvän akustiikan, Halosenniemessä ovat soittaneet Maija ja Heikki Halosen lisäksi niin Sibeliukset kuin Toivo Kuulakin. 

Luonto oli Pekka Haloselle tärkeää ja monissa hänen maalauksissaan onkin kuvattu Halosenniemen ympäristöä. Ateljeekodin sisällä ei saanut valokuvata esillä olevien maalausten vuoksi, mutta voitte varmasti kuvitella, miten kauniit järvinäkymät ikkunoista on. Lisäksi korkea ateljeehuone on todella vaikuttava ja yläkerrasta pystyy katselemaan alas.  

Myös Haloset rakastivat puutarhanhoitoa, ja he elivätkin lähes omavaraisesti. Puutarhaan ja viljelysmaalle on Halonen yhdessä Juhani Ahon kanssa tehnyt pari polkua punaisista tiilistä, ja ne risteilevät omenapuiden ja kukkapenkkien lomassa. Jos olisi ollut kahvia termospullossa mukana, olisi hyvin voinut jäädä kalliolle istumaan ja nauttimaan kupposesta kahvia laineiden liplattaessa rantaan. Miten ihana paikka!

Halosenniemen jälkeen tutustuimme myös kiinnostavaan Lottamuseoon ennen kuin olimmekin jo kuusien katveesta löytyvällä Aleksis Kiven vaatimattomalla ja rauhaisalla kuolinmökillä.

Aleksis Kivi on ollut ensimmäisiä Tuusulanjärveen mieltyjiä, ja hänen jälkeensä taitelijayhteisö on alkanut muodostua. Kiven veljen, Albert Stenvallin, mökki oli kansalliskirjailijamme kymmenen viimeisen elinkuukauden asuinsija. Luulin, että mökissä ei olisi sisällä juuri mitään muuta kuin jonkinlainen vuode mutta olinkin väärässä. Mökissä on kaksi erillistä huonetta, joista ensimmäisessä Kiven veli asui vaimonsa ja lastensa kanssa. Toinen huone oli pääasiassa Kiven käytössä, ja huoneessa olevan vuoteen pitäisi olla se, jossa Kivi on nukkunut, sairastanut ja kuollut. Tilasta ei tosiaan ollut puutetta, ja opas kertoikin, että lipaston alimmassa laatikossa olisi nukkunut Kiven veljen perheen nuorin lapsi. 

Ihan Aleksis Kiven kuolinmökkiä vastapäätä tien toiselta puolelta löytyy Erkkola, runoilija J. H. Erkon kotitalo. Ehkä korkeasta ja jykevästä ulkomuodosta voikin päätellä, että talon ovat suunnitelleet Pekka ja Antti Halonen, ja talo on rakennettu samoihin aikoihin Halosten ateljeekodin kanssa. J. H. Erkko ehti toteuttaa haaveistaan vain oman kodin rakennuttamisen; omaa perhettä mies ei koskaan ehtinyt saada, sillä hän kuoli jo vuonna 1906. 

Ihastelimme Erkkolaa ainoastaan ulkopuolelta, sillä matkaseurani oli jo väsähtänyt taitelijakoteihin ja museoihin ja halusi jatkaa matkaa. Erkkolassa järjestetään tapahtumia ja vaihtuvia näyttelyitä. Vielä syyskuun 17. päivään asti on mahdollisuus nähdä Ihanuuksien ihmemaa -niminen näyttely, jossa tutustutaan siihen, millainen kirjailijoiden Suomi on taiteessa ja kuvituksessa.

Erkkolan jälkeen kannattaa pysähtyä Tuusulan kirkon vanhalla hautausmaalla, josta löytyy Pekka ja Maija Halosen sekä Aleksis Kiven hauta. Tämän jälkeen voi pyöräillä vaikka pysähtymättä, jos niin haluaa. Matkan varrelta löytyy vielä ainakin Sarvikallio, jonka laella taitelijayhteisön perheet ovat viettäneet aikaa ja jota Eero Järnefelt on kutsunut "Pikku-Koliksi", sekä Annivaara, Martta Wendelinin suunnittelema taitelijakoti. Annivaara on tosin tällä hetkellä yksityiskotina.

Loppumatka taittuu niin pelto- kuin järvimaisemissa. Kukat tuoksuivat, lempeä tuuli puhalsi ja maisemat olivat niin idylliset ja kauniit, että pyöräillessä huokaili monta kertaa ihastuksesta. Meillä ei jäänyt enää aikaa käydä Järvenpään taidemuseossa olevassa Elisabeth Järnefeltin näyttelyssä, sillä paikka oli jo sulkeutunut. Näyttely on esillä vielä 1. lokakuuta asti. 

Suosittelen lämpimästi Tuusulanjärven kierrosta pyöräillen tai vaikka vain taitelijakoteihin ja museoihin tutustumista. Kannattaa varata reilusti aikaa, ainakin pyörällä matkaa taittaen kului koko päivä. Tuusulanjärvellä tuntee vahvasti historian havinan ja päivä on takuulla antoisa.

Jhumpa Lahiri: Kaima

Kaima (The Namesake), Jhumpa Lahiri. Tammi 2005 (englanniksi 2003). Keltainen kirjasto.
suom. Kersti Juva. 413 s. Pokkari. Kansi: Tuija Kuusela.

Jhumpa Lahirin romaani Kaima (Tammi 2005, engl. 2003) kertoo Gogol Gangulista, jonka elämää seurataan kolmikymppiseksi asti. Gogol syntyy vuonna 1968 bengalilaisperheeseen, joka on muuttanut Bostoniin. Isä, Ashoke, työskentelee opettajana MIT:ssä. Hän on sopeutunut hyvin amerikkalaiseen yhteiskuntaan, mutta äiti, Ashima, ikävöi takaisin kotimaahansa ja tuntee itsensä irralliseksi, alati pahoinvoivaksi: Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus - jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.

Kaima on pohjavireeltään surumielinen ja herkkä teos. Gogol kokee niin taustansa kuin nimensä vieraaksi eikä hän voi ymmärtää vanhempiensa vaatimuksista esimerkiksi sitä, miksi hänellä täytyisi olla koulussa eri nimi kuin kotona tai miksi pitäisi lähteä moneksi kuukaudeksi Intiaan ja jättää kaikki mukavuudet. Vaikka Gogol päätyy vaihtamaan etunimensä, hän huomaa pian, ettei pelkkä nimenvaihdos irrota häntä ensimmäisestä nimestään ja alkuperästään. Hänen identiteettinsä on kuin huojuva palikkapino, joka ei millään meinaa pysyä koossa. Gogol joutuu yhä uudelleen ja uudelleen kysymään itseltään, kuka hän todellisuudessa on. Lahirin romaani on teemoiltaan runsas; identiteetin etsimisen lisäksi käsitellään kahden kulttuurin eroavaisuuksia, uuteen kulttuuriin sopeutumisen haasteita, siirtolaisuutta, sukupolvien välisiä eroja sekä perheen merkitystä yksilölle. 

Kaima on ensimmäinen lukemani teos Lahirilta, ja hyllyssä odottelee myös Tulvaniitty. Kaima valikoitui viimein luettavaksi, kun sitä ehdotettiin blogini instagram-tiliin laittamastani kirjapinokuvasta. Pakko oli ihmetellä, miksen ole tätä teosta lukenut jo aiemmin. Lahirin romaani osoittautui täydelliseksi valinnaksi, sillä viime aikoina olen kaivannut ennen kaikkea jouhevaa juonen etenemistä ja elämänmakuista tarinaa. Kaima tuo väkisinkin mieleen Adichien romaanit, jotka käsittelevät amanlaisia teemoja mutta myös tarraavat lukijan helposti otteeseensa ja antavat hienoja lukuelämyksiä.

Lahirin luomat henkilöt ovat luontevia ja helposti lähestyttäviä. Gangulin perhe tulee lukijalle läheiseksi, ja pidin kovasti heistä jokaisesta. Se, mitä jään Lahirin teoksesta kaipaamaan, on jokin pieni lisäpotku. Ehkä jotain olisi voinut tiivistää tai muovata niin, että teos saisi vielä sitä jotain. Toisaalta tuntemukseni voi myös johtua vähäeleisestä ja rauhallisesta kerronnasta, mikä ei ollut lainkaan huono asia; ihailtavinta siinä on se, miten ikään kuin huomaamatta Lahiri luo upean tarinan ja miten vaivattomasti lukija seuraa perässä. Lukuhetkellään Kaima on nautinnollista luettavaa, ja aion ehdottomasti lukea Lahirilta lisää. Suosittelen lämpimästi nappaamaan Kaiman kesäkassiin.

"Me kaikki tulemme Gogolin päällystakin alta."

Kaimasta ovat kirjoittaneet muualla myös Suketus, MarikaOksa, bleue, Norkku, Jonna ja Hanna.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Ruokarouvan tytär, Enni Mustonen. Otava 2017. 494 s. Kansi: Timo Numminen.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt jo viidenteen osaan. Ruokarouvan tytär (Otava 2017) antaa kertojanäänen Idan yliopistossa opiskelevalle tyttärelle, Kirstille. On ollut mukava seurata Idan kasvamista pienestä orpotytöstä määrätietoiseksi yrittäjäksi. Minua ei olisi haitannut, vaikka sarja olisi päättynyt Ruokarouvaan (Otava 2016), sillä se olisi sopinut hienosti päätösosaksi ja olin myös jo valmis hyvästelemään Idan ja antamaan hänen jatkaa hyvällä mallilla olevaa elämäänsä. Ehkä juuri tämän vuoksi minua ei juuri haitannut se, miten syrjään Ida jää Ruokarouvan tyttäressä. Erityisesti odotin aikamatkaa eläväiselle ja herkulliselle 20-luvulle ja sitä, millainen Idan tytär on. 

Kirstin elämää seurataan vuodesta  1924 vuoteen 1927 asti. Näihin vuosiin mahtuu paljon erilaisia tunteita: ensirakkauden huuma, iloa onnistumisista, surua menettämisestä, pelkoa tulevasta. Aluksi hieman jännitin, onko Mustonen onnistunut luomaan Idan tyttärelle täysin omanlaisensa äänen. Etenkin teoksen alkupuoliskolla jotkin Kirstin luonteenpiirteet ja tavat vähän häiritsivät ja tuntuivat liian samankaltaisilta kuin Idalla. Kirstin haaveet ja aikeet maalaavat kuitenkin selvempää eroa Idaan, ja pidin todella paljon Kirstin määrätietoisesta asenteesta omaa tulevaisuuttaan kohtaan ja siitä, että hän seisoo vankasti unelmiensa takana. Tarinan edetessä, etenkin Pariisissa, Kirsti loistaa ja selvittää vastaan tulevia ongelmia rauhallisesti ja järkevästi. Lukiessa oli kiinnostavaa havaita, mitkä luonteenpiirteet hän on perinyt äidiltään ja mitkä ovat täysin omia. Kirsti on monessa tilanteessa samantyylinen sivustaseuraaja kuin äitinsä, tarkkasilmäinen  havainnoija, jota ei voi juksata. 

Kuten aiemmissakin osissa, myös Ruokarouvan tyttäressä vilisee merkittäviä historiallisia henkilöitä, joskin runsaammin kuin aiemmissa osissa. Olen sanonut tämän varmasti aiemminkin, mutta Mustosella on taito saada tunnetut henkilöt jälleen elämään. Kiinnostavimpia ja aidoimpia henkilökuvauksia ovat Tulenkantajat-ryhmän jäsenet, kuten Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä ja Katri Vala. Hieman uskottavuuden puutetta kokevat kuitenkin Coco Chanel ja Hemingway, koska myös heihin liittyvät tapahtumat läikkyvät yli. Kirsti esimerkiksi pääsee tuosta vain Chanelille töihin ja hänen uransa etenee epäuskottavan nopeasti. Hemingway juonikuvioineen tuntuu sen sijaan ylimääräiseltä. Näistä seikoista huolimatta Pariisin osio oli minulle antoisampaa luettavaa kuin Suomen tapahtumat, koska Mustonen piirtää 20-luvun Pariisin taidokkaasti lukijan silmien eteen. Saatoin tuntea nenässäni maitokahvin ja croissantin kutsuvan tuoksun, nähdä ajan muotia ja seurata muotipiirejä sekä elää pariisilaisen joulun. 

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan osat ovat sopivan leppoisaa ja viihdyttävää kesälukemista mutta samalla myös sivistävää luettavaa. Mustonen antaa kirjasarjallaan lukijalle mahdollisuuden matkata läpi Suomen historian ja kerrata tai paikata unohtunutta kevyin suupaloin. Itselleni kaikkein mieluisimpia ovat tähän asti olleet sarjan neljä aiempaa osaa, joissa seurataan Idan elämää. On kuitenkin kiinnostavaa nähdä, millaiseksi Kirstin elämä on muovautunut seuraavassa osassa, mitä mieltä Ida on tyttärensä päätöksistä ja miten maailman tapahtumat vaikuttavat heidän elämäänsä.


Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Nina, Arja, Mai Laakso, Jonna, Kirjahilla, Amma, Tuijata ja Kirsin Book Club