keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Miehiä ilman naisia (japaninkiel. alkuteos Onna no inai otokotachi 2014, englanniksi Men Without Women 2015),
Haruki Murakami. Tammi, Keltainen kirjasto 2016. 276 s. suom. Juha Mylläri. Kansi: Jussi Kaakinen.

Haruki Murakamin novellikokoelma Miehiä ilman naisia (Tammi 2016) sisältää seitsemän novellia: Drive My Car, Yesterday, Itsenäinen elin, Šeherazade, Kino, Rakastunut Samsa ja Miehiä ilman naisia. Kokoelman nimi viittaa juuri siihen, missä kaikissa novelleissa on kyse: on miehiä, joiden elämässä ei ole naisia syystä tai toisesta. Naiset saattavat viipyä miesten elämässä hetken ystävänä, puolisona tai jonakin muuna. On esimerkiksi näyttelijä, joka palkkaa itselleen autokuskiksi naisen, jonka hiljaisuus saa miehen purkamaan sisäänsä padotut asiat. On myös tohtori, joka riutuu rakkauden takia lopulta hautaan ja mies, jonka työkaveri antaa luvan tapailla tyttöystäväänsä. Lisäksi on mies, joka erottuaan häntä pettäneestä vaimostaan, perustaa baarin hämyisälle kujalle ja tapaa erikoisia ihmisiä, kuten naisen, jonka ihossa on tupakalla poltettuja jälkiä. 

Eräänä päivänä sinusta tulee yllättäen mies ilman naista. Se päivä tulee luoksesi antamatta tulosostaan minkäänlaista vihjettä tai varoitusta, pienintäkään aavistusta tai tunnetta, vaimeintakaan koputusta tai rykäisyä. Kävelet kulman ympäri ja huomaat olevasi jo siellä. Mutta silloin on liian myöhäistä perääntyä. Kun olet kääntynyt siitä kulmasta, siitä on tullut ainoa maailmasi. Siinä maailmassa sinä ja kaltaisesi olette miehiä ilman naisia. Kylmässä monikkomuodossa.
(novellista Miehiä ilman naisia)

Yllätyin siitä, miten helpoiksi Murakamin novellit osoittautuivat. Miehen novelleissa ei ole mitään ylimääräistä eikä mielestäni niin kovin erikoisia outouksiakaan. Kokoelma on kuin hämyisä ja yksinäinen baarinurkkaus, jossa tupakansavu kieppuu kuin hidastettuna kattoa kohti rauhallisen musiikin viipyillessä taustalla. Useimmat novellit jäävät vahvasti mieleen, mutta erityisen vaikuttavia lukukokemuksia olivat Kino ja nimikkonovelli Miehiä ilman naisia. Kino on tajuttoman hieno hyisen tunnelmansa ja kauhupiirteidensä vuoksi. Novelli nostatti ihokarvat pystyyn ja sai sydämen hakkaamaan tiuhemmin. Viimeinen novelli Miehiä ilman naisia sen sijaan on tunnelmaan surumielinen ja koskettava. Lisäksi se päättää kokoelman kauniisti.

Jos et ole ottanut Murakamin tuotantoon vielä ensiaskelta, Miehiä ilman naisia on sopiva teos aloittaa ja tunnustella Murakamin kirjoitustyyliä. Kokoelma on nyt neljäs lukemani teos japanilaiskirjailijalta, joten vielä riittää luettavaa.


Murakamin novellikokoelmasta ovat kirjoittaneet myös mm. UllaLauraKaisa VArja ja Katri. Osallistun tällä novellihaasteeseen.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

George Saunders: Sotapuiston perikato

Sotapuiston perikato (CivilWarLand in Bad Decline), George Saunders. Siltala 2016 (englanniksi 1996). 208 s.
suom. Markku Päkkilä. Kansi: Ilkka Kärkkäinen.

George Saundersin dystopiakuvaukset tekivät minuun vaikutuksen, kun luin hänen novellikokoelmansa Joulukuun kymmenes. Viime vuonna ilmestyi suomeksi Saundersin esikoinen Sotapuiston perikato (Siltala 2016), joka kohautti Yhdysvaltoja ilmestymisvuonnaan 1996. Sotapuiston perikatoa lukiessa on kyllä pakko hämmästellä aika ajoin sitä, miten kauan teoksen kirjoittamisesta on ja miten se silti tuntuu vasta kirjoitetulta. On muuri, jonka yli epätoivoiset vanhemmat heittävät lapsensa ja toivovat, että nämä selviävät, viallisiksi luokitelluilla ihmisillä on rannekkeet, josta heidät pystyy tunnistamaan, johtajat pompottavat työntekijöitään miten tahtovat ja köyhiltä riistetään viimeisetkin rahat rikkaille.

Tänä iltana kansakunta vihdoinkin äänestää. Johtoporrasta uhmaten isä Onswald on virittänyt ajanvietekeskukseen lyhytaaltoradionsa. Hän sanoo että olipa äänestystulos mikä tahansa meidän täytyy olla optimistisia. Hän sanoo että kävi miten kävi meillä on siunaus myötä. Hän myöntää, että meillä on raskas risti kannettavanamme, - -

Sotapuiston perikato sisältää seitsemän novellia, joista viimeinen on pidempi kertomus. Miten väärässä olinkaan, kun kuvittelin pystyväni lukemaan tätä työmatkalla bussissa. Sotapuiston perikato on nimittäin vaativampi luettava kuin Joulukuun kymmenes. Saunders ei johdattele, selitä tai pohjustele lukijaa vaan tarinaan liittyy mitä erikoisempia ja odottamattomampia seikkoja, minkä vuoksi alkuun pääseminen vaati hieman totuttelua. Annoin Saundersin novellikokoelman hieman levätä, luin muuta ja jatkoin uudelleen. Sitten lukeminen lähti kiitoon.

Kokoelman novelleissa kuvataan yksilöitä, jotka tekevät töitä sisällissota-aiheisessa teemapuistossa tai isossa uutta teknologiaa tuottavassa yrityksessä rahanahneiden ja itsekeskeisten pomojen alaisina. Novellien dystopiamaailma on toinen toistaan kylmäävämpi ja synkempi. Niihin ei halua jäädä seisoskelemaan liian pitkäksi aikaa vaan siirtyä reippain askelin eteenpäin, vaikka Saundersin purevan mustan huumorin ansiosta lukija ei ihan huku pimeään. Mieleeni painuivat erityisesti Runsaudenmaa, 200-kiloinen toimitusjohtaja ja Muistoja rouva Schwartzille, joka nousi suosikikseni. Novellissa rikastutaan tyhjentämällä ihmisten mielestä muistoja, joita nämä eivät koe enää tarvitsevansa tai haluavansa. Kuten niin moni novelli, erityisesti tämä tuntui vatsassa pahana olona ja suruna. Mitä ihminen onkaan valmis tekemään, jotta hänelle jäisi edes pieni ihmisyyden riekale?

Vaikka Sotapuiston perikato ei ole iloista luettavaa, sitä ei kannata välttää vatsanväänteiden pelon takia. Saunders näyttää, miksi silmiään ei kannata ummistaa ja miksi ei kannata olla hiljaa ja toimimatta silloin, kun yksilön ääntä tarvittaisiin eniten. Viimeisen novellin lopetus jättää toivon valon välkkymään. 


Sotapuiston perikato oli lukupiirimme viimeisin kirja, ja siitä ovat kirjoittaneet lukupiiriläisistä Elina ja Kaisa V. Lisäksi ajatuksistaan ovat kirjoittaneet mm. Laura, Suketus, Opus eka ja Omppu.  Osallistun kokoelmalla novellihaasteeseen

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Mistä maailmat alkavat, Joel Haahtela. Otava 2017. 300 s. Kansi: Päivi Puustinen.

Olen lukenut Joel Haahtelan koko tuontannon esikoiskirjaa lukuun ottamatta. En tiedä, miksi en ole sitä lukenut vieläkään. Jotenkin se vain on jäänyt, vaikka Haahtela kuuluu lempikirjailijoihini. Kaikista rakkain minulle on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani teos, Naiset katsovat vastavaloon. Viimeisimmän julkaisun, Tähtikirkas, lumivalkea, jälkeen ajattelin, että nyt on aika: jätän Haahtelan tuotannon muiden luettavaksi, tämä oli nyt tässä. En päässyt kirjan sisälle ollenkaan ja lukeminen oli takkuista, kiukutti ja harmitti. Kun Mistä maailmat alkavat (Otava 2017) ilmestyi, alkoi mieli hiljalleen muuttua. Jos nyt kuitenkin antaisin vielä yhden mahdollisuuden. Onhan kirjassa niin upea kansikin. Voih, minkä kamalan virheen olisinkaan tehnyt, jos en olisi teosta lukenut! Se on pakko tunnustaa jo näin heti alkuun.

Tähtikirkas lumivalkea näkyy Haahtelan uutuusromaanissa siten, että aiemasta romaanista tuttu Leo Halme vilahtelee nyt sivuhenkilönä. Siinä missä edellinen romaani aiheutti minulle harmaita hiuksia, Mistä maailmat alkavat avautuu paljon vaivattomammin. Teoksessa on jotain uutta ja yllättävää, mikä ilahduttaa, koska olen jo vähän pelännyt, tyytyykö Haahtela kierrättämään samoja tunnistettavia seikkoja kirjasta toiseen. Toki niitä on tässäkin, mutta ei lainkaan pölyttyneinä: Mistä maailmat alkavat on raikas ja vetovoimainen.

Nuori Visa on isätön, ja hän asuu yhdessä äitinsä kanssa Helsingissä. Eletään sotien jälkeistä aikaa. Visa toimii elokuvateatterissa paikannäyttäjänä, ja hän nauttii siitä, miten voi tarkkailla katsojien reaktioita elokuvan juonenkäänteisiin. Eräänä iltanan elokuva van Goghista vaikuttaa Visaan peruuttamattomasti. Yhtäkkiä hän tietää haluavansa taiteilijaksi. Ajatus täyttää Visan jokaisen solun, kun hän seisoo kadulla taivaan varistellessa lunta olkapäille.

Visa alkaa määrätietoisesti tehdä töitä tullakseen taitelijaksi. Hän lainaa kirjastosta taidekirjoja, ostaa tarvittavia välineitä, harjoittelee piirtämällä kasvokuvia kaikista, jotka vain suostuvat kuvattaviksi ja pääsee opiskelemaan Vapaaseen taidekouluun. Visa imee itseensä kaikki mahdolliset taideopettajien opit: Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru. Vapaassa taidekoulussa Visa myös tutustuu ja ystävystyy Tapioon, jonka sisko Helmi saa veren kuohumaan. Lukija seuraa, miten elämä kuljettaa Visan vuosiksi maailmalle Italian Bolognaan ja Venetsiaan. Lopulta halu palata vie ajatuksista suurimman tilan.

Aika ajoin meistä kaikista irtautuu uusi ihminen, jota me salavihkaa valmistelemme matkaan. Se taittelee paitansa, pakkaa matkalaukkunsa, vetää remmit kireälle, ottaa takin naulasta ja sanoo meille hyvästit, sulkee oven perässään. Me katselemme ulos ikkunasta ja näemme sen kävelevän kadulla, katoavan kulman taakse. Mutta uusi ihminen ei ole lopullinen, vaan yhtenä päivänä se istuu samalla tavalla kuin me nyt, kuulee oven kolahduksen ja kävelee ikkunan ääreen hyvästelemään sen joka vuorollaan lähtee.

Haahtelan romaanin juonenkaari yllättää Haahtelaa paljon lukeneen selkeydellään, ja pidin siitä, ettei kaari hajoa eri suuntiin kuten yleensä. Siinä missä Tähtikirkas, lumivalkea jätti minut hytisemään ulkopuolelle, huomaan tällä kertaa kääriytyväni Haahtelan kerrontaan kuin huopaan, jonka alta ei ole kiire pois. Sen lohdullisuus hyrisee sydänalassa ja vakuuttaa niin kuin Päivi Puustisen luoma upea kansikin: harmaimmassakin näkymässä voi nähdä räiskyviä värejä, kun osaa katsoa oikein, nähdä udun taa. Pidin suunnattoman paljon siitä, että Mistä maailmat alkavat on taideromaani. Kuulin korvissani kynän rapinan paperia vasten, tunnistin katseen tarkkuuden, kun Visa havainnoi taitelijoiden maalausjälkeä sekä sen, miten joku arjen tilanne jää mieleen kuvana, jonka voisi jäljentää kankaalle. Nautin taidepohdinnoista ja siitä, miten teosta lukiessa oppi uutta, kun täytyi googlata joitain itselle vieraita taitelijoita. 

Haahtelan kieli on kauniin kirkasta niin kuin aina. Ajoittain on ihan pysähdyttävä nauttimaan lempeästä jälkimausta, viivyteltävä vielä hetki. Teoksen loppupuoli Italiassa vietettyine vuosineen menettää tehoa ja tuntuu laahaavalta, mutta lopetus on miellyttävän hiljainen ja viisas, siveltimen viimeinen silaus.


Haahtelan romaanista ovat kirjoittaneet esimerkiksi riitta kArjaOmppuKatjaMaria ja Ulla