sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Alastalon salissa, Volter Kilpi.
Otava 2015 (ilm. ensimmäisen kerran 1933).
I osa 421 s., II osa 405 s. (yht. 826 s.)
Me rakennamme laivoja ja olemme vakavia miehiä vakavissamme, vakava minäkin olen olevinani partoineni, mutta paljonkos sumun löysää mahtuukaan pääkuoren sisäpuolella liikkumaan, ja pitääkös ajatus määriänsä sen piukemmin kuin savun polveileva rihma ilman keveissä piipun pesäsuun yläpuolilla? Minä katselen mieluummin piipun vartta pitkin, kuin kuuntelen jutun vakavaa vakavasta parrasta, sillä piipun suorassa on mittaa, sillä on selvä mittansa ja silmä tietää, että varren päätä pitemmälle ei tarvitse katsoa, nähdäkseen pesän, mutta jutun juonessa, vakaistenkin huulien vakaisessa hyrinässä on järjen meina lyhyt ja näkeekös sittenkään aina lyhyen meinan lyhyen pään? Piipusta saa tyhmempikin suuhunsa savun, kun sitä imee, mutta ihmisten jutun rikasta noukkii ymmärryksen kana harvoin järjen jyvän nokkaansa, sillä tunkiolta ei kana muuta noki kuin mitä tunkiolla on, vaikka hartaamminkin päätä kallistelisi ja viisaastikin varvasta siirtelisi. 

Kun vuosi sitten kesällä luin lukupiiriä varten Juha Hurmeen loistavan teoksen Nyljetyt ajatukset (Teos 2014), kirjoitti Hurme niin houkuttelevasti Volter Kilven Alastalon salista, että päätin uskaltaa tarttua järkäleeseen jonain päivänä. Astuinkin kirkkomaalle ja Alastalon saliin jo samana vuonna ajatuksenani lukea se kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen, mutta suunnilleen 70 sivun jälkeen teos jäi jo kesken, kun en malttanutkaan siihen keskittyä. Kun loma viime kesäkuun alussa alkoi, päätin, että nyt. Ajattelin, että tähän lukuprojektiin täytyy suhtautua samalla lailla, kuin olisi päättänyt osallistua ensi kertaa (puoli)maratonille. Niinpä kerroin lukusunnitelmistani mahdollisimman monelle, jotten varmasti kehtaisi perääntyä ja jättää Alastalon salia tällä kertaa kesken. 

Ensimmäisen osan lukeminen sujui kuin ensimmäiset juoksuharjoitukset ikään: lukeminen rullasi mukavaa ja innokasta tahtia eteenpäin. Kilven kielen omaperäisyyteen olin valmistautunut ottamalla oppia Arjalta, joka oli lukiessaan pyrkinyt suhtautumaan siihen kuin vieraaseen kieleen. Ei pitäisi jäädä kummastelemaan jokaista outoa ja vierasta sanaa, sillä kaikkea ei tarvitse yrittää ymmärtää vaan erikoisesta kielestä voi nauttia siitä huolimatta. Kieli luo haasteensa paitsi Kilven itse keksimien sanojen takia myös vanhahtavuuden sekä varsinaissuomalain murteen ja laivasanaston vuoksi. Kilven kielellä on oma tahtonsa: se polveilee ja vaatii lukijalta äärimmäistä keskittymistä. Kieltä ei kannata silti säikähtää vaan suhtautua sen polveiluun ennakkoluulottomasti. Sillä mitä enemmän Kilven tekstiä lukee sitä paremmin kielen omanlaiseen rytmiin pääsee kiinni. Ja kun temmosta saa kiinni, antaa mennä vain ja mielellään niin kauan kuin puhtia riittää, sillä kovin lyhyissä pätkissä teosta ei kannata lukea. Itselleni haastavimpia asioita oli saada pidettyä ajatuksen punaisesta langasta kiinni silloin, kun virkkeen ensimmäinen piste siintää horisontissa, joskus vasta sivun lopussa, tai kun kertojan ajatus lähtee sinkoilemaan ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan. Oma haasteensa oli myös keskenjääneeseen tarinaan palaaminen. Joskus oli palattava hieman taaksepäin, jotta mieleen suunnilleen palautui, mihin kertojan ajatus oli edellisellä lukukerralla jäänyt. 

Kun sain ensimmäisen osan luettua, ajattelin, että toisen osan lukeminen etenee kuin rasvattu eikä menisi kauaa, kun jo onnittelisin itseäni. Vielä mitä! Jos kyseessä olisi ollut maraton, niin olin siinä vaiheessa, jossa väsymys valtaa kehon ja päässä kaikuu epätoivoinen ääni siitä, mihin ihmeeseen sitä on hulluuttaan tullut ryhdyttyä. Luin siis välillä muita kirjoja ja otin etäisyyttä Alastalon saliin. Tiesin, etten ehtisi lukea järkälettä heinäkuun lopun(kaan) klassikkohaasteeseen mutta päätin, että teos saisi tulla luetuksi omalla painollaan. Kun paluu Kilven teoksen pariin alkoi houkuttaa entistä vähemmän, oli hyvä, että olin hehkuttanut lähipiirille lukevani teoksen. Sillä mitä useammin sen etenmisestä kyseltiin ja mitä useammin toinen puoliskoni pyöritteli silmiään kirjavalinnalleni, sitä enemmän sain nostettua taas tahtoa todistaa, että pystyn selättämään Alastalon salin. Elokuussa en juuri muuta lukenutkaan, mutta oikeaan tempoon kiinnipääseminen ei ollut helppoa. Välillä pääsin hyvin kerrontaan kiinni ja sain samanlaista intoa kuin ensimmäistä osaa lukiessani, mutta välillä taas tuntui, etteivät sivut vähene ollenkaan ja teki mieli heittää kirja kauas pois silmistä. Joskus luin tekstiä ääneen, mikä helpotti huomattavasti, jos ajatus meinasi karata muualle tai jos alkuun oli vaikea päästä. Loppua kohden huomasin päässeeni taas lähes yhtä hyvään lukuvireeseen kuin ensimmäistä osaa lukiessani, minkä luulen johtuvan siitä, että varasin aikaa niin, että pystyin lukemaan isomman palan kerralla. Takakannen lähestyessä en antanut itseni ummistaa silmiä yöunille ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Voi että, olin niin riemuissani, että kirjoitin kirjan etusivulle päivämäärän, jolloin sain lukuprojektini maaliin. Skumpan olisin poksauttanut auki, jos sellainen olisi jääkaapista silloin sattunut löytymään.

Alastalon salin tapahtumia en aio sen tarkemmin alkaa ruotia. Eiköhän kirja pääpiirteissään ole kaikille tuttu: Alastalon isännän, Herman Mattsonin, saliin on kutsuttu monia kylän miehiä ja tarkoituksena olisi saada heidät osallistumaan parkkilaivan tekoon. Alastalon emäntä ja tytär kestitsevät miehiä. Tilaisuus kestää kuutisen tuntia, mutta menee kauan, satoja sivuja, ennen kuin itse asiaan, parkkilaivaan, sanallakaan päästään. Tulee kaikenlaista muuta: piipun harrasta valintaa, omiin ajatuksiin uppoamista ja menneiden muistelua, epäröintiä siitä, milloin sanoa sananen tai mille penkille istua ja valmistautumista siihen hetkeen, kun Alastalon kaunis tytär tulisi kaatamaan kahvia. Voipa tulla ihan turhanpäiväistäkin, kuten Kilpi itseironisesti mainitsee kuudennesta luvusta: Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.

Moni kysyi kuulleessaan, että luen Alastalon salia, miksi ihmeessä luen sitä. Nyt, kun olen lukenut järkäleen, tiedän, miksi se kannattaa lukea, vaikkei teos mikään helppo luku-urakka olekaan. Ennen lukemiseen ryhtymistä olin lukenut muutamilta bloggareilta, että Kilven huumori on mainiota. Vaikka huumori ja Alastalon sali ei ensikuulemalta tunnu mitenkään kuuluvan yhteen, niin voin vain todeta: usko tai älä, Alastalon salia lukiessa suupielet nousevat hymyyn ja jopa naurattaakin. Lisäksi henkilöhahmot ovat vertaansa vailla ja kukin täysin omanlaisiaan. Heistä esimerkiksi jääränoloinen Pukkila oli omalla mielensä pahoittavalla tavallaan jopa aika symppis ja hauska veikko. Itselleni yksi teoksen helmistä on sen kieli siitäkin huolimatta, että se asettaa lukijalle rutkasti haastetta ja vaikeuttakin. Huomasin kuitenkin kaikista eniten kiinnittäväni huomiota rytmiin, vertauksiin, sanastoon ja Kilven tapaan asettaa sanoja paikoilleen. Esimerkiksi pyrstöään keikuttavat västäräkit ja muut linnut hyppelivät varsin tiheästi Kilven tekstissä.

Alastalon salin lukemisen jälkeen olo oli paitsi ratkiriemukas myös hämmentynyt. Oli outoa lukea toista kirjaa, jonka kerrontaan ei tarvinnut keskittyä niin tiukasti kuin mihin oli viimeisen kolmen kuukauden aikana tottunut. Taisipa vähän olla ikäväkin Alastalon isännän saliin, vaikka välillä tulikin kiukkuiltua. Kyllä kannatti haastaa itsensä!


Kilven klassikkojärkäleen ovat lukeneet myös SaraKatja ja Margit.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Albert Camus: Sivullinen

Sivullinen (L'étranger), Albert Camus.
Otava 2012 (ranskaksi 1942, suomeksi 1947).
suom. Kalle Salo. 160 s. Seven-pokkari.
Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkee: "Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme." Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen. Näin alkaa Albert Camusin tunnetuin teos Sivullinen (Otava 2012, ranskaksi 1942). Minäkertoja, algerianranskalainen mies Meursault, on varmasti välinpitämättömin ja apaattisin henkilöhahmo, josta olen lukenut. Hän elää niin kuin odotetaan: nousee aamusin töihin, tekee työnsä mahdollisimman hyvin, palaa kotiin, syö illallisen, käy nukkumaan ja sama toistuu seuraavinakin päivinä. Meursault ei ota vastaan hänelle tarjottua mahdollisuutta edetä urallaan korkeammalle vaan tyytyy siihen, mitä on tähänkin asti osannut hoitaa. Naisystävä Marien kysymykseen naimisiin menemisestä Meursault vastaa niin ikään olankohautuksella.

Sivullista lukiessa hämmentää ja hytisyttää. Meursaultin tunteettomuus ja apaattisuus herättävät kysymyksiä menneisyydestä. Onko Meursaultin lapsuudessa ja nuoruudessa sattunut jotain, joka on saanut hänet tukahduttamaan tunteensa ja olematta piittaamatta elämästä? Vai johtuuko apaattisuus ainoastaan yksinäisyydestä, jota Mariekaan ei enää pysty pyyhkimään pois? Äidin kuolema vaikuttaa olevan Meursaultille helpotus, mutta voihan olla, että osa välinpitämättömyydestä johtuu myös surunkäsittelystä ja että äidin kuolema sysää Meursaultin yhä syvemmälle apaattisuuden syövereihin. Voi myös olla, että äidin ja pojan suhteessa on ollut jokin kolhu, josta vaietaan. Isäänsä mies ei ole koskaan tavannut. Lukiessa kuitenkin vahvistuu, että Meursault on seissyt oman elämänsä sivustaseuraajana jo pitkään ennen äitinsä kuolemaa. Meursault vain on, lipuu elämäänsä eteenpäin muttei oikeastaan elä. Jos mieheltä kysyttäisiin tämän unelmia ja haaveita, hän varmasti kohauttaisi olkiaan ja olisi hiljaa.

Camusin teos oli työpaikkani lukupiirin syyskuun luettavana ja herätti runsaasti keskustelua päähenkilön mahdollisesta mielenterveysongelmasta ja esimerkiksi siitä, miten karmivankin hyvin 40-luvulla alkuperäiskielellä ilmestynyt teos on yhä ajankohtainen. Meursaultin lailla omasta elämästään sivullisia löytyy nykypäivänä varmasti esimerkiksi turvapaikanhakijoista ja niistä nuorista, jotka ovat syrjäytymisuhan alla tai jo syrjäytyneet yhteiskunnasta. Minä luin Sivullisen ensikertaa, mutta muutama muu lukupiiriläinen oli lukenut teoksen useasti aiemmin ja yksi muisteli, miten yliopistoaikoina tentissä oli täytynyt pohtia auringon merkitystä teoksessa ja miten kysymys oli saanut hikikarpalot valumaan selkää pitkin.

Kuten lukiessa jo voi aavistaa, Meursaultin kohtalo on surullinen. Mies vangitaan murhasta ja määrätään kuolemanrangaistukseen. Meursault tyytyy kohtaloonsa: Itse asiassa ei ole mitään ajatusta, johon ei lopulta tottuisi. Teoksen päätössanat raastavat.

Olen aiemmin lukenut Camusilta Ruton, josta en enää juuri muista muuta kuin ristiriitaisen lukukokemuksen. Sivullinen kuitenkin kolahti. Teos oli ensinnäkin ensimmäinen teos, johon tartuin Alastalon salin jälkeen, ja jo siksin lyhyt ja nopealukuinen klassikko tuntui suorastaan autuaaliselta. Meursault kosketti henkilöhahmona kovasti. Pidin myös Sivullisen koruttomasta ja toteavasta tyylistä, sillä se sopi täydellisesti elämäänsä tienreunasta seuraavalle miehelle. Sivullinen on ajatuksia herättävä ja mainio vaihtoehto, jos etsii luettavaksi nopealukuista klassikoa.


Sivullisesta ovat kirjoittaneet myös mm. Jokke ja Niina T.

torstai 8. syyskuuta 2016

Henrik Tikkanen: Osoitetrilogia (Kulosaarentie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26)

Osoitetrilogia, Henrik Tikkanen.
Kulosaarentie 8 (Brändövägen 8 Brändö Tel. 35), 1976. 144 s.
Majavatie 11 (Bävervägen 11 Hertonäs Tel. 78 035), 1976. 156 s.
Mariankatu 26 (Mariegatan 26 Kronohagen), 1977. 141 s.
Wsoy 2006. Kotimaiset valiot -pokkari.
Suom. Elvi Sinervo.
Päällyksen kuva: Henrik Tikkanen.

Henrik Tikkanen tunnetaan erityisesti hänen osoitesarjastaan. Siitä tunnetuimmat ovat kolme ensimmäistä kirjaa: Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26. Luin nämä vuosia sitten kirpparilta ostamastani Wsoyn Kotimaiset valiot -pokkarista, josta puuttuvat kaksi viimeistä osaa, Yrjönkatu ja Henrikinkatu. Jonkin näistä kolmesta ensimmäisestä olen lukenut yliopiston kirjallisuuden kurssille, mutten enää muista minkä. Tikkasen puolison, Märtä Tikkasen, tuotannosta olen lukenut Vuosisadan rakkaustarinan ja Emma ja Uno -teoksen. Vuosisadan rakkaustarinan jälkeen mielikuva Henrikistä ei ole miellyttävä, mutta oli kuitenkin mielenkiintoista tutustua myös Tikkasen ajatuksiin ja elämään ennen Märtaa. Lukemisesta on tosin aikaa jo lähes kuukausi, joten kaikki ei enää ole tuoreessa muistissa mutta yritetään.

Trilogian teokset ovat lyhyitä ja nopealukuisia. Kulosaarentie 8 alkaa Henrikin lapsuudesta, vuodesta 1924. Siinä huomio on perheessä ja suvun historiassa. Etenkin miehillä elämä suistuu usein epäonneen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Tikkanen kaivautuu suvun historiaan ja yrittää ymmärtää, mistä epäonnen kirous on saanut alkunsa. Olisi luullut, että meillä olisi ollut kaikki edellytykset tulla onnellisiksi, mutta ehkä meiltä puuttui kyky olla onnellisia, tai ehkä me olimmekin onnellsia mutta emme ymmärtäneet sitä, suvun kirous kun vainosi meitä. Jatkosotaan Tikkanen päättää astua vapaaehtoisena. Sotaa hän kuvaa viileän eleettömästi. Tikkasen tyyli kirjoittaa on trilogiassa ylipäänsä kuin hän olisi ensin ravistellut olkapäiltään kaiken ylimääräisen ja vanginnut vain ne muruset, jotka ovat jääneet jäljelle. Sota on aikakauden kuolinkouristuksia ja rauha sen hautajaiset. Siksi on sääli nuoria miehiä, jotka uhrataan vanhojen ihmisten elämänväsymyksen vuoksi.

Majavatie 11 jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa jää, isän hautajaisista. Alkoholin ote Tikkasen elämässä tiukentuu entisestään. Nyt hän myös tapaa elämänsä rakkauden, Märtan. Menköön koko maailma säpäleiksi, mutta hän oli minun, tämä Märta. Majavatie 11 on ensimmäisen osan lisäksi trilogian kiinnostavimpia. 

Viimeinen osa, Mariankatu 26, on lähinnä Tikkasen pyöriskelyä itsesäälissä. Hän pyörittelee mielessään paljon alkolismiin kuollutta isäänsä ja kitkerää suhdettaan tähän. Mariankatu 26 oli itselleni trilogian osista epämiellyttävin. Henrikin itsesäälikieriskelyt oikein meinanneet pitää kiinnostusta yllä ja viimeisen sivun myötä on tyytyväinen, että voi irtautua Henrikistä. 

Henrik Tikkasen Osoitetrilogia tuo mieleen Karl Ove Knausgårdin ns. tunnustuskirjallisuuden. Yhtään mitään ei piilotella vaan kaikki pahimmatkin asiat läiskäytetään lukijan eteen eikä lukija voi olla täysin varma, kuinka paljon kirjoittaja tapahtumia värittää. Siinä missä en kuitenkaan Knasun ensimmäisen kirjan luettuani lämmennyt lukemaan enempää, pidin Tikkasen satiirisesta tyylistä ja pistävästä huumorista. En ihan nauranut mutta hymähtelin toinen suupieli ylöspäin kohonneena. Tikkasen teksti ei ole niin tiivistä ja tukahduttavaa kuin Knasun vaan siinä on enemmän ilmaa hengittää. Knasun lukijoille Tikkasen Osoitesarja voikin olla kiinnostava vertailukohta. Kannattaa tutustua niin Henrikin kuin Märtankin tuotantoon. 


Tikkasen Kulosaarentie 8 -osasta on kirjoittanut SaraMajavatie 11 -teoksesta jaana ja Mariankatu 26 -teoksesta samoin jaana.