sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

En palaa takaisin koskaan, luulen, Satu Vasantola. Tammi 2018. 377 s. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen.
Arvostelukappale kustantajalta.

Palaan vielä yhden arvion verran viime vuoteen. Viimeinen lukemani teos vuodelta 2018 oli Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018) ja samalla se pääsi vielä vuoden lukukokemusteni parhaimmistoon. (Viittaan teokseen jatkossa lyhenteellä EPTKL). Tämä siitäkin huolimatta, että teoksessa on pienet heikkoutensa, mutta Vasantola onnistuu niistä huolimatta pitämään ohjat hienosti käsissään ja yksinkertaisesti pidin suunnattomasti teoksen tarinasta.

Kiinnostuin Vasantolan teoksesta, koska siinä kuvataan suvun sukupolvien elämää ja kotiseuturakkaana pidän siitä, jos tarina sijoittuu ainakin osittain Pohjanmaan lakeuksille. EPTKL on runsaudensarvi: alkoholismi, sota ja sen vaikutukset ihmiseen, väkivalta parisuhteessa sekä perheen sisällä, maahanmuutto ja maahanmuuttajien ongelmat, äitiys ja sen haasteet, vanhemman ja lapsen suhteet, maaseudun ja kaupungin erot jne. Kaiken sydämessä on eräs suuri salaisuus, jota suvun isoäiti, Martta-mumma, kantaa. EPTKL ei siis käsittele mitään sinällään mullistavia teemoja, vaan ne ovat kaikki hyvin tuttuja entuudestaan kirjallisuudessa. Siitä huolimatta en kokenut lukiessani sellaista väsähtänyttä olen lukenut tämän ennenkin -tunnetta, jonka koin aika vahvasti lukiessani viime vuonna Eeva Rohasen uuden romaanin Raivo, jossa keskiössä ovat niin ikään alkoholismi, avioero ja väkivalta parisuhteessa. Vasantola onnistuu luomaan näiden perinteisten teemojen ympärille mielenkiintoisen ja varsin taidokkaan kudelman, jossa asioiden todellisia puolia kuoriutuu esiin vähitellen.

EPTKL:n henkilöhahmot ovat kiinnostavia, aitoja ja erityisen väkevä hahmo on suvun vanhin, yli yhdeksänkymmentävuotias mumma Martta. Hän on henkilö, jonka luota muut etsivät turvaa, lämpöä ja neuvoja. Hän on se, joka kannattelee koko sukua polvellaan ja pitää siitä huolta viimeiseen asti. Hän on se, joka teoksen alussa toivoo itse kuolleensa ensin eikä olevansa se, joka nyt katsoo arkkua, jossa makaa täysin väärä ihminen. Koska suvusta on kyse, henkilöitä on useita, mutta Martan lisäksi erityisen keskeisiä ovat hänen poikansa Tapio, joka on saavuttanut menestystä työssään kovan uurastuksen kautta. Omia suosikkejani olivat juuri Martta sekä Tapio, sillä tunnistan heissä tiettyjä samanlaisia piirteitä kuin eräissä omissa läheisissäni. Lisäksi on vielä tyttärentytär Susanna, jolle mumma on maailman tärkein ja joka on pienestä pitäen turvautunut Tapio-enoon, kun oman isän käytös on pelottanut liikaa. Susanna kuuluu niihin, jotka ovat lähteneet maalta kaupunkiin, heiluttanut helpottuneena hyvästit Seinäjoelle ja suunnannut Helsingin yliopistoon opiskelemaan juristiksi. Kotiseutu on silti pysynyt tärkeänä, ja siellä Susanna vierailee usein. Maaltamuutto kaupunkiin ja yliopisto-opiskelu ensimmäisenä suvussa ovat asioita, jotka palauttivat lukiessa mieleen omia samankaltaisia muistoja: sen, miltä tuntui lähteä tuntemattomaan kaupunkiin, jossa ei ollut tuttuja, miltä tuntui tehdä toisin kuin kukaan muu aiemmin ja miten ei oikein tiennyt, mitä akateemiselta arjelta odottaa. 

Suvun ulkopuolisen tarinan mukaan tuovat turvapaikanhakijat Fatima lapsineen ja veli Tariq. Fatima muuttaa asumaan väliaikaisesti Susannan ja tämän tyttären luo, Tariq sen sijaan pääsee töihin Tapion firmaan. Heidänkin osuutensa on mielenkiintoinen, mutta jää irralliseksi ja koska yhdessä suvussa riittää tapahtumia, mielestäni Tariq olisi saattanut yksistään riittää. Jossain teoksen puolivälissä Fatima ja Tariq unohtuvat kokonaan pitkäksi aikaa, ja vasta teoksen loppupuolella he nousevat jälleen esiin. Henkilöhahmoina he jäävät tämän vuoksi aika haaleiksi, minkä vuoksi Fatiman ja Susannan ystävyys ei onnistu erityisesti koskettamaan. Lisäksi teoksen viimeinen luku, jonka Fatima saa päättää, tuntui turhalta ja edellinen luku olisi hyvin riittänyt.

Vaikka EPTKL on runsas, se on kieleltään soljuvaa ja kun vain on tarkkana vuosien suhteen, lukeminen rullaa kitkatta eteenpäin. EPTKL koskettaa ja saa miettimään sitä, miten paljon erilaisia tarinoita, pieniä ja isoja, sukujen sisältä löytyy ja miten monta tarinaa meistä jokainen itse sisältää. Kirjan viimeistä kertaa suljettuani minuun valahti haikeus mutta ennen kaikkea onnellinen olo. Askel askeleelta kuljemme eteenpäin, vaikka menneisyys olisi raskas, mustelmilla, arvilla tai kipeillä sanoilla piiskattu. 

lauantai 5. tammikuuta 2019

Hyllynlämmittäjät 2019 ja muita lukusuunnitelmia


Uusi vuosi, uudet hyllynlämmittäjät ja uudet lukusuunnitelmat! Palaan aluksi lyhyesti viime vuoteen paljastamalla, mitä hyllynlämmittäjiä silloin luin ja mitä en ennen kuin kerron, mitä uusia valintoja olen tehnyt hyllystäni vuodelle 2019. Lisäksi kerron, mihin haasteeseen aion ottaa osaa ensimmäistä kertaa ja millaisia muita lukusuunnitelmia minulla on uudelle vuodelle. 

Miten kävi vuoden 2018 hyllynlämmittäjä-haasteen kanssa?

Ihan hyvin siinä mielessä, että sain ainakin osan hyllyä pitkään lämmittäneistä kirjoista luettua. Kaiken kaikkiaan luin neljä kirjaa ja jätin kesken yhden, joka ei sitten sytyttänytkään ja lahjoitin kirjan kiertoon. Sain luettua seuraavat kirjat: Riina Katajavuoren Wenla Männistö (oli hyvä!), Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (hieno tämäkin, joskaan tarina ei enää ole vahvasti mielessä), Alice Walkerin Häivähdys purppuraa (upea klassikko) ja Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista (uusi yritys kannatti). Sen sijaan jätin kesken Anni Kytömäen Kultarinnan, koska kirja ei vain kertakaikkiaan tempaissut minua mukaansa, päähenkilö ei kiinnostanut ja vaikka rakastankin kaunista kieltä, tässä runsas kuvailu ja hidas kerronta alkoi aina muutaman sivun luettuani nukuttaa.

Mitä sitten jäi lukematta? En lukenut vieläkään Mika Waltarin Sinuhea (hävettää ja aionkin yrittää sitä uudelleen tänä vuonna), David Grossmanin teosta Sinne missä maa päättyy (kiinnostaa edelleen), Doerin Kaikki se valo jota emme näe (joskus vielä!),  Kamila Shamsien Kartanpiirtäjää (yritin kerran aloittaa, mutta lukuhetki oli väärä), Oatesin Blondia (höh!), Heidin Köngäksen Herttaa (aihe ei houkutellutkaan) enkä lukenut JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään (väsyin loppuvuodesta sotakirjallisuuteen).

Mitkä ovat vuoden 2019 uudet hyllynlämmittäjät? 

Valitsin uudet hyllynlämmittäjät siten, että joukossa olisi pääasiassa niitä, jotka ovat odottaneet hyllyssä pisimpään. Niinpä en ottanut mukaan esimerkiksi viime vuonna hyllyyni tulleita kirjoja yhtä lukuun ottamatta. Toki vakaana aikeenani olisi lukea myös niitä muitakin lukemattomia hyllystä, ja aionkin merkitä muistiin kaikki omasta hyllystäni vuoden aikana lukemani kirjat.  Lisäksi päätin valita listalle valtaosin ulkomaisten kirjailijoiden teoksia, koska aikeenani olisi keskittyä tänä vuonna enemmän käännöskirjallisuuteen kuin viime vuonna. 


Alla perusteluineen valitsemani hyllynlämmittäjät. (Hauska huomata muuten, että valtaosa kirjojen kansiväreistä on aika keväiset!)

1. Katarina Bauer: He olivat natseja
- Tämä tietokirja on odottanut lukemista vuodesta 2016. Aihe kiinnostaa.

2. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies 
- Ostin tämän Helsingin Kirjamessuilta vuonna 2015. Itse asiassa aloitin teosta joskus, mutta se jäi aika alkutekijöihin, koska lukuhetki ei vain ollut oikea. Nyt uusi yritys.

3. Fedor Dostojevski: Idiootti 
- Listalla on pakko olla edes yksi kunnon tiiliskivi! Jospa tähän olisi edes vähän helpompi tarttua, kun listani muut kirjat ovat pituudeltaan maltillisia. Idiootti on lahja ystävältäni vuodelta 2012, eli teos on joutunut odottamaan lukijaa häpeällisen pitkään. Lisäksi toinen ystäväni antoi minulle viime vuonna peräti kaksi Dostojevskia, Pelurin ja Köyhää väkeä, joten täytyyhän tässä nyt ryhdistäytyä! 

4. Pablo Giordano: Ihmisruumis 
- Ollut hyllyssäni vuodesta 2014. Jotenkin en ole saanut tartuttua tähän, koska pelkään teoksen olevan todella ahdistava. 

5. Laura Gustafsson: Korpisoturi
- Ollut hyllyssäni vuodesta 2016. Meinasin lukea Korpisoturin jo viime vuonna, mutta se sitten jäi. Tämä on lähes satavarmasti teos, jonka luen näistä ensimmäisenä.

6. Herman Koch: Illallinen
- Teos ei ole lämmittänyt hyllyäni vielä pitkäänkään; olisinko ostanut tämän viime vai sitä edellisvuonna Tampereen Metso-kirjaston poistomyynnistä. Illallinen päätyi listalle, koska haluan vauhdittaa siihen tarttumista. En ole lukenut Kochin teoksia aiemmin, mutta tästä kirjasta olen kuullut pelkkää hyvää.

7. Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty 
- Ostin tämän Helsingin Kirjamessuilta vuonna 2015 samalla, kun Calvinonkin kirjan. Luin pari vuotta sitten Lahirin Kaiman, joka myös oli lämmittänyt hyllyäni pitkään ja pidin siitä paljon. Toivottavasti myös Tulvaniitty olisi hyvä.

8. Alice Munro: Karkulainen
- Tämän olen poiminut vuonna 2013 Kalajoen kirjaston kierrätyshyllyltä. Hyllyssäni on myös eräs toinen Munron novellikokoelma odottelemassa, mutta jospa lukisin ensin tämän, joka on ollut minulla pidempään.

9. Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni 
- Tämän ostin kirpputorilta vuonna 2015. Olen kokeillut aloittaakin muistelmateosta, mutta päässyt vain sivulle 59. Ei muuta kuin uudelleen alkuun, jotta pääsisi sinne sivulle 441. En ole lukenut Nerudalta mitään muuta aiemmin.

10. Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
- Ollut hyllyssä vuodesta 2016. Koska sain viime vuonna luettua Parkkisen ensimmäisen romaanin, on nyt Säädyllisen ainesosan vuoro. Tätä on kehuttu paljon, joten odotan hyvää lukukokemusta.

11. Alan Paton: Liian myöhään vesipääsky 
- Tämän olen ostanut Kalajoen kirjaston poistomyynnistä vuonna 2013. Ostin teoksen ihan muuten vain, koska se on ensimmäinen Keltaisen kirjaston teos ja nimi on todella kaunis! Ehkä tarina itsessään ei ole sitten houkutellut vai mistä lie johtuu, etten ole kirjaa lukenut.

12. Mo Yan: Viinamaa 
- Ostin Yanin teoksen Helsinki Litistä vuonna 2015, koska muistaakseni teoksen suomentajalle myönnettiin käännöspalkinto tai jotain sinne päin. En ollut kuullut kirjailijasta aiemmin enkä tuntenut hänen tuotantoaan, joten oli harvinaista minulle ostaa uusi kirja tietämättä mitään kirjailijasta.

. . .

Mihin muihin lukuhaasteisiin otan osaa? Mitä muita lukusuunnitelmia olen asettanut?

Koska haluaisin kovasti päästä vuoden aikana jälleen vähintään 50 luettuun kirjaan, tuumin, että Helmet-lukuhaaste voisi olla siihen oiva apukeino (haaste löytyy täältä)! En ole siis aiemmin osallistunut kyseiseen haasteeseen, koska olen pelännyt, että lukemisesta tulee sen myötä vain suorittamista ja että haaste kahlitsee liikaa, koska tykkään valita lukemiseni fiilispohjalta. Tänä vuonna haaste näytti kuitenkin sellaiselta, että uskon varsin monen kohdan täyttyvän helposti. Tärkeintä on, että lukemisen rentous säilyy, minkä vuoksi en enää muuttanut hyllynlämmittäjiä päätettyäni kokeilla Helmet-haastetta. 

Viime vuonna alkanut haaste Joka päivä on naistenpäivä jatkuu vielä 8.3. asti. Päätin viime vuonna  sitä varten kolme oman hyllyn teosta, joista lukematta on vielä Siri Hustvedtin romaani Kaikki se mitä rakastin. Toivon kyllä lukevani tänä vuonna myös niitä Minna Canthin näytelmiä, joita en ole vielä lukenut. Sillä ei ole väliä, ehdinkö lukea ne haastetta varten, vaan haluaisin ylipäänsä viimein paikata aukkoja Canthin suhteen. 

Mainitsinkin jo aiemmin, että aion lukea nyt erityisesti käännettyä kirjallisuutta tai edes lukea tasapuolisemmin sekä käännettyä että kotimaista. Pääpaino oli viime vuonna kotimaisessa kirjallisuudessa, kuten tavallista, eikä siinä mitään, mutta huomasin loppuvuodesta kaipaavani jotain muuta. Esimerkiksi Suomen sodat saavat nyt hetkeksi jäädä lepäämään, sillä olen väsähtänyt erityisesti sisällissodasta kertoviin romaaneihin. Myöskään uskonto ei nyt houkuta kirjallisuudessa.

Vielä viimeisenä: Aion kiinnittää erityisesti huomiota siihen, että lukisin edes muutaman tietokirjan tai elämäkerran, minkä huomioin myös hyllynlämmittäjä-haasteen suhteen. En juuri lue niitä, koska en ole löytänyt sellaista itselle sopivaa tapaa tai hetkeä lukea niitä. Romaaneihin kun on helppo tarttua illalla vähän väsyneenäkin, mutta tietokirjaa tai elämäkertaa en osaa lukea vaikkapa ennen nukkumaanmenoa. On siis harjoiteltava ja kokeiltava, millaisena hetkenä olisi parasta tarttua tietokirjaan. Ensimmäinen harjoitus onkin edessä jo pian, sillä Michelle Obaman elämäkerta Minun tarinani odottaa jo lukemista.

. . . 

Haasteet on nyt asetettu, eli ei muuta kuin lukemaan! Vuoden 2020 alussa sitten nähdään, miten suunnitelmien kanssa kävi.

Millaisia lukutavoitteita sinulla on? Entä oletko lukenut jotain hyllynlämmittäjistäni? Löytyykö suosikkeja tai inhokkeja? Ja jos sinulla on antaa jotain vinkkejä hyvistä tietokirjoista tai elämäkerroista, otan niitä mielelläni vastaan!

torstai 3. tammikuuta 2019

Kirjavuotena 2018 . . .


. . . aloitin tauon jälkeen uudelleen bloggaamisen syksyllä ja tuntui hyvältä palata. Instagramissa olin tosin pitänyt blogia hengissä tauonkin ajan. 

. . . luin vuonna 2018 yhteensä 40 kirjaa. Vaikka se ei ylläkään taannoisten vuosien perussaldoon eli vähintään viiteenkymmeneen, olen iloinen: kun syksyllä alkoi tuntua siltä, että voisin palata jälleen blogin pariin, aloin myös innostua kirjoista ja lukemisesta uudella tavalla. Vuonna 2017 luin 37 kirjaa, joten vuoden 2018 myötä alkaa mukavasti näyttää siltä, että suunta on jälleen ylöspäin. Vaikka mitäpä väliä määrällä, pääasiahan on, että lukee ja että se on kivaa. 

. . . luin kaikkiaan seuraavat kirjat:

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, Anna-Liisa Ahokumpu
Minä, Simon, homo sapiens, Becky Albertalli
Pehmolelutyttö, Jukka Behm
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, Lucia Berlin
Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Siivoojan päiväkirja 2), Lucia Berlin
Saiturin joulu, Charles Dickens
Rakkaudesta aseisiin, Jennifer Clement
Ikimuiston merkki, Kerstin Ekman
Hylkäämisen päivät, Elena Ferrante
Silkkipääsky, Sally Grindley
Joulua pakoon, John Grisham
Sielujen saari, Johanna Holmström
Kimmel, Vilja-Tuulia Huotarinen
Yön kantaja, Katja Kallio
Wenla Männistö, Riina Katajavuori
Kaikki se mitä en muista, Jonas Hassen Khemiri
Pintti, Tommi Kinnunen
Vielä joskus kerromme kaiken, Daniela Krien
Kadotus, Leena Krohn
Tristania, Marianna Kurtto
Venetsialaiset, Taina Latvala
Yksi kevät, Laura Lähteenmäki
Hyvä aviomies, Liane Moriarty
Something not good, Erkka Mykkänen
Maaninkavaara, Miika Nousiainen
Sinun jälkeesi, Max, Leena Parkkinen
Eksymisen ja unohtamisen kirja, Marisha Rasi-Koskinen
Synninkantajat, Pauliina Rauhala
Raivo, Eeva Rohas
Rouva C., Minna Rytisalo
Hölmö nuori sydän, Kirsikka Saari
Katrina, Sally Salminen
Me täytytään valosta, Annastiina Storm
Mantelimaa, Miina Supinen
Rakkaudenhirviö, Saara Turunen
Absentia, Enni Vanhatapio
En palaa takaisin koskaan, luulen, Satu Vasantola
Häivähdys purppuraa, Alice Walker
Sisämaa, Elin Willows 
Vuosissadan rakkaussota, Ebba Witt-Brattström

. . . luin jälleen enemmän kotimaista kuin käännettyä kirjallisuutta: luetuista kotimaisia on 26 ja käännettyjä 14. 

. . . luin pääasiassa kaunokirjallisuutta, erityisesti nykykirjallisuutta. Joukossa on myös viisi nuortenkirjaa, yksi runoteos ja kaksi novellikokoelmaa.

. . . luin enemmän naiskirjailijoiden teoksia: kaiken kaikkiaan 33! En ole kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, vaan viime vuonna naiskirjailijoiden teokset yksinkertaisesti kiinnostivat enemmän. Mieskirjailijoiden teoksia luin seitsemän.

. . . luin neljä kirjaa hyllynlämmittäjä-haasteeseen + osittain yhden, joka ei osoittautunut minua kiinnostavaksi ja lahjoitin teoksen eteenpäin. Seitsemän jäi siis lukematta, mutta palaan näihin tarkemmin myöhemmässä postauksessa.

. . . toivoin viime vuoden alussa lukevani ensimmäisen Elena Ferranteni - ja niin kävi. Napoli-sarjan pariin en tosin päässyt vieläkään, mutta Hylkäämisen päivät tuli luetuksi. Sen sijaan aikeeni paikata aukkoja John Steinbeckin tuotannon suhteen jäivät tekemättä ja ystävän kanssa sovittu Vihan hedelmät lukematta.

. . . jätin kirjoja myös kesken; se ei ole ollut minulle koskaan vaikeaa. Joukossa on tosin myös sellaisia kirjastolainoja, jotka jäivät kesken tai kokonaan lukematta palautuspäivän tullessa vastaan. (Joo-o, loppuvuodesta tuli taas vähän kahmittua liikaa uutuuksien varauksia...) Harmittaa, etten esimerkiksi ehtinyt lukea Rachel Cuskin Ääriviivoja loppuun, vaan jouduin palauttamaan teoksen keskeneräisenä. Olin kuvitellut lukaisevani sen tuosta vain jouluna, muttei se ihan niin mennytkään vaan teos osoittautui aikaa vaativaksi. Jospa saan sen vielä aikanaan uudelleen lainaan. 


Olen tavallisesti nostanut joitakin teoksia luetuista esiin eri kategorioittain. Instagramin puolella olenkin jo erään haasteen myötä paljastanut esimerkiksi vuoden parhaimmistoa. Tässä osin vähän erilaisia kategorioita ja lisäksi vuoden parhaimmistoon pääsi vielä sellainenkin, jota ei vielä Instagramissa tullut mainittua.

Vuoden parhaimmat luetut kirjat
Elin Willowsin Sisämaa, Taina Latvalan Venetsialaiset, Leena Krohnin Kadotus, Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen. Kaikki nämä romaanit olivat sellaisia, joiden pariin halusin päästä aina, kun oli mahdollisuus lukea. Kaikki näistä jäivät hyvin mieleen ja olivat sujuvalukuisia.

Vuoden vaikuttavin käännösromaani
Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin, sillä siinä keskiössä oli Yhdysvaltojen asekauppa, josta en ole ennen lukenut romaaneista. Teos jäi pyörimään mieleen pitkäksi aikaa.

Vuoden mieleenpainunein oman hyllyn kirja
Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista, koska teos oli joskus jäänyt minulta kesken, mutta uusi mahdollisuus kannatti: nyt ymmärsin, milloin kukakin kertoja on äänessä, sain kerronnasta kunnon otteen ja pidin suunnattomasti.

Vuoden vetävin lukuromaani
Sally Salmisen uudelleen käännetty romaani Katrina. Voi että, miten pidin tästä!

Vuoden klassikko
En tainnut lukea paljoa klassikoita, mutta Alice Walkerin romaani Häivähdys purppuraa on ehdottomasti mainittava (ja toki tässä voisi olla myös Katrina). Miksi en ollut lukenut tätä jo aiemmin! Pelkäsin ennakkoon teoksen olevan ääriään myöten synkkä mutta ihan turhaan.

Vuoden uudet kirjailijaihastukset
Lucia Berlin ja Saara Turunen. Ainoat lukemani novellit ovat Lucia Berlinin, ja mykistyin luettuani erityisesti ensimmäisen novellikokoelman, Siivoojan päiväkirja ja muita kertomuksia. Saara Turuselta luin - tai oikeastaan ahmin - Rakkaudenhirviön, ja suorastaan himoitsen saada lukea häneltä lisää.

Vuoden pettymykset ja heikot lukukokemukset
Joulukuun loppupuolella lukemaltani Enni Vanhatapion esikoisteokselta Absentia odotin enemmän. Luin sen aika pakolla loppuun ja osittain hypin yli jonnekin 60-luvulle sijoittuvat tapahtumat, joiden merkitystä en ymmärtänyt lainkaan. Myöskään Pauliina Rauhalan Synninkantajat ja Erkka Mykkäsen Something not good eivät olleet minun kirjojani.

Vuoden yllättäjät
Alkuvuonna yllätti iloisesti Annastiina Stormin teos Me täytytään valosta, jonka löysin ystäväni suosituksesta ja jossa on onnistunut lapsikertoja. Loppuvuonna taas yllätti Kirsikka Saaren esikoinen Hölmö nuori sydän, jonka dialogit ovat vetäviä ja nuorten elämää kuvataan onnistuneesti. Suosittelen lämpimästi, jos nämä esikoisteokset ovat vielä lukematta!

Vuoden mukavin nuortenkirja
Becky Albertallin teos Minä, Simon, homo sapiens oli ilahduttava nuortenkirja, jonka päähenkilö oli symppis!

+ Vuoden kunniamaininnat 
En voi olla mainitsematta vielä seuraavia huikean hienoja teoksia, jotka vavahduttivat ja sykähdyttivät: Tommi Kinnusen Pintti, Johanna Holmströmin Sielujen saari ja Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja. 

. . . 

Mitkä ovat sinun suosikkejasi viime vuodelta? Löytyykö listoiltamme samoja kirjoja? Alkaneen vuoden 2019 lukusuunnitelmia ja -haaveita olen jo toki miettinyt ja postaus on niistä vielä erikseen tulossa. Silloin paljastan, mitkä 12 oman hyllyn kirjaa olen tällä kertaa valinnut hyllynlämmittäjä-haasteeseen ja mihin lukuhaasteeseen aion ottaa osaa ensimmäistä kertaa.

Valoisaa, iloista ja onnellista uutta vuotta kaikille! Tuokoon vuosi 2019 mukanaan unohtumattomia lukuelämyksiä. 

tiistai 18. joulukuuta 2018

Kolme jouluista kirjavinkkiä


Luen harvoin jouluisia romaaneja: en itse asiassa muista, milloin olisin viimeksi lukenut kirjan, jonka tapahtumat keskittyvät joulun ympärille ellei lapsuuden suosikkeja lasketa mukaan. Ehkä yksi syy on se, että herään jouluisten romaanien lainaamiseen juuri silloin, kun kaikki muutkin. Tänä vuonna olin lainaamisen kanssa kerrankin ajoissa, jotta saisin vinkattua myös täällä blogissa jouluista luettavaa. Valitsin kolme romaania: Charles Dickensin klassikon Saiturin joulu, John Grishamin niin ikään klassikkona tiettävästi pidettävän Joulua pakoon ja suomalaisista teoksista Miina Supisen kirjan Mantelimaa. Näistä tutuin minulle oli ennalta Saiturin joulu, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Ja nyt seuraa paljastus: en ole koskaan nähnyt edes elokuvaversioita kyseisestä kirjasta jotain alkupätkää lukuun ottamatta. Nyt oli siis viimein aika paikata aukkoa (jouluisessa) sivistyksessä. Mantelimaa sen sijaan oli jäänyt mieleeni blogiarvioista kirjan ilmestymisajoilta, mutta Joulua pakoon oli minulle näistä vierain, sillä en tiennyt siitä mitään ennakkoon ja valitsin teoksen sattumanvaraisesti etsiessäni lukuvinkkejä.

. . . . . .

Aloitetaan John Grishamin romaanista, joka osoittautui näistä kolmesta viihdyttävimmäksi, sellaiseksi nauruhermoja kutkuttelevaksi tarinaksi. Joulua pakoon alkaa, kun Luther ja Nora Krank saattelevat lentokentälle hieman yli parikymppisen tyttärensä, joka on lähdössä työskentelemään Peruun ja olisi näin ensimmäistä kertaa poissa kotoa jouluna. Luther ja Nora ovat tietenkin surullisia eikä jouluiloa oikein tunnu löytyvän. Miksi ylipäänsä viettää joulua, kun se ei tuntuisi ollenkaan samalta kuin ennen? Tilitoimistossa työssä oleva Luther päätyy laskemaan, kuinka paljon he käyttivät rahaa jouluun edellisenä vuonna ja järkyttyy saamastaan summasta. Vaimoltaan lupaa kysymättä Luther varaa heille Karibian risteilyn jouluksi. Pienen alkuvastustelun jälkeen Nora suostuu Lutherin ideaan skipata joulu. Tänä vuonna ei olisi joulukuusta, ei jouluruokia, ei lahjoja, ei perinteisiä jouluaaton juhlia ystäville ja tuttaville eikä viritettäisi lumiukkoa katolle niin kuin kadunvarren kaikilla asukkailla on tapana - helppo homma! Vai onko sittenkään? Vanhoista, totutuista tavoista ei ole kovin helppo repäistä itseään irti eivätkä tilannetta helpota hiillostavat naapuritkaan. Luther saa usein kuulla olevansa kuin Saiturin joulu -teoksesta tuttu kärttyisä Scrooge.

Luther kyyristyi kurkistamaan olohuoneen avoimien verhojen takaa. "Mitä ne tekevät?" Nora kuiskasi kyyrystä hänen takaansa.
"Tuijottavat kai vain."
"Ehkä meidän olisi pitänyt ostaa kuusi."
"Ei."
"Eihän sitä tarvitsisi tuoda sisään."
"Hiljaa."
"Voitaisiin pitää se takapihalla."
"Lopeta nyt, Nora. Miksi sinä kuiskailet? Tämähän on meidän kotimme."
"Olethan sinäkin piilossa verhon takana."
Luther suoristautui ja veti verhot eteen. Partiolaiset jatkoivat matkaa ja perävaunu siirtyi hitaasti katua pitkin sitä mukaa kuin Hemlock Streetin kuuset toimitettiin perille.

Joulua pakoon on hyvin tragikoominen tarina yhdysvaltalaisesta joulusta, jossa kaikkea ulkovaloista lähtien on yltäkylläisen runsaasti. Grisham herättelee lukijaa pohtimaan, miten kaupallista joulu nykyään on ja miten rauhoittumisen aika unohtuu kiireen, hössöttämisen ja lahjapaniikin alle. Grisham lyö tulta pesään yhä enemmän mitä pidemmälle Krankien yritys skipata joulu etenee ja tapahtumat saavat yhä hullunkurisempia käänteitä ja lopulta ihmishenkikin on jo vaarassa. Välillä tuntuu siltä, kuin katsoisi jotain television hupailuohjelmaa, kuten Piilokameraa. Tarinan lukeminen onkin hulvatonta ja viihdyttävää, kunhan sitä ei lue otsa kurtussa. Pidin tästä nopealukuisesta kirjasta, vaikkakin painostavat, toisiaan kyttäävät naapurit sekä loppupuolen käänteen seuraukset saivat kyllä verenpaineen kohoamaan.

Jos kaipaat joulukirjalta viihdykettä, kommelluksia ja railakasta huumoria, Joulua pakoon on hyvä lukuvalinta etenkin, jos olet antijouluihminen. Jos taas rakastat joulua joka solullasi, tartu kyseiseen kirjaan mahdollisimman rennoin ja kevein mielin.


Joulua pakoon (Skipping Christmas)John Grisham
Wsoy 2002 (alkukielellä 2001)
suom. Hilkka Pekkanen
180 s.
Kirjastolaina

. . . . . . 


Joulun kaupallisuuden kritisointi on keskeinen teema myös Miina Supisen romaanissa Mantelimaa. Tapahtumat sijoittuvat Länsi-Kyykkäälle samannimiseen jouluiseen paikkaan, jossa yhdistyvät huvipuisto ja ostoskeskus. Päähenkilö Molli Nieminen, entinen poptähti, inhoaa joulua eikä ole viettänyt sitä perheensä kanssa epäonnisen yrityksen jälkeen tyttärien oltua ihan pieniä. Mantelimaa kuuluu Mollin ykkösinhokkipaikkoihin, jonne hän ei päästä tyttäriään: siellä nautitaan kulutusjuhlasta ympäri vuoden mekaanisten tonttujen ahertaessa ja tyytyväisen liikemies Jonne J. Halkion katsellessa valtakuntaansa parvekkeeltaan. Aikaa voi viettää Mantelimaassa muutenkin kuin ostoksia tekemällä: lapset voi jättää lapsiparkkiin tai pomppulinnaan siksi aikaa, kun aikuiset katselevat Elfetit-ryhmän eroottista tanssia.

Molli joutuu kuitenkin nöyrtymään ja astumaan Mantelimaan hyörinään, kun hänen aviomiehensä Keke makaa koomassa saatuaan valtaisan sähköiskun. Koska rahaa on jostain saatava elämiseen, Molli tarttuu nuoruudesta tutun Jonne J. Halkion työtarjoukseen. Vaikka kaiuttimista raikaakin iloinen joulumusiikki, talousvaikeuksissa olevan Mantelimaan kulisseissa kuohuu. Allassiivooja on löytynyt kuolleena lumialtaasta eikä hän ole ainut menehtynyt, joka Mantelimaasta on löytynyt viime aikoina. Onko taustalla Nukentekijä? Huhutaan, että Mantelimaan lattioiden alla on jotain synkkää, jotain mitä, kukaan ei halua joutua todistamaan. Siellä lymyää myös tuo ilkeä Nukentekijä, jonka nähtyään aavistaa, että loppu on lähellä.

Mantelimaa käynnistyy alussa hitaanlaisesti ja vähän epäröin, olisiko tämä kirjani lainkaan. Mantelimaa-kauppakeskuksen kummallisuuksiin nimittäin kesti vähän totutella, mutta kun sain kiinni huumorista ja tarinan omanlaisesta rennosta meiningistä, alkoi lukeminen sujua. Supisen huumori on mainiota! Kaikista eniten pidin kuitenkin kauhunomaisista piirteistä, pelosta ja kammottavasta Nukentekijästä, joka piileksii lattian alla ja jolla on jokin yhteys Mollin ja Jonne. J. Halkion nuoruuteen. Lopetus ei täysin miellyttänyt, vaikka siinä on hyvääkin: Mollin mielipide joulusta ei muutu.

Ennen kaikkea joulu oli juttu, joka sijaitsi naapureilla, Facebook-feedissä, kiiltävissä lehdissä ja tavaratalojen katalogeissa. Sen saattoi yrittää ostaa itselleenkin, mutta juuri kun luuli, että paketti on kasassa, sitä meni kuuntelemaan kouluun joulujuhlia, joissa kuoro alkoi yhtäkkiä vittuilla.
Itsestään on etsittävä ihmisen vain rauha, kuoro ilmoitti. Joulumaasta uskoo moni onnen löytävänsä, mutta sepä kätkeytyy ja narraa etsijäänsä. Ja vielä: Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha.
Älkää nyt viitsikö, ihminen ajattelee. Jotain armoa nyt hei tyypit. Olen imuroinut koko kämpän. Olen tehnyt porkkana-, peruna-, lanttu- ja jopa bataattilaatikon. Pitääkö minun etsiä vielä sisältäni rauha? Mitä jos en ehdi?
Ja sitten tulee se nihilistinen olo, että paskaako tässä. Turha edes yrittää. Saman tien voi paiskata hanskat tiskiin. 
Jos rauhaa ei ole sydämessä joulukuun alussa, on epärealistista kuvitella, että se sinne ilmestyisi aattoon mennessä ilman kemiallista apua. 

Jos Mantelimaata vertaa Grishamin Joulua pakoon -kirjaan, Supisen omassa joulun kritisoiminen ei ole niin osoittelevaa vaan tarkoitus on herätellä pohtimaan joulun perimmäistä merkitystä. Mantelimaassa annetaan jokaisen viettää joulua niin kuin viettää tai olla viettämättä - ketään ei syyllistetä. Supinen kysyykin: Mikä sinulle on joulussa tärkeintä, mitä haluat vaalia?

Käpertyminen on tärkeintä. Rauhoittumista. Perheen kanssa rauhoittumista. 
Jotain sellaista.
Niin, ja Jeesus syntyi.
Valo syttyi pimeyteen.
Lammas heräsi jouluaamuna ja meni syömään, mutta sen ruokakipossa olikin Jeesus.

Olit sitten joulu- tai antijouluihminen, valitse illan rauhalliseen hetkeen luettavaksesi Mantelimaa, jos haluat ripauksen outoutta, paljon huumoria, sopivasti selkäpiitä kutittavaa jännitystä ja nopeatempoista juonta. 


Mantelimaa, Miina Supinen
Wsoy 2015
317 s.
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen
Kirjastolaina

. . . . . . 


Viimeinen jouluinen lukuvinkki on joulukirjojen klassikko, joka on varmasti kaikille tuttu: Charles Dickensin romaani Saiturin joulu. Itselleni tämä oli tosiaan vasta ensimmäinen kerta, kun luin Scroogen tarinan, mutta nyt on tämäkin aukko paikattu ja hyvä niin! Muistan, miten joku joulu yritin katsoa elokuvaversiota Dickensin klassikosta, mutta jätin kesken aavekohtaukseen, koska ahdisti niin paljon, haha. Tuo aavekohtaus liittyy tietenkin hetkeen, jolloin ilkeydestään ja saituudestaan tunnettu äveriäs Scrooge palaa tilitoimistoltaan kotiin. Muut lontoolaiset ovat hymyssä suin ja valmiina viettämään joulua läheistensä kanssa. Scrooge sen sijaan on jälleen äreä, sillä päivän aikana on muun muassa käyty pyytämässä rahaa hyväntekeväisyyteen. Nyt hän ei muuta toivokaan kuin että pääsisi pimeään kotiinsa ja olemaan yksin muiden juhliessa.

Yllättäen Scrooge saakin vieraan: hänen muutamia vuosia sitten kuollut työtoverinsa Marleyn haamu on saapunut varoittamaan Scroogea. Marley on elinaikanaan ollut juuri samanlainen saita mies kuin Scroogekin, minkä vuoksi Marley vaeltaa edelleen rauhaa saamatta kantaen elämänsä aikana rakentamaansa kahletta. Jos Scrooge jatkaisi elämäänsä kuin tähänkin asti, häntäkin odottaisi sama, ellei pahempikin, kohtalo. Scrooge tapaisi Menneiden joulujen haamun, Nykyisen joulun haamun sekä Tulevien joulujen haamun. Jos nämä eivät saisi Scroogea avaamaan silmiään ja muuttumaan, hän ainakin tietäisi, mikä häntä elämän jälkeen odottaisi.

"Kannan kahletta, jonka eläessäni tein", haamu vastasi. "Tein sen lenkki kerrallaan, metri metriltä, omasta tahdostani sen tein ja omasta tahdostani sitä kannoin. Tuntuuko se sinusta oudolta?"
Scrooge vapisi yhä rajummin.
"Tahdotko tietää", haamu jatkoi, "kuinka pitkää ja painavaa kahletta itse kannat? Se oli näin pitkä jo seitsemän jouluaattoa sitten. Sen jälkeen olet kasvattanut sitä entisestään. Se on melkoinen kahle!"

Lukijan sydän on täysin Scroogen mukana: miten hänelle toivookaan hyvää, kun mies ymmärtää, mihin epäystävällisyys ja saituus ovat hänet johtamassa ellei hän muuttaisi tapojaan. Saiturin joulu valaa lukijan sydämeen hyvää mieltä ja uskoa siihen, ettei koskaan ole myöhäistä muuttua. Saiturin joulu muistuttaa myös tärkeästä asiasta: siitä, miten jouluna voi pieninkin teoin ja lahjoituksin auttaa muita.

Saiturin joulu on teos, jonka varmasti voi lukea vaikka joka vuosi. Oletpa siis lukenut tämän tai et, suosittelen valitsemaan joulukirjojen klassikkojen klassikon. Omani oli tuoreempaa julkaisua, joten jos haluat helppo- ja sujuvalukuisen version, valitse Tero Valkaman suomentama teos.


Saiturin Joulu: Joululaulu, Charles Dickens
Basam Books 2012 (A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas 1843)
suom. Tero Valkonen
Kuvittanut Minna Alanko
111 s.
Kirjastolaina



Mikä on sinun ehdoton lempijoulukirjasi? Kerro kommenttiboksiin myös omia jouluisia kirjavinkkejäsi, sillä niistä on varmasti hyötyä niin minulle kuin muillekin!

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Loppuvuoden lukusuunnitelmia (The End of Book Tag)


Bibobook-blogin Minna julkaisi tänään videon, jossa hän kertoo loppuvuoden lukusuunnitelmistaan alkuperäisen haasteen (The End of Book Tag) kysymysten pohjalta. Näihin kysymyksiin ovat aiemmin vastanneet myös Anniina's book:in Anniina yhdessä Bibobook-blogin Lauran kanssa. Käy katsomassa Minnan video täältä ja Anniinan sekä Lauran oma täältä. Suomennetut kysymykset löytyvät Anniinan videon alta.

Innostuin videoiden myötä itsekin vastaamaan kysymyksiin. Millaisia lukusuunnitelmia sinulla on vielä näille vuoden viimeisille viikoille?

1. Onko sinulla keskeneräisiä kirjoja, jotka olet aloittanut tänä vuonna ja aiot lukea vielä loppuun?

Minulla on tällä hetkellä kesken kaksi kirjaa: Miina Supisen romaani Mantelimaa ja Stephen Hawkingin tietokirja Ajan lyhyt historia. Supisen teos on loppusuoralla, ja siitä olisi tarkoitus kirjoittaa vielä myöhemmin postauksessa, jossa vinkkaan jouluista luettavaa. Ajan lyhyt historia on ollut minulla kesken marraskuusta asti, mutta minulla on nyt ollut niin paljon kirjastosta tulleita varauksia, että Hawking on jäänyt jalkoihin. Lainasin sen alunperin tarkoituksenani blogata syntymäpäivänäni kirjasta, joka on julkaistu syntymävuotenani 1988, mutta aloitin lukemisen tietenkin liian myöhään. Toivottavasti innostuisin viimeistään jouluna lukemaan teoksen loppuun!

2. Odotatko vielä jotain tänä vuonna ilmestyvää kirjaa?

Luulisin, että kaikki kirjat ovat jo ehtineet ilmestyä tältä vuodelta tai en ainakaan odota enää mitään. Kevään julkaisuja odotellessa! Lisäksi kirjastosta pompahtelee varmasti alkuvuodesta tämän vuoden julkaisujen varauksista (odotan erityisesti Saara Turusen Sivuhenkilöä ja Olli Jalosen Taivaanpalloa).

3. Mitkä kolme kirjaa haluat vielä lukea tänä vuonna?

Aiemmin mainitsemieni keskeneräisten teosten lisäksi lukemista odottavat Enni Vanhatapion esikoisromaani Absentia ja Tara Westoverin elämäkerta Opintiellä. Näiden kanssa on jo itse asiassa kiire: ne pitäisi lukea ensi viikon aikana, koska laina-aika menee umpeen joululomalla, jolloin olen muissa maisemissa. Uskon, että ehdin lukea ainakin Vanhatapion kirjan, mutta Opintiellä jää nähtäväksi. Täytynee laittaa se sitten myöhemmin uudelleen varaukseen. Lainasin keskustakirjaston Oodin avajaispäivänä Rachel Cuskin teoksen Ääriviivat, jonka haluaisin lukea joululomalla. Lisäksi toivon lukevani vielä Satu Vasantolan esikoisteoksen En palaa koskaan takaisin, luulen. Saapa kuitenkin nähdä, sillä oman lukutahtini tuntien nämä kuulostavat hiukan ylimitoitetuilta lukuodotuksilta.

4. Onko vielä mahdollista, että löydät uudet suosikkikirjan tälle vuodelle?

Suosikkikirjasta en osaa sanoa, mutta toivon kovasti pitäväni ainakin Cuskin Ääriviivoista ja Vasantolan esikoisromaanista - jos siis ehdin lukea ne vielä tämän vuoden puolella.

5. Oletko jo tehnyt suunnitelmia tulevalle vuodelle?

Ensi vuoden lukusuunnitelmista aion kirjoittaa perinteisesti alkuvuodesta mahdollisesti samalla, kun palaan vielä vuonna 2018 mieleen jääneisiin kirjoihin. Aion valita ensi vuodelle ainakin taas uudet hyllynlämmittäjät (eli 12 lukematonta kirjaa omasta hyllystä) ja mahdollisesti luen myös osan niistä, jotka jäivät tänä vuonna lukematta. Olen lukenut viime vuosina niin paljon kotimaista kirjallisuutta, että aion tulevana vuonna keskittyä erityisesti käännettyyn kirjallisuuteen. Yritän myös haastaa itseäni lukemaan edes hitusen enemmän tietokirjallisuutta ja elämäkertoja, koska ne jäävät minulla aina romaanien varjoon.


Rauhallista joulun odotusta ja mukavia lukuhetkiä! 

tiistai 4. joulukuuta 2018

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Hölmö nuori sydän, Kirsikka Saari. Otava 2018. 205 s. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. Kirjastolaina.

Kirsikka Saaren esikoisromaani Hölmö nuori sydän (Otava 2018) on varmasti tänä vuonna lukemieni kirjojen positiivisin yllättäjä. Olin kuullut syksyllä samannimisestä elokuvasta mutten tiennyt sen pohjautuvan kirjaan. Satuin kuulemaan Helsingin Kirjamessuilla ensimmäisenä messupäivänä Otavan kirjamyyntihyllyjen välissä, kun joku nuori kehui Kirsikka Saaren kirjan äärellä samannimistä elokuvaa ja mietti, pitäisikö lukea myös kirja. Minua elokuvaversio ei houkuttele, mutta aloin heti silmäillä Saaren kirjaa ja kiinnostuin siitä siinä määrin, että laitoin sen samantien varaukseen. Ja kuinkas sattuikaan: kyseinen teos oli vielä samana viikonloppuna Helsingin Sanomien esikoiskirjojen palkintoehdokkaana.

Pelkäsin etukäteen, että Hölmö nuori sydän tihkuisi ankeutta ja synkkyyttä kuin pimeä ja loskainen tammikuun ilta. Jos näin olisi, lupasin itselleni, että kirja saisi jäädä samantien kesken, vaikka sivumäärä lyhyt onkin. Kävipä kuitenkin niin, että vaikka tarinassa sitä synkkyyttä ja pahaa oloa löytyykin, se ei lyö lukijaa nyrkillä mahaan ja saa kiemurtelemaan tuskissaan lattialla. Jollain tapaa Saari onnistuu kietomaan lukijan pikkurillinsä ympärille eikä siitä pääse irti, kun on kerran kiinni jäänyt. Tarinan imu on valtaisa ja sen kyytiin jouduttuaan haluaa tietää, minne kieputus lopulta johtaa ja miten lopulta käy. Huomaan kieputuksen ohessa toivovani, että Helsingin Kirjamessuilla elokuvaversiota kehunut nuori on päättänyt myös lukea kirjan. Hölmö nuori sydän on nimittäin kirjoitettu niin, että pystyn helposti kuvittelemaan sen uppoavan nuoriin lukijoihin, yläasteikäisistä ylöspäin.

Saaren esikoisteos kertoo kahdesta yhdeksäsluokkalaisesta nuoresta: Kiirasta ja Lennistä. Kiira nauttii muiden huomiosta ja kerää instagramiin kuviinsa satoja tykkäyksiä. Lenni ei kuulu suosittujen joukkoon vaan on vähän outo, ei ollenkaan sellainen poika, jonka kanssa Kiira voisi kuvitella seurustelevansa. Eräissä bileissä Kiira kuitenkin tekee poikkeuksen: hän ei voi hyväksyä sitä, että joutuisi lähtemään yksin kotiin ja nappaa silmiinsä hetken mielijohteesta Lennin. Hätäinen hetki porraskäytävässä muuttaa nuorten elämän; Kiira huomaa myöhemmin olevansa raskaana.

Raskaus ei ole Kiiralle ensimmäinen, mutta tällä kertaa hän lopulta päättää toisin. Hän ja Lenni päättävät tulla vanhemmiksi. Yhdessä he suunnittelevat ruusuisia kuvia yhteisestä asunnosta, muutosta paremmalle asuinalueelle Helsingin Myllypuron sijaan, säännöllisestä palkasta ja onnellisesta perhe-elämästä. Kiira haluaa antaa lapselleen sen mitä ei voinut itse saada: ydinperheen, äidin ja isän. 

Lukija kuitenkin tietää, ettei kaikki ole niin helppoa kuin nuoret kuvittelevat: aikuisten saappaisiin ei sujahdeta noin vain etenkin, kun nuorten omat perheet ovat rikkonaiset. Lenni asuu äitinsä kanssa, joka pikemmin kaveeraa poikansa kanssa kuin ottaa kasvatusotteen. Kiiran vanhemmat ovat eronneet eikä suhde äitiin ole kultainen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän lukijan kylmän hiki noruu selkää pitkin. Lenni lyöttäytyy äärioikeistolaisten piireihin, jossa hän kokee kerrankin kuuluvansa joukkoon, olevansa arvostettu ja pidetty, muuttuvansa rimpulasta pojasta mieheksi. Lennin valitsema joukko vie häntä yhä enemmän kohti tuhon tietä. Voiko mikään enää muuttua hyväksi? Loppua kohden tarinan vauhti vain kiihtyy entisestään, hengästyttää, kunnes kaikki pysähtyy. Lopetus koskettaa ja jättää lukijan pohtimaan, miten nuorten elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Kirsikka Saari on ammatiltaan käsikirjoittaja ja ohjaaja, mikä näkyy teoksen kirjoitustyylissä: lukiessa tuntuu kuin näkisi kaiken elokuvan kankaalla. Kerronnassa ei ole mitään ylimääräistä ja sujuvat dialogit tykittävät eteenpäin. Nuorten puhetyyli on uskottavaa ja aidonoloista, ei ollenkaan teennäistä ja liian yritettyä. Saari myös kuvaa nuorten käytöstä ja reagointeja tilanteisiin onnistuneesti.

"Viittitsä kantaa tän mun kanssa hissiin?
"Ethän sä nyt voi yksin tän sängyn kanssa lähteä."
"Kaikki on ihan ok", Kiira oli väittänyt. Hän oli latonut 25 euroa naisen käteen eikä halunnut jatkaa keskustelua. 
"Eiks sulla oo ketään joka vois auttaa sua? Missä sun isä ja äiti on?"
"Haista nyt paska", Kiira oli henkäissyt ja nostanut sängyn hissiin tuosta noin vain, kulmat olivat kolahdelleet hissin oveen, sängyn arvo oli laskenut joka naarmusta.
Joten tässä hän seisoo, sänkynsä ja mahansa ja olkalaukkunsa kanssa Orpaanmäellä ja yrittää hallita hengitystään. On harmaata ja sumuista, se lohduttaa vähän.

Aikuiselle lukijalle Saaren esikoisteos on mainio valinta, jos kaipaa viihteellistä välipalakirjaa. Erityisesti kuitenkin toivon, että moni nuori lukija innostuu elokuvan katsomisen lisäksi myös lukemaan itse kirjan. 

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Silmissä siintää kirjakevät 2019


Kirjakatalogien tutkiminen on aina mukavaa vaikkakin myös aika ahdistavaa, koska salamana iskee hätä siitä, ettei ole vielä lukenut syksyn kirjoja, saati sitten niitä hyllynlämmittäjiä. Ennen selailua kannattaakin henkäistä syvään ja muistuttaa itseään siitä, etteivät kirjat minnekään katoa: ne saa kyllä sieltä aikanaan luettavaksi kirjastosta. Lisäksi voi luoda itselleen mielikuvan siitä, miten nyt ollaan lähdössä vain pienelle tutkimusmatkalle ja miten voi poimia ennakkoon itselleen muistiin kirjallisia matkakohteita, joiden maailmaan voi upota sitten, kun siltä tuntuu - ei välttämättä ensi keväänä vaan vaikka vasta sitä seuraavana. Sitten katalogit auki ja tutkimusmatka voi alkaa.

Itselläni on tapana bongailla kirjakatalogeista ensisijaisesti kirjailijoita, joiden aiemmista teoksista olen pitänyt sekä niitä tuttuja nimiä, joiden aiempiin teoksiin en ole vielä ehtinyt tutustua mutta joista minulla on sellainen positiivinen ennakkotunne, että voisin niistä pitää. Tällaisia kirjailijoita ovat tulevan kevään katalogeja selaillessa esimerkiksi Nadeem Aslam, Rachel Cusk ja Jeffrey Eugenides.

Uudet kirjailijat herättävät huomioni ensin kirjan kansikuvalla ja nimellä. Jos ne herättävät kiinnostuksen, luen esittelytekstin. Aika monen kohdalla päätän lainaamisesta vasta sitten, kun olen silmäillyt ensimmäisiä arvioita kirjan julkaisun jälkeen. On myös ihan tavallista, että jonkin kirjailijan teos vain lipsahtaa ohitseni ja löydän hänen julkaisunsa sitten muiden arvioita luettuani. Muiden arvioiden pohjalta saan myös helpommin selkeämmän kuvan siitä, voisiko uusi teos olla mieleeni kuin kirjakatalogin lyhyen kuvauksen pohjalta. Näin etukäteen positiivinen tunne on aika monesta Gummerukselta ilmestyvästä kirjasta, kuten Celeste Ng:n ja Kim Thüyn romaaneista. 

Kaikista eniten odotan ensi vuodelta erityisesti kahta romaania: Jonas Hassen Khemirin ja Joel Haahtelan teoksia. Luin Khemiriltä tänä vuonna Kaikki mitä en muista -romaanin ja ihastuin täysin.  Joel Haahtelalta sen sijaan olen lukenut kaikki teokset yhtä lukuun ottamatta. Tietokirjallisuus- ja runojulkaisuja luen sen verran jälkijunassa, että niihin en kiinnitä kovin tarkasti huomiota katalogeissa. Olen jo suunnitellut, että ensi vuonna aion keskittyä erityisesti käännöskirjallisuuteen, sillä olen nyt jotenkin väsähtänyt kotimaiseen kirjallisuuteen luettuani sitä viime vuosina niin runsaasti, joten huomioni on kevään julkaisuissa erityisesti käännöskirjallisuudessa. 

Alla muistilistani minua kiinnostavista kevään 2019 romaaneista. Kustantamojen nimissä on suora linkki kunkin katalogiin, josta voi käydä selaamassa lisää tulevista julkaisuista. Kirjojen kansikuvat on lainattu kustantamojen sivuilta.

  • Naomib Alderman: Voima (tammikuu)
  • Johanna Laitila: Lilium Regale (tammikuu)
  • Minna Maijala (toim.): Minna Canth - Ihmisen kuvia (tammikuu)
  • Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (maaliskuu)
  • Kim Thüy: Ru (huhtikuu)


  • Joel Haahtela: Adélen kysymys (maaliskuu)
  • Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat (maaliskuu)
  • Enni Mustonen: Sotaleski (huhtikuu)
  • Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (huhtikuu)


  • Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (helmikuu)
  • Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt (toukokuu)

  • Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt (huhtikuu)

  • Nadeem Aslam: Kultainen legenda (tammikuu)

S&S:
  • Rachel Cusk: Siirtymä (maaliskuu)
  • Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat (maaliskuu)

  • Pirkko Saisio: Epäröintejä (maaliskuu)

  • Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista (kesäkuu)
  • Domenico Starnone: Kepponen (maaliskuu)

Oletko jo itse tutkinut tulevan kevään julkaisuja? Mitä julkaisua odotat eniten?