torstai 16. helmikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Vaikka vuoret järkkyisivät, Terhi Törmälehto. Otava 2017. 287 s.
Kansi: Timo Numminen.
Elsa kuiskasi hallelujan saunan kosteaan ilmaan, ja aglaakan. Hän avasi suunsa ammolleen, antoi tulla lisää. Sanat purskahtivat pintaan pidättelemättöminä, riehakkaina. Pyhää kupli maailmaan kuin laavaa, se levisi ja laajeni, se pulppusi hänestä. Hänessa Henki pesi, huutavan ääni korvessa, sitä hän oli, suolaa hän oli ja valoa. Hän huusi Jumalaansa kuumaan ilmaan ja jossain, ihan varmasti jossain, pelastui sielu.

Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017) liikkuu kahdessa eri ajassa ja paikassa sulavin liikkein kuin keinu edestakaisin. Vuorotellen palataan 1990-luvulle Kainuun vaarojen turvallisiin kupeisiin ja keinahdetaan sitten nykyhetkeen 2000-luvulle Bogotaan, Kolumbiaan sinisten vuorten äärelle. Vaikka vuoret järkkyisivät -romaanin keskiössä on Elsa, joka päätyy paikallisen helluntailaisseurakunnan kokoukseen. Tuo ilta herättää Elsassa sanojen nälän. Hänkin haluaisi puhua kielillä, antaa sanojen valua suuhun ja purkautua ulos vuolaana virtana. Kotona kaikuvat isoisän veisaamat körttivirret ja äiti epäilee, jääkö Elsalta nuoruus kokematta helluntailaisuuteen kuuluvien sääntöjen vuoksi.

Lukion jälkeen Elsa lähtee Bogotaan, missä hän myös on vahvasti mukana helluntailaisyhteisössä. Elsa nauttii kaikesta uudesta: elämä on Kolumbiassa niin paljon kirjavampaa kuin kotona Kainuussa. Bogota kuljettaa Elsan elämään sissien vankina olleen herkän Manuelin, joka on myös uskossa. Vankeus ja sen aikana koetut karmeudet ovat jättäneet Manueliin kipeitä jälkiä, jotka Elsa haluaisi parantaa pois. Elsan ihon alla kihelmöi, kun Manuel piirtää tussilla häneen liskoja ja lintuja. Elsa ei voi olla härnäämättä itseään ajatuksella, miltä tuntuisi mennä yli rajan: antaa Manuelin käsien liikkua, minne tahtoisivat.  

Vaikka vuoret järkkyisivät vie helposti lukijan mennessään ensimmäisistä sanoista lähtien. Uskonnollisuus ei tukahduta, mikä on Törmälehdon sulavan, kauniin ja raikkaan kielen ansiota. Kieli kihelmöi ihon alla niin kuin Manuelin kynän liike Elsan iholla. Esimerkiksi tyttöjen kielellä puhumista kuvataan niin, että sanojen voimakas vyöry ravistelee lukijaakin ja nostaa ihokarvoja pystyyn. Törmälehdon kieli ei kuitenkaan ole liian mehukasta, jotta itse tarina jäisi sen valuman alle.

Minua viehätti erityisesti Kainuuseen keskittyvät luvut. Bogota luo voimakkaan ja kiinnostavan vastakohdan Kainuulle. Kuitenkin nykyhetken kuvaukset etenevät omaan makuuni hieman hitaasti. Vaikka Bogotaa kuvataankin raikkaasti, olisin kaivannut siihen ja erityisesti ihmisiin lisää särmää ja syvyyttä. Tästä huolimatta Vaikka vuoret järkkyisivät on todella vahva esikoisromaani, jota on ilo lukea. Lisäksi sen myötä opin uutta itselleni vieraasta helluntailaisuudesta mutta myös körttiläisyydestä. Törmälehdon romaani kannattaa ehdottomasti lukea tämän kevään uutuuksista. 


Vaikka vuoret järkkyisivät -romaania on luettu blogeissa paljon. Siitä ovat kirjoittaneet mm. SusaKatjaTuijataKaisa V, Hyllytonttu Tiina ja Omppu

lauantai 11. helmikuuta 2017

Tuula Levo: Tuulenajama

Tuulenajama, Tuula Levo. Otava 2009. 351 s.
Tuula Levon romaani Tuulenajama kuvaa Teuvo Pakkalan elämää. Suomen kirjallisuuden yksi merkittävimmistä realisteista tunnetaan erityisesti lapsia tarkasti kuvaavista novelleistaan Lapsia ja Pikkuihmisiä. Tuttuja ovat myös novellit Vaaralla ja Elsa sekä näytelmistä erityisesti Tukkijoella, jonka ympäri Suomen kukkivaa menestystä Levo kuvaa romaaninsa alkupuolella. Pakkalassa Tukkijoen menestys aiheuttaa kuitenkin kauhua; miten hän voisi koskaan saada kirjoitettua mitään yhtä menestyksekästä. Pakkala pelkää, että ihmiset pian huomaavat hänen olevan huono kirjailija:
- Eläköön, eläköön, eläköön, huudetaan salista ja polveni notkuvat. Kiittelen, nyökkäilen suuntaan ja toiseen. Olen mielissäni kaikesta huomiosta, mutta yhtäkkiä suru raapaisee sisuksiani. Pelkkä pellehän minä olen. Nämä hyvää tarkoittavat ihmiset juhlivat minua, Oulun poikaa, autuaan tietämättöminä siitä, etten vaikka olenkin Tukkijoen kirjoittaja, olen surkea romaanikirjailija.

Lukupiirimme vuoden ensimmäinen kirja näyttää, miten haasteellista Pakkalalla on ollut. Rahasta on ollut jatkuvasti hyvin tiukkaa, ja rahahuolia kuvataankin runsaasti, mikä kieltämättä ajoittain hieman puuduttaa. Rahahuolten takia Pakkala ei kaihda eri ammatteja: välillä hän kulkee köysikauppiaana ja toimii opettajana. Niin kuin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjassa myös Tuulenajamassa kulttuurihistorian merkittävät henkilöt kulkevat luontevasti mukana. Esille tulevat esimerkiksi Eino Leino, Algot Untola ja Pakkalan läheinen ystävä Juhani Aho, jolta Pakkala mielellään kuulee mielipiteen keskeneräisistä käsikirjoituksistaan. Fiktion ja faktan saumat sekoittuvat huomaamatta. Lukiessa fiktiota voi hätistellä ikään kuin häiritsevää kärpästä. Menetkös siitä, annapas minun nauttia sujuvasta tarinasta! Vaikka lukiessa tiedostaakin, ettei kaikki ole totta, Levon romaania lukiessa huomaa ajattelevansa, että voisi helposti uskoakin kaiken. Niin sujuvasti Levo kirjoittaa Pakkalan elämästä.

Olen aiemmin pitänyt Teuvo Pakkalaa vahvasti oululaisena kirjailijana ja kuvitellut hänen asuneen ainoastaan Pohjois-Suomessa. Pakkala on kuitenkin asunut elämänsä aikana monella eri paikkakunnalla pitkin Suomea, ja paikanvaihdosten takia Pakkala miettii usein sitä, mihin hän kuuluu ja missä vaimo eniten viihtyy. Teoksen alussa Pakkala asuu Helsingissä Oulunkylässä, mutta myöhemmin hän asuu pitkään esimerkiksi Kokkolassa. En ole myöskään tiennyt, että Pakkala on kirjoittanut Otavan vuonna 1809 julkaiseman Aapisen. 

Tuulenajama muodostaa Pakkalasta paitsi sitkeän myös äärimmäisen lempeän kuvan. Perhe ja lapset ovat Pakkalalle erityisen tärkeitä, ja Pakkala tulee helposti toimeen niidenkin nuorten kanssa, jotka ensin ärhentelevät. Niin kuin kansikuvastakin käy ilmi, Pakkalan sylissä viihtyvät niin lapset kuin kissatkin. 

Nyt on varmaan sitten pakko tunnustaa, etten ole aiemmin lukenut Pakkalan tuotannosta mitään. Luulisi, että olisin, sillä olenhan kuitenkin opiskellut Oulun yliopistossa ja Pakkala näkyy kaupungin nimistössäkin. Muut realismin ajan kirjailijat, Minna Canth ja Juhani Aho, ovat kuitenkin kiilaanneet kirjavalinnoissani Pakkalan edelle. Tuulenajamassa Pakkala harmitteleekin sitä, miten hän jää toisten varjoon ja miten häntä pidetään ikään kuin B-luokan kirjailijana: Pahoitin mieleni kolmisen vuotta sitten, kun Eino Leino julkaisi kirjansa "Kirjailijakuvia" ja luonnehti minun olevan "aina hiukan taempana", kun taas eturivissä seisoivat nuorsuomalaiset kirjailijat. - - Taon nyrkillä pöytään. Minusta ei kohta enää puhuttaisi imperfektissä, revin näytteille vielä sellaisen opuksen, että sen jälkeen jumaliste loppuu pilkkaaminen! Romaaniin minulla ei ole koulutyön takia mahdollista ruveta, se syö kaiken, niin ajan kuin ajatuksetkin, mutta novelleja pystyisim vielä väsäämään. Minä vielä näytän paskantärkeille arvostelijoilleni, miten menneen ajan skribentti leväyttää markkinoille psykologisesti tarkoin punnittua arvotavaraa. Lukupiirissämme nousikin esiin muun muassa, miten äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa korostetaan realismin osuudessa eniten Canthia ja Ahoa, kun taas Pakkala mainitaan aina lyhyesti lopussa. Tuulenajamaa lukiessa iski ihan häpeä, ja siksi lupasinkin itselleni, että Pakkalan tuotantoa on ehdottomasti luettava tänä vuonna. Vaaralla on jo lainassakin. 


Levon romaanista ovat aiemmin kirjoittaneet lukupiiriläisistä Kaisa V ja Elina, jotka myös ovat oppineet Pakkalasta uutta ja pitäneet lukemastaan.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Kalamiehet (The Fishermen), Chigozie Obioma. Atena 2016.
suom. Heli Naski. 329 s. + jälkisanat.
"Tahdon teidän olevan unelmien kalastajia, jotka eivät luovuta ennen kuin saavat kaikkein suurimman saaliin. Tahdon teidän olevan täystuhoajia, uhkaavia ja lyömättömiä kalastajia." Nämä sanat isä sanoo neljälle vanhimmalle pojalleen: Ikennalle, Bojalle, Obemballe ja Benjaminille. Isä asuu työnsä vuoksi toisella paikkakunnalla ja on kotiin tultuaan saanut kuulla poikiensa kalastaneen kielletyllä joella. Tätä on jatkunut useiden viikkojen ajan äidin huomaamatta. Kurituksen sijaan isä laittaakin poikansa toistamaan kanssaan juhlallisen valan: "Me olemme lyömättömiä", "Me olemme uhkaavia", "Me olemme täystuhoja", "Me emme koskaan epäonnistu." Ulkopuolisen silmin näyttää, kuin rauha oli palannut nigerialaisen perheen kodin ylle.

Veljekset eivät kuitenkaan ole paljastaneet kaikkea: synkkä salaisuus painaa mieltä. Viimeiseksi jäänellä kalastusretkellään veljekset ovat tavanneet joella kylähulluna pidetyn Abulun, joka langettaa ikävän ennustuksen vanhimman veljen, Ikennan, ylle. Pelko nakertaa Ikennan sisuksia yhä enemmän ja enemmän. Hän muuttuu ilkeäksi ja veljesten välit alkavat murentua ryminällä.

Chigozie Obioman esikoisromaani Kalamiehet (Atena 2016) olisi varmasti saanut minulta täydet pisteet blogistanian Globaliassa, jos olisin lukenut teoksen aiemmin. Kalamiehet onnistui viimein olemaan kirja, joka nitisti pitkään vaivanneen lukujumin. Piinaava tarina vei mennessään eikä jättänyt rauhaan. Obioman kerronta on kuin lumous, josta ei haluaisi irtautua. Takaraivossa kolkutti ahdistus alati kasvavasta kuilusta veljesten välillä ja toinen toistaan traagisemmista tapahtumista, jotka eivät lakkaa kuohumasta vaikka kuinka jyskyttäisi stop-nappia. Hikoilutti ja kylmäsi samaan aikaan. Kalamiehiä lukiessa ei voi olla jossittelematta. Entä jos veljekset olisivat kuunnelleet Ikennan estelyjä ja lopettaneet kalastamisen kielletyllä joella? Entä jos Abulu ei olisi ollut joella? Entä jos joku olisi nähnyt veljekset joella paljon aiemmin ja kertonut heidän äidilleen? Entä jos veljekset eivät olisi uskoneet ennustusta? Entä jos isä olisi tullut kotiin aiemmin? Entä jos. 

Pulppuavan traagisuuden takia kansien välissä voisi luulla olevan vain niukasti tilaa hengittää. Heli Naskin suomennos on kuitenkin ilmavaa, selkeää ja kaunistakin luettavaa. Obioma kuljettaa onnistuneesti tarinassa mielenkiintoisia vertauskuvia, perinteitä ja uskomuksia. Kirjailijalla on persoonallinen tapa aloittaa luvut lyhyellä vertauskuvallisella virkkeellä, kuten Boja oli sieni, äiti oli haukankasvattaja, heinäsirkat olivat enteitä. Kertojana toimiva nuori Benjamin alkaa purkaa vertauskuvaa auki ja yrittää niiden kautta ymmärtää perheensä tapahtumia. 

Itse luin Obioman romaania pääosin veljestarinana, mutta Kalamiehet kertoo myös Nigeriasta ja sen poliittisesta historiasta. Kalamiehet on monipuolinen ja aivan järisyttävän hieno teos, joka varmasti säilyy mielessä pitkään. Se on niitä kirjoja, joiden lukemisen jälkeen on sanaton. Lukekaa tämä etenkin, jos pidätte Chimamanda Ngozi Adichien teoksista. 


Obioman esikoisromaanin ovat lukeneet myös esim. OmppuKatriKaisa VLauraElegia ja Kirsi