torstai 1. marraskuuta 2018

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Häivähdys purppuraa (The Color Purple, 1982), Alice Walker. Wsoy 1986. suom. Kersti Juva. 360 s. Omasta hyllystä.

Alice Walkerin klassikkoteos Häivähdys purppuraa (Wsoy 1986, alkukielellä 1982) ei ole minulle ennestään kovinkaan tuttu: tiesin etukäteen vain aiheen ja olin kuullut huhuja rankasta tarinasta. En myöskään ole nähnyt teoksen pohjalta tehtyä elokuvaa. Ostin romaanin vuosia sitten kirpputorilta, mutta niin vain se "unohtui" hyllyyn. Listasin teoksen tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjojen joukkoon sekä myöhemmin Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen. Tartuin Walkerin kirjaan eräänä iltana, vaikka kesken oli kaksi muutakin kirjaa; kumpikaan niistä ei juuri silloin oikein houkutellut. Ja kas kuinkas kävikään, Häivähdys purppuraa tempaisi minut niin voimakkaasti mukaansa, että kesken olevat saivatkin jäädä odottelemaan. 

Häivähdys purppuraa koostuu mustan naisen, Celien, kirjeistä. Niitä hän kirjoittaa jumalalle ja myöhemmin siskolleen Nettielle, jonka kirjeitä myös on osassa kirjaa. Kirjemuoto tekee teoksesta nopealukuisen, kunhan lukija tottuu lukemaan sen puhekieltä. Tapahtumat sijoittuvat Georgian osavaltioon maailmansotien välimaastoon, aikaan, jolloin rotuerottelu eli vahvana. Etenkin mustien naisten olot olivat kurjat, sillä he eivät käytännössä olleet mitään. Celiekin tyrkätään itseään paljon vanhemmalle miehelle, Albertille, vaimoksi tai ennemminkin orjaksi, jota voi hakata ja käskyttää miten tahtoo.

Odotin romaanin olevan paljon synkempi kuin se olikaan. Teoksessa on kyllä rankkoja teemoja, kuten insestiä, väkivaltaa ja rasismia, mutta Walker on kutonut mukaan valonpilkahduksia, toivoa ja hymyäkin. Erityisesti teoksen alkupuoli on rankkaa luettavaa mutta mitä pidemmälle Celien elämä etenee sitä enemmän siinä alkaa näkyä vahvuutta, varmuutta ja valoa. 

Häivähdys purppuraa on vahvojen naisten kirja. Erityisen väkevästi jäävät mieleen Sophie, Celien aviomiehen pojan vaimo, sekä Shug Avery, Celien aviomiehen entinen rakastajatar. He ovat kertakaikkiaan huikeita henkilöhahmoja! Sellaisia, jotka sanovat piupaut miesten käskyille ja tekevät niin kuin itse parhaaksi näkevät välittämättä muiden mielipiteistä. Shug Averyn myötä Celie saa valtavasti itsevarmuutta ja oppii löytämään itsestään taidon, jonka avulla tehdä itselleen työn. Celie  alkaa ymmärtää, että hänkin voi olla jotain.

Häivähdys purppuraa ravistelee myrskyn lailla ja jättää lukijaan pysyvän jäljen. Jos tämä klassikko  on sinulla vielä lukematta, suosittelen lämpimästi lukemaan.

Minä luulen että me ollaan täällä ihmettelemässä, niin minä sen ajattelen. Ihmettelemässä. Kyselemässä. Ja kun ihmettelee isoja asioita ja kyselee isoja asioita niin oppii niitä pieniä vähän niin kuin vahingossa. Mutta niistä isoista ei ikinä opi enempää kuin mitä alun alkuaan tiesi. Mitä enempi minä ihmettelen, sitä enempi minä rakastan, - - 

tiistai 30. lokakuuta 2018

Tunnelmia Helsingin Kirjamessuilta 2018 (to-la)


Vuoden paras kirjallisuustapahtuma on jälleen takanapäin. Vierailin Helsingin Kirjamessuilla kolmena päivänä ja ensimmäistä kertaa jo torstaina. Kaikista parhaiten jäivät mieleen erityisesti  juuri torstai mutta myös perjantai. Lauantai ei valtavan ihmispaljouden takia ole koskaan ollut suuria suosikkejani, joten toivon, että ensi vuonnakin pääsen vierailemaan myös jompana kumpana arkipäivistä, jolloin on miellyttävämpi tutkia kirjamyyntiä. Mitä kaikkea sitten koin ja näin? Mitkä olivat parhaita keskusteluja? Mitä mieltä olin uudistuksista: mikä toimi ja mitkä voisi parantaa?

Torstaina 25.10.

Torstai oli niin mahtava päivä! Kaikki neljä keskustelua, jotka kävin kuuntelemassa olivat mainioita ja kiinnostavia. Saavuin paikalle niin, että aloitin päivän Kallion lukiolaisten tunnin mittaisessa paneelissa, jossa aiheena oli ilmastonmuutos. (Hyvä keino muuten totutella Kirjamessujen hulinaan on ainakin itselleni juuri tämä taktiikka, että menee heti samantien kuuntelemaan jotain keskustelua ja siinä istuskellessa silmäilee ympärilleen, maistelee tunnelmaa ja totuttelee hälyyn). Kallion lukiolaisten haastateltavina olivat Maresi-nuortenkirjoista tuttu Maria Turtschaninoff, tietokirjailija ja toimittaja Hanna Nikkanen sekä ympäristövaikuttaja Saara Kankaanrinta. Ajatuksia herättävän paneelin lopussa haastateltavat antoivat 3+1 -vinkkiä, joilla meistä jokainen voi vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Jos et ollut kuulemassa, poimi vinkit tästä:

1. Kiinnitä kaikki huomiosi ensi vuonna eduskuntavaaleihin ja ole tarkkana, ketä äänestät.
2. Anna joululahjaksi tavaran sijaan kulttuuria (esimerkiksi museokortti, elokuvalippuja tms.)
3. Jos syöt lihaa, suosi lähitiloja ja vältä prosessoitua lihaa.
+ 1: Matkusta junalla.


Sivumennen-podcastin suurena fanina odotin äärettömän paljon Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen livepodcastia, jossa he keskustelivat yhdessä Eveliina Talvitien ja Laura Gustafssonin ranskalaisfilosofi Simone de Beauvoirin teoksesta Toinen sukupuoli. Harmi, että livepodcast kesti vain puoli tuntia, sillä kiinnostavaa keskustelua olisi mielellään kuunnellut pidempään!



Toinen tunnin mittainen keskustelu oli aiheesta kulttuurinen omiminen, josta keskustelivat Jukka Petäjän johdolla toimittajat Jasmina Amzil, Renaz Ebrahimin ja Arla Kanerva sekä toimittaja, kirjailija Mikko-Pekka Heikkinen. Keskustelu oli kuohuvaa, terävää, paikoin hämmentävää ja alusta loppuun äärimmäisen mielenkiintoista. Jos keskusteluja olisi mahdollista kuulla jälkikäteen, tämä ainakin olisi sellainen, jonka voisin kuunnella uudelleen.

Päätin päivän kevyeen aiheeseen Kallion lavalla, missä kuuntelin nuorille suunnatun novellikokoelma Tusinan kirjoittajia: Päivi Haanpäätä, Marika Riikosta, Magladena Haita, Riina Katajavuorta ja Roope Lipastia. Keskustelussa oli iloinen ja innostunut tunnelma, mutta mielestäni siinä olisi vielä tarkemminkin voinut pureutua siihen, millaisista asioista nuorten novelli rakentuu ja millaiset aiheet heitä puhuttelevat. Kirjailijoilla itsellään ei monellakaan ollut kovin positiivisia muistoja koulussa luetuista novelleista. Niinpä he ovat itse pyrkineet siihen, että Tusinassa olisi jokaiselle lukijalle jotakin - myös niille, jotka eivät juurikaan lue vapaaehtoisesti. Tarkoitus olisi, että kun joku novelli imaisisi mukaansa, saattaisi se johdattaa kuin huomaamatta nuoren toisenkin novellin pariin. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille tiedoksi, että novellikokoelmaan löytyy netistä valmiita tehtäviä!


Perjantaina 26.10.

Perjantai oli vahvasti upeiden naiskirjailijoiden päivä ja pääasiassa kuuntelin kirjailijoiden haastatteluja uutuusteoksistaan. Kuuntelin Minna Rytisalon haastattelun Rouva C. -teoksesta, jonka olenkin jo lukenut ja pitänyt hurjasti. Tämä haastattelu ei antanut sinällään mitään uutta, mutta Rytisaloa kuuntelee mielellään. Jos torstaina en tiennyt mitään etukäteen Tusina-novellikokoelmasta, perjantaina sellainen oli Kuubassa syntyneen Cecilia Samartinin romaani Kirottu kauneus. Osallistuin Bazarin järjestämään pressi- ja bloggaajatilaisuuteen, jossa Samartinia haastateltiin tunnin ajan. En ole lukenut ainuttakaan hänen teostaan, sillä olen jotenkin hassusti kansien perusteella kuvitellut, etteivät ne olisi juttuni. Pohjoismaissa, erityisesti Norjassa, suositun kirjailijan tuorein teos eroaa aiemmista ja tilaisuudessa kuultujen kommenttien perusteella se on teos, jonka ahmimista ei voi pysäyttää. Haastattelussa oli lämmin, aito ja liikuttunutkin tunnelma. Haluan ehdottomasti lukea Samartinin teoksen ja tutustua myös hänen aiempaan tuotantoon.



Samartinin haastattelun vuoksi en ihan ehtinyt kuunnella kokonaan Saara Turusen haastattelua romaanista Sivuhenkilö. Onneksi päivään kuului myös toinen Turusen haastattelu, jossa Vesa Rantama keskusteli hänen kanssaan Sivuhenkilön herättämästä kritiikistä. Parhaimmillaan olisi ollut vielä kolmaskin haastattelu omaelämäkerrallisesta kaunokirjallisuudesta, mutta se jouduttiin harmillisesti perumaan toisen haastateltavan estymisen vuoksi. Turunen antaa kuulijalleen kyllä mahtavaa energiaa! Tuli hyvä fiilis molemmista hänen haastatteluistaan. Luin Rakkaudenhirviön tänä keväänä ja pidin siitä hurjan paljon, mutta Sivuhenkilöä saan vielä hetken odotella kirjaston varausjonosta.


Kuuntelin myös Mia Kankimäen haastattelun teoksesta Naiset joita ajattelen öisin, mutta kehno äänentoisto ja kuulemisen pinnistely osaltaan vaikutti siihen, että haastattelu jäi pettymykseksi. En tiedä, oliko äänentoisto ongelma noin ylipäänsä Esplanadi-lavalla, mutta siihen voisi kiinnittää huomiota jatkossa ja muutenkin katsomoon, johon olisi hyvin voinut laittaa pelkästään tuoleja, sillä pöydät veivät turhaan tilaa ja yleisilme oli jotenkin sotkuinen. Aamulla kuuntelin myös Aki Ollikaisen haastattelun Pastoraalista, mutta harmillisesti sekin jäi pettymykseksi ja tuntui, että haastattelijan kysymykset loppuivat kesken. Naiset joita ajattelen öisin on kuitenkin valjuksi jääneestä haastattelusta huolimatta sellainen, jonka haluan ehdottomasti lukea ja odotan kovasti, että saisin sen käsiini.

Lauantaina 27.10.

Lauantai alkoi perinteisesti Bonnierin järjestämällä bloggaajabrunssilla, jossa haastateltiin viittä eri kirjailijaa heidän uutuuskirjojensa pohjalta. Mukana olivat Veera Nieminen (Ei muisteta pahalla), Liina Putkonen (Jäätynyt tyttö), Satu Vasantola (En palaa koskaan takaisin, luulen), Antti Heikkinen (Kehveli) ja Anja Snellman (Kaikkien toiveiden kylä). Näistä minua kiinnosti etukäteen kovasti Satu Vasantolan esikoisromaani. Muista teoksista tiesin hyvin vähän, jos ollenkaan, mutta jokainen kirjailija puhui kyllä todella houkuttelevasti omasta teoksestaan. Antti Heikkisen veijariromaanin laitoin samantien varaukseen, vaikka toisaalta kirja ehkä kannattaisi ennemmin kuunnella. Heikkinen on nimittäin itse lukenut kirjansa äänikirjaksi, ja päivän hulvattomin hetki olikin jo aamusta, kun hän luki taidokkaasti eläytyen pätkän kirjastaan. Kehveli on muuten nyökkäys Arto Paasilinnalle ja hänen klassikkoteokselleen Jäniksen vuodelle. 

Jokainen kirjailija antoi aamiaisella vinkkejä oman kirjan kirjoittamisesta haaveileville. Tämä oli erityisen inspiroivaa ja kirjailijoiden vinkit täytyi painaa mieleen. Paitsi että on tärkeää kirjoittaa ja lukea painotettiin myös oman soundin, äänen, löytämistä sekä helpottamaan seuraavaan aamun "käynnistymistä" sillä, että jättää edellisenä päivänä virkkeen kesken. Kenties mahtavin vinkki oli kirjoittaa siitä, mikä hävettää; näin tekstiin kietoutuu mukaan kirjoittajan sielu.


Lauantai muotoutui perjantain tapaan päiväksi, joka koostui kirjailijoiden haastatteluista heidän uutuuskirjoistaan mutta myös ystävien tapailuista. Haastatteluista päivän helmi oli tietenkin kaikista eniten odottamani eli Antti Tuiskun haastattelu Antti Tapani -teoksen pohjalta. Haastattelu oli kyllä päivän energisin ja valoi katsojaankin kunnianhimoisuutta. Ennen tätä kuuntelin Linda Liukkaan, Taru Anttosen ja Ida Salmisen haastattelua. En ole vielä selailua kummemmin tutustunut tyttösankarikirjoihin. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) oli minulla kerran lainassa, mutten ehtinyt sen tarkemmin sitä lukea. Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa -teoksen kirjoittanut Ida Salminen oli myös S&S-kustantamon bloggaajille järjestämässä tilaisuudessa, joten oli mukavaa kuulla samana päivänä lisää teoksesta, joka sisältää kaikkiaan 40 eri kertomusta ja jonka on kuvittanut Idan sisko Riikka. S&S:n tilaisuudessa haastateltiin myös Annastiina Heikkilää (Bibistä burkiniin - totuuksia ranskatar-myytin takaa), Katja Lahtea (Lasitehdas), Lauri Ahtista (Elias) ja Sabine Forsblomia (Betinka). Etukäteen näistä kiinnosti Salmisen teoksen lisäksi Annastiina Heikkilän tietokirja, mutta muut olivat entuudestaan tuttuja korkeintaan vain nimien kautta.


Päivän ja samalla Kirjamessujeni viimeinen haastattelu oli Tommi Kinnusen. (Jostain kumman syystä missasin tätä ennen olleen Saara Turusen ja Helsingin Sanomien kriitikon Antti Majanderin keskustelun, mikä harmitti mutta ei voi mitään). Pidin suunnattoman paljon Kinnusen romaanista Pintti, ja oli mahtavaa saada kuulla sen synnystä ja muusta enemmän. Toisin kuin Rytisalon kohdalla en ole juuri lukenut Kinnusen haastatteluja etukäteen, joten siksi tämä haastattelu antoi enemmän. Ja jos Tuiskun haastattelussa tuli sellainen päämäärätietoinen "teen töitä unelmieni eteen" -fiilis, niin Kinnusta kuunnellessa valtaa sellainen käsittämätön rauha, jolloin tuntuu, että vaikka maailma on vinksallaan, on juuri nyt hyvä olla. Sellaisissa tunnelmissa on ihana lähteä kotiin jälleen yhdet Kirjamessut takataskussaan, muutama ostettu kirja repussa ja kasvanut kirjaston varausjono Helmetissä.


Helsingin Kirjamessut tekivät tänä vuonna kaikkien aikojen yleisöennätyksen: 85 600 kävijää, joista viidesosa vieraili ensimmäistä kertaa Kirjamessuilla. Mielettömän hienoa, hyvä Ronja Salmi! Kirjamessuilla oli tänä vuonna panostettu lastenalueeseen sekä nuoriin aikuisiin.

Näin lopuksi niputan vielä yhteen havaintojani siitä, mitä jäi järjestelyistä positiivisena mieleen ja mitä voisi parantaa jatkossa:

+ Lavojen nimimuutos Helsingin kaupunginosiin oli napakkuudessaan toimiva ja selkeä.

- Töölön ja Kallion lavan kuormalavojen toimiminen istuimina oli vähän kummallinen ratkaisu sen vuoksi, että osa ihmisistä joutui istumaan selkä lavaa kohti tai hankalasti poikittain, jos halusi vastapäätä istuvan sijasta katsoa itse puhujia. Saatan kuulostaa joltain ikälopulta, mutta selkänojallinen tuoli on paras istua ainakin näin pitkälle ihmiselle eikä välttämättä tarvitsisi olla loppuja messuja selkäkipuisena.

+ Kallion lukiolaisten lava miellytti silmää erityisesti: siitä oli puuseinän ja viherkasvien avulla saatu mukavan kotoisa ja lämmin. Lavan esteettisyyteen kannattaa mielestäni aina panostaa ja pienilläkin seikoilla siitä saa kutsuvan näköisen. Kirjamessujen ohjelmassa oli huomioitu nuoret ja nuoret aikuiset hienosti, ja moni ensikertalainen olikin tullut messuille juuri kiinnostavan ohjelman innostamana.

- Panostaisin entisestään Kallion lukiolaisten muuhun lavaympäristöön: soisin nuorille vielä enemmän näkyvyyttä / tilaa, koska heidän ohjelmallaan on paljon yleisöä, niin nuoria kuin aikuisiakin. Nyt oli ahdasta ja istumapaikkoja oli muutenkin niukasti. Lisäksi mietin, voisiko Kallion lavan läheisyyteen sijoittaa jotain nuorille suunnattua tilaa vähän lastenosaston tyyliin? Sellaista, jossa olisi heille suunnattuja työpajoja ainakin torstaina ja perjantaina, kun he vierailevat opettajan johdolla ja muuta ohjelmaa (vaikkapa QR-koodisuunnistusta, runojen askartelua Revi se! -kirjan hengessä), vapaasti luettavia kirjoja sekä löhöilytuoleja. Sellaista nuorille suunnattua hengauspaikkaa ei Kallion lavan edustan lisäksi oikein ole.

+ Vihdoinkin isoja massoja vetävä (nykyinen) Senaatintori-lava oli muutettu niin, että katsomo on nouseva taaksepäin. Mahtavaa, sillä ennen takariviin joutuminen on tarkoittanut sitä, ettei näe juuri mitään (ja valokuvatessa on kiva, että takaa saa kuvattua niin, että näkyy muutakin kuin päitä). Muutenkin pidin itse esiintymislavan minimalistisuudesta ja kultaisten tuolien luomasta arvokkuudesta.

- Jos Senaatintorin oli tarkoitus olla ikään kuin isoin "keskus", tuntui hassulta, että se oli loppujen lopuksi aika pieni ja sijoitettu syrjään. Tai ainakin sellaisen vaikutelman sai, koska Senaatintorin ympäristö oli aika kolkko ja tyhjä. Tilaa olisi ollut vielä isommalle katsomolle, sillä esimerkiksi ylösnousevan katsomon takana oli hyvin tyhjää tilaa, samoin reunoilla. Lavan ympäristö oli suosittuina keskusteluaikoina todella tukkoinen ja esimerkiksi Minna Rytisalon keskusteluun mennessäni kauhistutti, miten ihmiset rynnivät takakatsomon portaisiin eivätkä malttaneet odottaa, että edelliset tulisivat ensin pois. Ihme, ettei kenellekään tainnut kertaakaan käydä pahasti. Tällä lavalla olisi hyvä olla jonkinlaista järjestyksenvalvojien ohjausta, jottei meno olisi kuin Hulluilla Päivillä konsanaan.

+ En yhtään ihmettele, että lastenaluetta on kehuttu hurjasti ja että lapset ovat viihtyneet siellä tuntitolkulla. Alueella oli viimein reilusti tilaa ja ohjelma oli suunnattu lapsille (ajatella, ettei näin ole ennen ollut!) Puutarhajuhlateema oli kutsuva, värikäs, riemuisa ja iloinen. Pakko oli jäädä itselläkin kurkkimaan hetkeksi Muumeja.


Kiitokseni Helsingin Kirjamessuille Blogger-passista, joka mahdollisti kolmen päivän vierailuni! Nähdään taas ensi vuonna!

perjantai 12. lokakuuta 2018

Minna Rytisalo: Rouva C.

Rouva C., Minna Rytisalo. Gummerus 2018. 365 s. Kirjastolaina.

Millainen kuva sinulla piirtyy mieleesi Minna Canthista? Anna, kun arvaan! Kuvassasi istuu vakavailmeinen tai suupieli juuri ja juuri havaittavasti hymyssä oleva iäkäs rouva yllään korkeakauluksinen mekko. Hänestä hehkuu jotain mystisen kunnioitettavaa ja luulet, että saattaisit hieman pelätäkin häntä, jos istuisit rouvan edessä. Juuri sellainen on kuva minunkin mielessäni, ja kenties tiedämme Minna Canthista aika lailla samat asiatkin: miksi hän on merkittävä, mitä hän on kirjoittanut ja että hän on ainut nainen, jolla on Suomessa oma liputuspäivä. Kovin paljoa enempää en tiedä Canthista; tietenkin jotain muutakin hänen historiastaan, kuten perhetausta ja kaupungit, joissa hän on asunut, mutta siinä se. Nolottaa edes paljastaa, etten ole lukenut kaikkia hänen näytelmiään: vain Työmiehen vaimon ja katkelmia muutamasta muusta.

Minna Rytisalon tuoreimmassa romaanissa Rouva C. (Gummerus 2018) keskiössä on Minna ja Ferdinand Canthin avioliitto, aika ennen kuin kaikki se yhteiskunnallisesti merkittävä alkoi. Miten virkistävää, sillä lukijahan tietää, miten tarina jatkuu!

Romaanin aikana nuori Minna kasvaa aikuiseksi naiseksi ja löytää sen, mitä hän haluaa tehdä ja millainen nainen olla: vaikuttaja, naisten, lasten ja vähäosaisten periksiantamaton ääni. Minna lähtee Jyväskylän seminaariin opiskelemaan ensimmäisten naisopiskelijoiden joukkoon kansakoulunopettajaksi. Siellä hän tapaa tulevan aviomiehensä, luonnontieteen lehtori Ferninandin. Tietoja ei juurikaan ole siitä, millainen avioliitto ja aviomies todellisuudessa oli ja miksi Minna lopetti opiskelut vain vuoden jälkeen. Rytisalo onnistuu siitä huolimatta, mitättömistä tiedonmurusista luomaan runsaan, eheän ja todelliselta tuntuvan tarinan avioliitosta ja avioparista. Lukiessa ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, että romaani on fiktiota. Ferninand näyttäytyy teoksessa lämpimänä ja rauhallisena aviomiehenä, joka tukee vaimoaan kaikessa. Hänen tuellaan on merkittävä rooli siinä, että Minna alkaa kirjoittaa ja vaikuttaa yhteiskunnan asioihin. 

Paitsi että kirjan kansi on lumoavan kaunis, sitä on myös kirjan kieli. Rytisalo pystyy pitämään kuvailevan kielen sopivassa määrässä, sillä jos sitä olisi ollut yhtään liikaa, kieli olisi saattanut valua liian hunajaisena. Pidän Rytisalon tavasta kirjoittaa pitkiä virkkeitä, antaa kielen aaltoilla vielä hetken ennen pistettä, jatkaa matkaa hetki vielä kuin ihmisen mielikin, alati liikkeessä: - - käsi sujahti käsivarren lenkistä, askelet kävivät samaan tahtiin, toinen hengästyi ja toinen hiljensi, ja rannassa pelottomat tussilago farfarat työntyivät jäisen heinikon läpi aurinkoa kohti tukevina, ja kaikki kasvoi taas ja pursui elämää, ihmiset ja kasvit, kohta nousisivat kielot ja ketunleivät ja vanamojen pikkuiset kellot helisisivät ja tuomien tuoksu leijailisi utuna kaupungin yllä, ja illat olisivat jälleen valoisat ja pettymykset menisivät ohi vaikkei vielä siltä tuntuisi. 

Rouva C. jätti mieleeni useita ääriviivoiltaan vahvoja kuvia Canthin elämän hetkistä, kuten nuoren Minnan ja tämän ystävän Floran karkaaminen tanssiaisiin, hetki, kun Ferninand maalailee tulevaisuuden talon paikkaa Minnalle ja kun vaivaistalon kauheudet avautuvat Minnan silmien eteen. Ainoastaan kertojan näkökulman yhtäkkiset vaihtumiset lukujen sisällä hämmensivät aluksi, koska ajattelin näkökulman olevan koko ajan Minnan.

En ole lukenut Minna Maijalan kirjoittamaa elämäkertaa Herkkä, hellä, hehkuvainen (Otava 2014), joka on toiminut Rytisalon kimmokkeena kirjoittaa fiktiivinen teos Minna Canthista. Rytisalon romaanin jälkeen alkaa tuntua siltä, että tuo elämäkerta täytyy vielä lukea - ja ne lukematta jääneet loput näytelmät! 


Vinkkinä: Käy kuuntelemassa täältä, kun Baba Lybeck haastattelee Minna Rytisaloa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

7 asiaa, miksi pidin Sally Salmisen romaanista Katrina

Katrina, Sally Salminen. Suom. Juha Hurme. Teos 2018 (ruotsinkielinen alkuteos 1936). 447 s. Kirjastolaina.

Juha Hurme on tehnyt upean työn suomennettuaan uudelleen Sally Salmisen romaanin Katrina (Teos 2018). Ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1936 ja menestyi loistavasti ulkomailla. Katrina oli eniten käännetyin kotimainen romaani ennen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja oli ilmeisesti myös vähällä saada Finlandia-palkinnon F. E. Sillanpään sijaan. Tuntemattomasta syystä Salmisen romaani vaipui kuitenkin unholaan, ja myönnän itsekin, etten ollut ennen tätä Hurmeen suomennosta kuullutkaan kyseisestä kirjasta. Juha Hurmeen loistavan suomennoksen myötä monet ovat löytäneet Katrinan ja positiivisten arvioiden myötä laitoin minäkin kirjan varaukseen.

Luin Katrinan syyskuun lopussa ja samalla sain myös ensimmäisen kirjan Joka päivä on naisten päivä -haasteeseen. Kokoan tällä kertaa yhtenäisen tekstin sijaan ajatukseni listaksi, sillä se tuntuu nyt paremmalta tavalta koota ajatuksia yhteen. Miksi siis minä(kin) ihastuin Sally Salmisen romaaniin? Tässä seitsemän syytä sattumanvaraisessa järjestyksessä: 

1. Pidin päähenkilöstä suunnattoman paljon. Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin oleva Katrina on periksiantamaton ja vahva mutta lämminhenkinen päähenkilö. Hän muuttaa Ahvenanmaalle ihastuttuaan Suomessa käyneeseen Johaniin, joka saa Katrinan muuttamaan perässään uusiin maisemiin ja jättämään kotiseutunsa. Aluksi nuori Katrina tuntee itsensä kovin erilaiseksi ja irralliseksi muusta kyläyhteisöstä eikä tilannetta helpota olla naimissa Johanin kanssa, joka vaikuttaa olevan kaikkien vitsin aihe. Mitä vanhemmaksi Katrina kuitenkin tulee sitä enemmän hänestä muotoutuu sellainen "kaikkien täti", jota tervehditään, autetaan ja pidetään tärkeänä.

2. Katrinan elämän seuraaminen siitä hetkestä, kun hän astuu ensimmäisen kerran saarelle aina viimeiseen elonpäivään asti. Rakastan tällaisia kirjoja, joissa saa lukijana kulkea päähenkilön rinnalla ison osan hänen elämäänsä; elää mukana henkilön arjessa, iloita ja surra hänen kanssaan sekä lopulta hyvästellä hänetkin. Samalla saa nähdä niin monta muutakin elämää: kyläyhteisön jäsenten kasvun ja kehittymisen, iäkkäämpien kuoleman ja uusien jäsenten synnyn. 

3. Sally Salmisen romaania on verrattu Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teokseen, sillä Katrinakin on vahvasti työläisromaani. Siinä missä TPA on hyvin miehinen, Salmisen teoksessa näkökulma on naisen ja naisten elämä ylipäänsä ovat vahvasti esillä. Kuten olen monesti tainnut blogissani mainita, TPA on yksi lempikirjoistani eikä siksi liene yllättävää, että samankaltainen Katrina vetosi minuun todella paljon. 

4. Kerronnan suoraviivaisuus ja konstailemattomuus. Salminen luottaa täysin päähenkilöönsä ja antaa hänen johdattaa tarinaa eteenpäin ilman kummempia kikkailuja tai kertojan vaihtamista. 

5. Kirjan miljöönä on Ahvenanmaa ympäröivine saarineen. Ahvenanmaa on minulle kaikkiaan vieras, sillä en ole koskaan vielä käynyt siellä, joten teos kuljetti minut uusiin maisemiin. Lisäksi Katrina on kiinnostava ajankuvaus 1800 ja 1900-lukujen vaihteesta.

6. Katrinaa lukiessa tuoksuu meri, kuuluu myrskyaaltojen pauhu ja tuntuu kallioiden sileys. Katrina opettaa, miten meri vaikuttaa asukkaiden elämänrytmiin, sillä monien aviomiehet ja pojat seilaavat merillä suurimman osan vuotta. Talvisin he työskentelevät vauraampien herrojen tiluksilla. Minua alkoi lukiessa kiinnostaa paljon myös se, millaista merimiesten elämä laivoilla mahtoi tuohon aikaan olla. Siitäkin voisi olla mielenkiintoista lukea.

7. Katrinasta huokuu suunnaton lämpö ja lähimmäisenrakkaus. On ihana lukea etenkin Katrinan ja hänen lastensa väleistä mutta myös siitä, miten tiiviiksi hänen ja Johanin avioliitto alun hankaluuksien jälkeen muodostuu. Perheen koko pieni tupa paljaan kallion laella hehkuu rakkautta. Lähimmäisenrakkaus näkyy myös Katrinan ystävyys- ja naapuruussuhteissa. Naapurit ovat aina valmiina auttamaan toisiaan, oli mikä vuorokaudenaika tahansa.


Jatkossa vinkkaan Katrinaa aina, kun joku valitsee klassikkoa luettavaksi ja toivonkin, että mahdollisimman moni löytäisi teoksen pariin. Jos sinä olet jo lukenut Katrinan, mitkä seikat sinuun vetosivat sitä lukiessasi?



lauantai 22. syyskuuta 2018

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkolukuhaaste - Mitä olen lukenut aiemmin ja mitä aion lukea nyt?

Mitä luimme kerran -blogin Laura ja @ireadlikephoeberuns-Mira ovat laatineet upean Joka päivä on naistenpäivä -klassikkolukuhaasteen, joka löytyy somesta nimellä #everydayiswomensdayreadingchallence. Kynnys tarttua haasteeseen on matala, sillä osallistua voi, jos lukee vähintään yhden naiskirjailijan klassikkoteoksen 9.9.2018 - 8.3.2019. Lisää haasteesta ja tarkemmat ohjeet voit lukea täältä.


Jos kaipaat lukuvinkkejä, Laura on listannut blogiinsa eri kategorioiden alle klassikkoehdotuksia. Kävin listaa läpi ja kokosin yhteen ne klassikot, jotka olen tähän mennessä lukenut:

- Humiseva harju, Emily Brönte
- Mrs. Dalloway, Virginia Woolf (Myös Orlando, joka ei ollut listalla)
- Työmiehen vaimo, Minna Canth
- Ennen päivänlaskua ei voi, Johanna Sinisalo
- Puhdistus, Sofi Oksanen
- Hytti nro 6, Rosa Liksom
- Jää, Ulla-Lena Lundberg
- Kaima, Jhumpa Lahiri
- Orjattaresi, Margaret Atwood
- Ronja Ryövärintytär + Pepit, Astrid Lindgren
- Eikä yksikään pelastunut, Agatha Christie
- Frankenstein, Mary Shelley
- Joutavuuksien jumala, Arundhati Roy
- Nuoren tytön päiväkirja, Anne Frank
- Minun kansani, minun rakkaani, Toni Morrison
- Kuin surmaisi satakielen, Harper Lee
- Vuosisadan rakkaustarina, Märta Tikkanen
- Liian paksu perhoseksi, Sisko Istanmäki
- Kesäkirja, Tove Jansson
- Häräntappoase, Anna-Leena Härkönen
- Ylpeys ja ennakkoluulo, Jane Austen
- Sudenmorsian, Aino Kallas

Hyvin monet yllä olevista teoksista ovat jääneet vahvasti mieleeni, esimerkiksi Humiseva harju, Puhdistus, Kesäkirja, Jää, Orjattaresi ja Ennen päivänlaskua ei voi. Oudoksi sen sijaan olen kokenut Joutavuuksien jumalan ja kaksi Woolfilta lukemaani teosta ovat jääneet etäisiksi. Yksi suurimmista lukuvioistani on, että olen lukenut Minna Canthilta vain tuon yhden näytelmän ja senkin jo jollain yliopiston kirjallisuuden kursseista. Hienoa olisikin, jos tähän haasteeseen saisin luetuksi Canthilta edes yhden teoksen lisää. 


Mitä sitten aion lukea naiskirjailijoiden klassikkolukuhaasteeseen? Päätin valita ensisijaisesti sellaisia, jotka jo löytyvät omasta hyllystäni ja pysyä sellaisessa määrässä, että saisin vielä luettua tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteenkin kirjoja, joita on edelleen (liian monta) lukematta. Tosin yksi haasteeseen valituista on kirjastolaina, sillä teos saapui minulle juuri sopivasti varausjonosta. Eli pinossani ovat seuraavat kolme teosta:

- Katrina, Sally Salminen

Tämä  on kirjastolaina, jonka lukemisen olen hiljattain jo aloittanutkin. Olen jo varma, että pidän tästä paljon, koska jo ensimmäiset sivut ovat saaneet minut pauloihinsa ja haluan lukea Katrinaa aina, kun on pienikin mahdollisuus. Uskomatonta, etten ole kuullutkaan tästä kirjasta ennen tätä vuotta Juha Hurmeen suomennoksen myötä!

- Häivähdys purppuraa, Alice Walker

Tämä kuuluu myös tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, joten uskon, että nyt kun kirja on mukana kahdessa haasteessa, en voi olla ohittamatta sitä. Walkerin klassikkoteos kiinnostaa kyllä paljon, mutta aina jokin muu teos on salakavalasti kiilannut sen edelle. Tarkoituksena on tarttua tähän mahdollisimman pian Katrinan jälkeen. 

- Kaikki mitä rakastin, Siri Hustvedt

Nyt on toinen kerta, kun omistan tämän kirjan. Se oli minulla aikoinaan kirpparilta ostettuna pokkarina, mutta laitoin lopulta teoksen lukemattomana kirjaston kierrätyshyllyyn, kun oli pakko karsia kirjoja muuton edeltä. Nyt kirja löytyy jälleen hyllystäni mutta kovakantisena, kun ystäväni antoi teoksen minulle. Kaikki mitä rakastin keikkuu usein mukana, kun listataan kirjoja, jotka pitäisi elämän aikana lukea, joten ajattelin, että tämä saattaisi täyttää klassikon piirteet. Katsotaan, kunhan pääsen teoksen pariin.


Kun saan nämä kolme teosta luettua, olen super tyytyväinen. Jos aikaa jää vielä lukuhaastetta ajatellen, takataskusta löytyy liuta ideoita: Minna Cantihia, Sylvia Plathia, Astrid Lidgreniä ja ElRamlya..  Edetään kuitenkin klassikko kerrallaan.

Joko sinulla on naiskirjailijoiden klassikkoteokset mietittynä lukuhaastetta varten? Oletko jo aloittanut ensimmäisen? Minkä naiskirjailijoiden klassikon lukemattomuus nolottaa sinua eniten? 

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Taina Latvala: Venetsialaiset

Venetsialaiset, Taina Latvala. Otava 2018. 255 s. Kannen suunnittelu: Piia Aho. Kirjastolaina.

Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän.
He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille.
He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiri järveä pitkin hiljaisiin taloihin.
Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista.

Yllä oleva katkelma kertoo hyvin, mistä Taina Latvalan uusimmassa romaanissa Venetsialaiset (Otava 2018) on kyse. Odotin innolla kirjailijan uutta teosta, sillä olen pitänyt kovasti aiemmin lukemastani romaanista Välimatka (Wsoy 2012) ja novellikokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Venetsialaiset on monen muunkin asian hyvästelyä kuin kesän, joka on kääntämässä kylkeään kohti syksyä. Kolmesta siskosta Paula on koonnut siskot yhteen ja päättänyt, että viikonloppu olisi heidän viimeisensä vuosia sitten kuolleen isän mökillä. Mikään ei ole kuitenkaan yksinkertaista: viisikymppisenä menehtynyt isä nousee jatkuvasti siskojen mieleen ja padotut salaisuudet kuplivat pintaan. Muistoja täynnä oleva kesämökki saa kunkin siskon myös miettimään omaa elämäänsä ja tehtyjä valintoja.

Latvala kuvaa siskoksia aidontuntuisesti - niin aidontuntuisesti, että tunnistan heissä jokaisessa jotain samaa kuin itsessäni. Tuttua ovat siskosten ajatukset, kun he kaupungissa asumisen jälkeen palaavat käymään juurilleen, pikkupaikkakunnalle ja peilaavat itseään niihin ikätovereihin, jotka jäivät. Tuttua ovat tunteet, kun huomaa itsessä ajoittain pientä teinikaipinaa, kun muut odottavat aikuismaisempaa toimintaa. Tuttua ovat myös ne tunteet, kun huomaa olevansa vähän hukassa muttei ole varma, miten edetä. Lukiessa tuntuu vahvasti siltä, kuin olisi yksi siskosten joukossa. Nyökyttelen heidän ajatuksilleen, hymähtelen ja naurahtelen. Sisarten välit kuvataan onnistuneesti; vaikka on asioita, jotka välillä hiertävät, toisten kanssa tullaan kuitenkin toimeen ja kannetaan heistä huolta.

Teoksessa ei olla pelkästään nykyhetkessä vaan takaumissa palataan menneisiin vuosiin, jolloin siskojen isä vielä eli. Vähä kerrallaan esiin kuoriutuu asioita, jotka on yritetty pitää piilossa. Lukija kiedotaan kuin huomaamatta koukkuun ja tunnelma tihenee entistä enemmän loppua kohden. Itse en malttanut laskea kirjaa enää ollenkaan käsistäni vaan luin ahmien koko illan harmitellen jo valmiiksi sitä, että takakansi olisi pian vastassa.

Venetsialaiset tuntui nappivalinnalta juuri tähän hetkeen, kun syksy tuoksuu aamun raikkaudessa ja näkyy puiden lehdissä ja kun ilta laskee peittonsa valon päälle yhä aiemmin. Venetsialaiset on selkeän konstailematon, elämänmakuinen, mieleenpainuva ja kieleltään kirkas. Yksinkertaisesti: ihana kirja.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Mitä yhteistä on Timo Sarpanevalla ja Pintillä? - Tommi Kinnunen: Pintti

Mitä Timo Sarpaneva tuo mieleesi? Kenties mieleesi nousee kuva vanhempiesi hyllyssä olevista Festivo-kynttilänjaloista tai Tsaikka-lasit, joista juot glögiä jouluisin. Ehkä mielessäsi on heti kirkkaana tyylikäs musta valurautapata puukahvoineen. Tai ehkä tiedät, että Sarpaneva on suunnitellut Iittalan kaikkien tunteman i-logon. 

Helsingin Designmuseossa on vielä 23.9.2018 asti muotoilija ja kuvanveistäjä Timo Sarpanevan näyttely. Kävin katsomassa näyttelyn aika hiljattain samalla, kun uusin museokorttini. Sarpanevan tuotantoon tutustuessani havahduin siihen, että Tommi Kinnuselta lukemani romaani Pintti ponnahti jatkuvasti mieleeni. Lukiessani Sarpanevan työtavoista koin useita ahaa-elämyksiä: Juuri tuolla tavallahan Pintissäkin taidettiin tehdä se lasiesine! tai hei tuo tekniikka kuulostaa tutulta! tai ahaa, tuon näköinen se valmis tuotos saattoi olla Kinnusen romaanissakin. En ollut Pinttiä lukiessani etsinyt tietoa lasinpuhalluksesta, vaikka kaikki siihen liittyvä olikin itselleni vierasta. En myöskään ollut ajatellut Sarpanevaan näyttelyyn mennessäni, miten mainiosti se sopisi yhteen juuri lukemani romaanin kanssa. Kun esimerkiksi luin, miten Sarpanevan kuuluisa Orkidea-lasiveistos on tehty, muistin oitis, miten työtapa tulee esiin Kinnusen Pintti-teoksessa: Helmi huomaa lattialla tikun, lyijykynän paksuisen, nostaa sen ja kastelee vesiämpärissä. - Odota, se sanoo ja työntää tikun nopeasti maljakon paksuun pohjaan. Hehkuva lasi kuumentaa kostean puun, ja höyry pullistaa pohjan sisään kauniin pyöreän kuplan. Tikkuilmatekniikassa puutikku työnnetään tuhatasteiseen lasimassaan. Sarpaneva on käyttänyt tätä Orkidean lisäksi alla olevan kuvan lasiteoksissa Ilmat ja Linnunpää.

Ilmat ja Linnunpää.
Timo Sarpaneva (1926-2006) oli elinaikanaan työteliäs muotoilija, joka nousi jo 1950-luvulla palkituksi muotoilijaksi myös kansainvälisesti. Hän työskenteli muun muassa Iittalan ja Venetsian lisäksi Nuutajärven lasitehtaalla, minne Tommi Kinnusen teoksen tapahtumat sijoittuvat. Pintti on kolmenpäivänromaani, jossa ääni annetaan vuorollaan kolmelle sisarukselle: Jussille, Helmille ja Railille. Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1949-1951. Näinä vuosina Timo Sarpaneva on tehnyt ensimmäisiä työvuosiaan muotoilijana ja Iittalaan hänet palkattiin vuonna 1951. Nuutajärven lasitehtaalla kaikki kylän asukkaat joutuivat töihin lasitehtaalle, heikoimmatkin. Jussilla, Helmillä ja Raililla on jokaisella oma tehtävänsä tehtaalla, mutta Jussin tehtävä vaihtuu usein. Kun kädet muistavat, mitä pitää tehdä, voivat ajatukset kulkea muualla kuin työnteossa: omissa murheissa, mietteissä ja muistoissa, joita ei enää saa takaisin, vaikka kuinka huutaisi öisin ikävää.

Suomalaisten lasitaitelijoiden kaarti on pääosin miehinen, sillä kuten Pintissäkin nousee esiin, naisten rooli oli sivussa. Huone on täynnä taljojen huminaa, voimapyörien vikinää, lasin kilinää sekä kirskuvaa ja sirisevää ääntä, kun miehet kaivavat kuvioita lasien kylkiin. Naisten työ on äänetöntä. Sodan aikaan naiset otettiin hampaita kiristellen lasinpuhaltajien oppiin, kun valtaosa miehistä oli rintamalla. Pian nuorimmat postipojat, lapset vasta, antoivat patistelulle periksi, ja he näyttivät, miten lasia noukitaan hehkuvista uuneista ja miten siitä pyöritellään plootua vasten aloitusposti. Kun sota sitten päättyi, naiset joutuivat palaamaan tavanomaisiin tehtäviinsä: varastoon ja pesualtaan äärelle. Helmi ja Raili ovat oppineet lasinpuhalluksen kikkoja isänsä työskentelyä aikanaan seurattuaan. Lisäksi Helmi saattaa töiden jälkeen puhaltaa lasia yhdessä miehensä kanssa, vaikka Jussi mielellään olisi tämän kanssa kahdestaan.

Sarpanevan lasiteoksia tutkiessa katse jää viipyilemään lasin kauniin pyöreisiin muotoihin, sisälle vangittuihin tanssiviin ilmakupliin sekä risteileviin jälkiin, joiden muoto tuo mieleen puun oksan. Lasiteoksia katsoessa ja niiden mieleenpainuvia nimiä silmäillessä miettii, mistä Sarpaneva on saanut töihinsä inspiraation. Ehkä sadepisaroiden kilpajuoksusta lasia pitkin? Kenties vanhan tammen kaarnan tunnusta sormia vasten tai tummanpuhuvasta taivaasta juuri ennen myrskyä? Katsokaa nyt vaikkapa Jurmo-lasistoon vangittua elävää liikettä tai Meren peilin lumoavaa hiljaisuutta. Myös lasistojen nimet ovat kiinnostavia; ne johdattavat tulkintaa ja ruokkivat mielikuvitusta. Ovatko Sarpanevan ympäristöä tarkkailevat silmät olleet yhtä tarkat kuin Jussin, joka etsii siskonsa miehelle inspiraatiota lasin työstämiseen? Alla pari tähän liittyvää katkelmaa romaanista:

Vastapalvelukseksi Jussi etsii Rekolle muotoja. Kun hän löytää ulkoa jotakin kiinnostavaa, näkinkuoren tai eteisestä puretun lattialankun alapuolelle vieri viereen kiinnittyneiden perhojen kotelokoppien rivin, hän ensimmäiseksi ajattelee, mahtaisiko Rekokin nähdä siinä jotakin kiinnostavaa, värin vaihtumista tai ääriviivojen kauneutta. - - 

Joitakin Jussin tuomia esineitä Reko heittää pois, sillä se ei erota niissä sitä, minkä Jussi näkee. Joistakin se tahtoo kysyä tarkemmin, mutta Jussikaan ei osaa muovata sanoiksi sitä, minkä silmä kyllä erottaa. Palmikkoneuleen jännittävä siksak on vielä mahdollinen selittää, mutta päästäisen kallon mittasuhteista tai kotkansiiven lehden säännönmukaisuudesta on vaikea puhua. Ja sitten on niitä, joita ei voi tuoda. Myrskyn murtaman hongan rungon säleet tai sulavan jään sinisen värin sävyt, lehteen puhkeavan lepän väri. Joskus Reko on lähtenyt hänen kanssaan metsään, ja silloin hän on yrittänyt osoittaa, miten virheettömänä taivas peilautuu järven pinnasta, kuinka säännönmukainen on päivänkorentojen edestakainen lento veden päällä tai miten täyteläiseltä tuoksuu sammalikko sateen jälkeen. Joskus Reko huomaa, joskus ei. Jussille riittää, että mies katsoo ja yrittää nähdä.

Jurmo.
Meren peili.
Kun poistuin näyttelystä, en lähtenyt pelkästään mukanani tietoa Sarpanevasta ja muotoilusta vaan portaita alas kulkivat käsikkäin Sarpaneva ja Pintti. Olin saanut paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelin: lukukokemukseni oli syventynyt ja olin palannut lukemaani uudelleen ja uudelleen. Jos sinulla ei ole mahdollisuutta lähteä Nuutajärven lasikylään, suosittelen käymään Designmuseossa Timo Sarpanevan näyttelyssä vielä, kun on mahdollista. Niin, ja entä se Pintti: sen suosittelen lämpimästi lukemaan, vaikket kävisikään museo(i)ssa.

Pintti, Tommi Kinnunen. Wsoy 2018. 291 s. Oma ostos.

Aiemmin olen kirjoittanut Tommi Kinnusen romaaneista Neljäntienristeys ja Lopotti.