tiistai 23. elokuuta 2016

Budapestin matkamuistoja

Parlamenttitalo.
Kuten edellisessä arviossa mainitsinkin, kesän matkakohteeksemme valikoitui Budapest. Ihastuin kaupunkiin kertaheitolla. Rakastin sen arkkitehtuuria, Tonavan rantaa, huikeita maisemia Budan puolelta, kahviloita ja gulassikeittoa. Viiden päivän aikana ehdimme nähdä lähes kaiken, mitä olin toivonutkin, sillä sää suosi paria viimeistä päivää lukuunottamatta. Hyvä puoli kuitenkin, että jäi nähtävää tulevaisuudenkin varalle, sillä kävisin Budapestissa mielelläni uudelleenkin.

Loman aikana me muun muassa kipusimme Gellértinvuorelle, nousimme köysiradan hisseillä Budan puolelle, kolusimme kuuluisaa kauppahallia, tutustuimme esimerkiksi Matiaksenkirkkoon, Pyhän Tapanin basilikaan ja Terrorin taloon, jossa opimme paljon Unkarin karusta historiasta sekä vietimme iltaa parituntisella jokiristeilyllä, jonka aikana pääsi nauttimaan maisemien lisäksi unkarilaista ruokaa. Risteilyn jälkeen olikin ihanaa jäädä ihastelemaan Tonavaa iltavalaistuksessa. Yksi omista ehdotomista suosikeistani oli tietenkin myös New York Café, maailman kauneimmaksi kahvilaksi tituleerattu kahvila. Hyvä, että maltoin kahviani juoda ollenkaan, sillä tällaiselle esteetikolle ja kahviloiden rakastajalle paikka oli kuin taivas. Ah!

Kameran muistikortti on pullollaan kuvia, joten yritin karsia blogiin vain muutamia otoksia. Yritän palailla piakkoin kirja-arvion merkeissä; bloggausta odottaa Henrik Tikkasen Osoitesarja. Kesän tiiliskiviprojektini on edelleen kesken mutta loppusuoralla: Alastaloa jäljellä vielä sellaiset 200 sivua. Tällä viikolla en aio lukea mitään muuta, jotta maaliviiva ylittyy. Jaksaa, jaksaa!

Mukavia lukuhetkiä ja elokuun loppua!
Széchenyin sillan leijona, taustalla Budan linna.
Budan linna.
Matiaksenkirkko.
Kalastajanlinnake.
Pyhän Tapanin basilika.
Kauppahalli.
Unkarilaisia lángos-lättyjä. Kaloripommeja muttei harmittanut, että maistoi.
New York Cafén herkkuja.
Kahvia juodessa sai nauttia pianon soitosta.
New York Café.
Vapaudensilta.
Vapaudenpatsas Gellértinvuorella.
Vajdahunyad-linnake.
Millennium-muistomerkki.

maanantai 1. elokuuta 2016

Imre Kertész: Kohtalottomuus

Kohtalottomuus (Sorstalanság),
Imre Kertész. Otava 2003 (unkariksi 1975).
suom. Outi Hassi. 240 s.
- muistan vain sen, että jonkinlainen paine työnsi minua, jonkinlainen imu veti eteenpäin, kun kompastelin uusissa kengissäni keskellä pölypilviä ja takaani kuuluvia kummallisia paukauksia, aivan kuin jotakuta olisi lyöty selkään, yhä eteenpäin, kohti yhä uusia pihoja, portteja ja piikkilanka-aitoja, avautuvien ja sulkeutuvien, silmissäni häiritsevästi sekoittuvien ja lopulta toisiinsa sulautuvien aitausten verkostoa.

Lomailin heinäkuussa Budapestissa (matkajuttuja ja -kuvia tulossa blogiin myöhemmin), ja halusin valita matkalle unkarilaista kirjallisuutta. En ole aiemmin lukenut unkarilaiskirjailijoista kuin István Örkényn teoksesta Minuuttinovelleja muutamia novelleja ja tietämykseni unkarilaiskirjailijoista oli varsin hataralla pohjalla. Siksi tuntui helpoimmalta valita mukaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002 voittaneen Imre Kertészin ensimmäinen romaani Kohtalottomuus (Otava 2003, unkariksi 1975). Seuraavaksi täytynee sitten tutustua Péter Esterházyn tuotantoon; unkarilaiskirjailija nukkui pois juuri matkamme aikana.

Kohtalottomuus on minämuotoon kirjoitettu romaani Budapestissa asuvasta  teini-ikäisestä juutalaispojasta. Teoksen alussa pojan isä joutuu työleirille mutta pian sinne joutuu myös poika itse, kun poliisi pysäyttää töihin menevien bussimatkan. Ensimmäiseksi yöksi ihmiset suljetaan hevostalliin, kunnes seuraavana aamuna on matkustettava ilman juomavettä tuhansien muiden kanssa junassa kohti Auschwitzia. Vielä keskitysleirille saavuttuaan monet uskovat paremman elämän alkavan niin kuin heille on luvattu. Kaveruksia naurattaa, kun he kohtaavat päälaet ajeltuina ja löysissä raitaisissa vaatteissa eikä kukaan vielä ihmettele outoa hajua, joka leviää savupiipuista.

Kauaa poika ei ehdi olla Auschwitzissa ennen kuin hänet jo siirretään toiseen paikkaan. Kaiken kaikkiaan poika ehtii olla kolmella eri keskitysleirillä. Hänen kertojanäänensä keskittyy kuvaamaan ennen kaikkea keskitysleirin ankeaa arkea, jossa ei juurikaan tapahdu. Kauheista asioista kerrotaan yhtä toteavasti, kylmän viileästi kuin ruokailuista sekä aamu- ja iltatoimista. Minkäänlaista kamaluudella mässäilyä tai tunteiden kuohuntaa ei ole. Lukijan ja tarinan välillä on kuitenkin kylmäävää jännitettä koko ajan, sillä lukijan tietää keskitysleireistä enemmän kuin kertojana toimiva poika. 

Kertész on itse joutunut viettämään osan nuoruudestaan keskistysleireillä ja vapautunut vuonna 1945. Kohtalottomuus ei kuitenkaan ole omaelämäkerta, mutta on mielenkiintoista miettiä, kuinka paljon kertojapojan äänestä kuuluu kirjailijan itsensä kokemia tapahtumia. Teoksen valinta matkalle oli onnistunut ja se pyörikin mielessäni etenkin, kun Budapestissa oli useita juutalaisvainojen muistomerkkejä. Yksi niistä oli Tonavan varrelle tehty kenkärivistö heidän muistoksi, joista ei ampumisen jälkeen jäänyt rannalle kuin kengät (kuva alhaalla). 

Kohtalottomuudesta jää erityisen vahvasti mieleen, miten pahalla ei mässytellä eikä syyllistä etsitä mutta miten pahuus asetetaan taidokkaasti vastakkain hyvyyden kanssa. Näin paha korostuu ihan eri tavalla. Mieleen on painunut erityisesti muun muassa, miten poika katsoo auringonlaskussa kylpevää keskitysleiriä ja miten hän lopussa toteaa keskustelukumppaneilleen, ettei kukaan voi aloittaa uutta elämää vaan on jatkettava sitä, mikä on annettu. Teoksen lopetussanat ovat mieleenpainuvat. 

Kohtalottomuus on ytimekkäästi sanottuna vaikuttavaa luettavaa. Aion varmasti lukea kirjailijalta jatkossa muutakin. 


Kohtalottomuudesta ei löydy kovin monia blogiarvioita mutta ainakin seuraavien bloggaajien arvioista voi lukea lisää: HennaMiaJassu ja Satu.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Cheryl Strayed: Villi vaellus

Villi vaellus (Wild From Lost to Found on The Pacific Crest Trail),
Cheryl Strayed. Like 2015 (alkujaan 2012).
suom. Kirsi Luoma. 403 s. Pokkari.
Katsoin pohjoiseen, sillan suuntaan, ja pelkkä ajatus siitä valoi minuun uskoa. Katsoin etelään, mistä olin tullut, villiin ja kesyttömään maahan, joka oli koulinut ja korventanut minua, ja mietin vaihtoehtojani. Tiesin, että oli vain yksi. Aina vain yksi.
       Jatkaa kävelemistä.

Cheryl Strayed on vain 22-vuotias, kun hänen äitinsä menehtyy äkillisesti keuhkosyöpään. Samalla koko aiemmin tiukasti yhdessä ollut perhe hajoaa erilleen: sisarukset muuttuvat etäisiksi, isäpuoli murenee ja jatkaa myöhemmin elämäänsä toisaalla. Välit biologiseen isään eivät ole koskaan olleet lämpimät, ja nuorena solmittu aviolitto Paulin kanssa kärsii ja katkeaa lopulta kokonaan. Cheryl huomaa olevansa eksyksissä irtosuhteiden ja huumeiden verkostossa, kunnes hän tulee sattumalta tarttuneeksi kassavuoroaan odotellessaan Pacific Crest Trail -vaelluksesta (PCT) kertovaan esitteeseen. Ajatus vaelluksesta, 1770 kilometristä, alkaa kyteä Cherylin mielessä. Lopulta neljä vuotta myöhemmin, 26-vuotiaana, Cheryl myy kaiken omaisuutensa ja aloittaa yksin vaelluksen Meksikon rajalta kohti Kanadan rajaa. Tavoitteenaan hänellä on löytää itsestään jälleen se nainen, joksi äiti hänet kasvatti.

Cheryl ei ole valmistautunut vaellukseen muuten kuin ostamalla tarvittavat tarvikkeet. Hän ei ole koskaan vaeltanut rinkka selässä saati yksin eikä hän osaa käyttää kompassia. Rankka todellisuus iskee vastaan jo ensimmäisinä päivinä. Painava rinkka hiertää ihon rikki, lihaskipu on kuin tulta ja varpaankynnet alkavat irtoilla liian pienissä vaelluskengissä. Mitä pidemmälle taival jatkuu sitä enemmän keho alkaa tuntua lasinsirpaleilta. Väsymys ja ajatuksiin uppoutuminen saattaa olla kohtalokasta, jos keskellä tietä häntäänsä kalisuttaa kalkkarokäärme. Maaston vaihtelevuus, ilmasto, lumi ja jää tuovat omat haasteensa. Pääroolissa on itse matkan teko ja itsensä löytämiseen liittyvät pohdinnat jäävät hieman vähemmälle. Ei siis kannata pelätä, että teos pursuaisi coelhomaisia ajatuksia elämästä ja itsensä etsimisestä. 

On kiinnostavaa, miten joskus tajuntaan iskee ajatus, että haluaa lukea jonkin tietyn kirjan juuri-nyt-heti. Täksi kesäksi yöpöydälle kokoamani oman hyllyn kirjoista tehty lukupino on jäänyt aikomuksiani vähemmälle huomiolle. Villi vaellus ohitti tuon pinon, koska teos on hypännyt silmiini viime aikoina usein, halusin lukea tositapahtumista kertovan teoksen, aihe kiinnosti ja jotenkin oli sellainen tunne, että Strayedin teos sopisi mainiosti kesälukemiseksi. Kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa en ole nähnyt. 

Kerronta etenee jouhevasti ja siihen uppoaa pitkäksi toviksi. Ainoastaan loppua kohden tunsin pientä puutumista. Vaelluksen aikana Cheryl muistelee menneitä tapahtumia, paljastaa tekemänsä virheet mitään salailematta ja käsittelee suruaan. Hänestä on helppo pitää eikä vaelluksen aikana voi olla tuntematta pelkoa yksin vaeltavan Cherylin puolestaan siitä, jos joku tekee hänelle jotain pahaa. Vaelluksen aikana Cheryl lukee paljon, joten onkin mielenkiintoista seurata, mitä teoksia hän on valinnut mukaansa. 

Cherylin mukana kulkiessa on mielenkiintoista pohtia kävelyn ja luonnon terapeuttista vaikutusta sekä yksinolon merkitystä. Sitä, miten joskus on repäistävä itsensä tutusta ja heittäydyttävä rohkeasti tuntemattomaan oppiakseen itsestään uutta ja löytääkseen todellisen itsensä.

Kävelyvauhti oli täysin erilainen tapa liikkua maailman halki kuin normaalit liikkumistapani. Kilometrit eivät olleetkaan jotain, mikä välähtelee yksitoikkoisesti ohi. Ne olivat pitkiä, syvällekäyviä retkiä rikkaruohojen ja multakokkareiden, tuulessa taipuilevien ruohonkorsien ja kukkien, kömpelösti liikahtelevien kirskuvien puiden maailmaan. Ne olivat hengitykseni ja askel kerrallaan polulle painuvien jalkojen ääni, suksisauvani napsahtelu.

Teosta lukiessa voi leikitellä ajatuksella, selviäisikö itse ihan yksin yhtä pitkästä vaelluksesta kuin ensikertalainen Cheryl. En itsekään ole koskaan vaeltanut rinkka selässä, yöpynyt erämaassa saati käyttänyt kompassia. Ihailin valtavasti Cheryliä, hänen sisuaan ja periksiantamattomuuttaan. Huikea nainen! 


Teoksesta ovat aiemmin kirjoittaneet myös Mai LaaksoNorkkuJenni ja Merenhuiske