sunnuntai 6. elokuuta 2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä

Lyhykäisiä, Johan Bargum. Teos & Förlaget 2017. suom. Marja Kyrö. 114 s. Arvostelukappale.
Nathan Hillin tiiliskiven Nix jälkeen valitsin luettavaksi ihan toisenlaista, mahdollisimman lyhyttä mittaa. Minulla oli täysin meinannut lipua ohi, että suomenruotsalaiselta kirjailijalta Johan Bargumilta on ilmestynyt uusi teos. Pidän Bargumin vähäeleisistä ja viisautta henkivistä teoksista, joista olen lukenut Novelleja 1965-2015, Syyskesä ja Syyspurjehdus. Juuri tällainen on myös Lyhykäisiä (Teos & Förlaget 2017). Siinä on tuttua Bargumia, mutta jotenkin Lyhykäisiä kolahti erityisen lujasti. Se on juuri niitä kirjoja, jotka haluaisi pitää vain itsellään ja joista tietää heti ensimmäiseltä sivulta lähtien, että tätä kirjaa en anna koskaan pois ja että tähän tartun vielä usein. 

Tule luokseni ja viivähdä hetki. Maailma on niin täynnä pimeyttä ja surkeutta. Mutta ehkä meillä sittenkin on lupa vain olla yhdessä pieni hetki. Ehkä meillä on lupa istua toistemme seurassa kuistilla, vaikka hämärä tuleekin niin joutuin ja yö kietoo talon mustaan vaippaansa. 

Lyhykäisiä on nimensä mukaisesti kokoelma lyhyitä aarrepaloja: on tekstejä, jotka eivät yllä ihan yhteen sivuunkaan ja pisimmätkin ovat vain muutaman sivun mittaisia. Novellien joukosta löytyy myös muutamia kauniita runoja. Bargum vangitsee teksteihin pieniä hetkiä, välähdyksiä elämästä. Hetkiä, jotka jollain tavalla ovat elämän tienristeyksiä, jonkin uuden versoja tai muuten mieleenjääviä tuokioita, kuten hetki veneessä auringonlaskun aikaan tai hetki, jolloin Bargum kirjoittaa novelliaan ja epätoivoinen kirjastonhoitaja keskeyttää hänet.

Sinä joka äsken lähdit -
Seinä muistaa varjosi,
portaat askeltesi tahdit

Rakastan Bargumin teksteistä henkivää rauhaa ja viisautta. Ne ovat kuin iäkäs tammi, meren horisontti tai se surumielinen tunne, joka valtaa mielen syksyn lähestyessä ja kesän jäädessä taa. Miten taidokkaasti Bargum saakin käärittyä nämä minimalistiseen ilmaukseen. Miten vähällä voi välittää lukijalle niin paljon tunnetta, joka valtaa tämän niin täysin, että pakahduttaa. On kaihoa, surua ja huumorinpilkettä, joka nostaa suupielet hymyyn ihan kuin salaa. On hetkiä, jotka voisi maalata tauluksi tai vangita kameran muistikortille, mutta joiden äärellä kuitenkin tuntuu paremmalta vain olla hiljaa. 

Kun mustarastas lauloi kesäyössä,
se tyttö istui laiturilla hiljaa.
Hän kurotti ja katsoi veden pintaa
ja näki oman kuvan: kesähatun
ja kiharansa, mietteliäät kasvot
ja taivaan kesäkuisen valonhämyn.
Niin maalaus piirtyi veden tyyneen
peiliin. 

Vaikka kuinka tekisi mieli pitää Bargumin kirja vain itsellään, toivon, että mahdollisimman moni tarttuisi tähän kirkkaaseen helmeen. Lyhykäisiä on täydellinen valinta loppukesään ja hiljaa hiipivään syksyyn. 


Bargumin uutukaisesta ovat kirjoittaneet myös KatriLaura ja Takkutukka

torstai 3. elokuuta 2017

Nathan Hill: Nix

Nix (The Nix), Nathan Hill. Gummerus 2017 (englanniksi 2016) suom. Raimo Salminen. 716 s. Ennakkokappale.
Heinäkuussa en lukenut kuin pari kirjaa, mutta yllätyksekseni tartuin pitkästä aikaa järkäleeseen. Nathan Hillin romaania Nix (Gummerus 2017, engl. 2016) hehkutetaan suurena yhdysvaltalaisena romaanina ja kirjailijaa verrataan Donna Tartiin, Johathan Franzeniin ja John Irvingiin. Aluksi sivumäärä piti loitolla mutta hiljalleen aloinkin kiinnostua Hillin romaanista. Halusin selvittää, onko ylistyssanoissa perää.

Kirjan ytimekäs ja mystinen nimi herätti ensin huomioni romaania kohtaan; tuli pakottava tarve saada tietää, mitä nimi tarkoittaa. Nix on kirjailijan itsensä keksimä sana, joka viittaa norjalaiseen taruolentoon, näkkiin, joka houkuttelee lapsia valkoisen hevosen muodossa selkäänsä, syöksyy kiivaaseen laukkaan ja vie heidät mukanaan vesien virtoihin hyppäämällä jyrkänteeltä alas. Fayen isä kertoo tälle lapsena tarinaa näkistä. Taruhahmo säikäyttää Fayen, jää kiinnostavalla tavalla vaikuttamaan hänen elämäänsä ja kulkee viekkaasti mukana seuraavaan sukupolveen asti. 

Romaani kertoo yliopiston kirjallisuuden professorina toimivasta Samuel Andresen-Andersonista, joka pakenee harmaata ja tympeää arkea jatkuvasti videopelien maailmoihin. Eräänä päivänä Samuelin elämä saa käänteen: hän tapaa äitinsä Fayen 20 vuotta sen jälkeen, kun tämä on hylännyt Samuelin ja puolisonsa. Faye on pidätetty kivien heittämisestä presidenttiehdokkaan päälle, ja media on alkanut kaivaa esiin hänen historiaansa. Samuelin aiemmat kuvitelmat äidistään murenevat, kun tästä selviää yhtä jos toista. Onko hänen äitinsä tosiaan ollut prostituoitu? Onko hän tosiaan entinen 60-luvun radikaalihippi? Entä miksi Faye hylkäsi Samuelin tämän ollessa pieni? Teoksessa hypitään ajassa onnistuneesti 2000-luvulta niin vuoden 1968 mielenosoituksiin kuin Fayen ja Samuelin lapsuuteen ja nuoruuteen. Kerronnan rytmi on lennokas eikä tyhjäkäyntiä ole, mutta lukija pysyy hyvin menossa mukana koko ajan.

Nix imaisee voimakkaasti mukaansa ja tarina pitää mainiosti otteessa. Nix on kuin risteilyaluksen buffetpöytä: se on todella runsas ja tarjoaa takuulla jokaisen makuun jotakin. On norjalaista mytologiaa, videopeliaddiktiota, hippejä, politiikkaa, ystävyyttä, Vietnamin ja Irakin sotaa ja paljon muuta. Kaiken tämän runsauden lisäksi Nathan Hill antaa puheenvuoron parille muullekin ihmiselle Samuelin ja Fayen lisäksi, ja onnistuu ihan uskomattomalla tavalla pitämään kaiken silti koossa, ehyenä pakettina. Jokaisella tapahtumalla ja ihmisellä on oma merkityksensä kokonaisuuden kannalta eikä mikään sinällään tunnu turhalta, vaikka mielestäni karsintaa olisi hyvin voinut tehdä. Toki tässä näkyy, että Hill on kirjoittanut esikoisteostaan kymmenen vuotta: paljon on tapahtunut ja paljon on haluttu mukaan. Itseäni ei esimerkiksi juuri kiinnostanut Samuelin pelikaverin osuudet ja virtuaalimaailma. 

Vaikka teoksessa keskeisintä on kuoria esiin Fayen menneisyyttä ja totuuksia, seurasin itse mieluiten Samuelia ja miten hänen kipeä suhteensa äitiin vaikuttaa Samuelin elämään. Samuel tuntui helpommin lähestyttävältä kuin etäisenä itsensä pitävä Faye. Hänen osuuksistaan lapsuus oli itselleni mieluisinta luettavaa, sillä norjalaiset myytit toivat kiinnostavaa väriä tarinaan. Teoksen loppupuolisko ei mielestäni ole ihan yhtä vahvaa, vaikka hienoja käänteitä löytyykin. Päällimmäisenä vaivasi loppupuolella tunne, etteivät sivut koskaan lopu, mikä alkoi syödä innostusta tarttua tarinaan. Myönnän hieman hyppineeni sivuja loppupuolella, sillä pelkäsin jo, että kirja muuten jää sikseen, vaikka halusinkin kovasti tietää, miten teos päättyy.

Loppupuolen väsymyksestä huolimatta päällimmäinen tunne on tyytyväisyys. Nix tarjosi vetävän ja monipuolisen lukukokemuksen ja viihdyin sen parissa. En usko sen omalla kohdallani nousevan ihan vuoden kirjaksi asti, mutta melko korkealle teos saattaa loppuvuoden kahinoissa päästä. Suosittelen teosta etenkin niille, jotka pitävät yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta ja jotka etsivät vetävää tarinaa. 


Lukemani kirja on oikolukematon ennakkokappale. Nix julkaistaan viikolla 32. Kirjasta ovat kirjoittaneet Kirjaluotsi, joka antaa muutamat purnaukset anteeksi ja kehuu Nixiä valtavan hienoksi esikoisromaaniksi, sekä Rivien välistä, jossa nostetaan esiin esimerkiksi onnistunut rakenne, jota mainiosti verrataan mainstream-popalbumiin, (--) jolta on helppo nostaa singlejä.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Tuusulanjärven taiteilijayhteisön jalanjäljillä

Pääsin viime viikonloppuna toteuttamaan yhden pitkäaikaisista kesähaaveistani: kiertämään pyörällä Tuusulanjärven ympäri ja aistimaan historiaa taitelijayhteisön jalanjäljissä. Saavuimme autolla (myös lähijunalla pääsee kätevästi Ainolan asemalle) ja vuokrasimme Jopot torilta löytyvästä Janne-kontista. Tuusulanjärven sivuilta löytyy tarkemmin tietoja reitistä, ja sieltä löytyy myös linkki mobiilisovellukseen, jotta pyöräkartta kulkee kätevästi puhelimessa mukana (sovelluksessa on myös ääniohjeet). Toki paperisen kartankin sai mukaan pyörää vuokratessa sekä kattavan vihkosen tietoa taiteilijakodeista.

Lähdimme kiertämään noin 25 kilometrin lenkkiä myötäpäivään, ja aloitimme taiteilijakoteihin tutustumisen Aholasta, kirjailija Juhani Ahon ja taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin vuokrahuvilasta. Järkevämpää olisi kuitenkin ohjeista huolimatta ollut aloittaa kierros Ainolasta, sillä se aukeaa tuntia ennen kuin Ahola. Puoli tuntia kuitenkin hurahti nopsaan ulkopuolelta kuvaillessa ja ihastellessa komeaa huvilaa ja sen ympäristöä. 
Aholassa kierros koostuu pääasiassa alakerrasta, josta löytyy kattavasti tietoa perheen elämästä, taitelijayhteisöstä sekä Venny Soldan-Brofeldtin taidetta. Perheelle kuuluneita huonekaluja ja tavaroita ei ole kovin paljoa, sillä perhe myi kahden päivän mittaisessa huutokaupassa valtaosan tavaroistaa lähitaloihin ennen muuttoaan Helsinkiin vuonna 1911. Aho ja Soldan-Brofeldt erosivat siten muista Tuusulanjärven taiteilijoista, että he eivät omistaneet huvilaansa vaan vuokrasivat sitä aina vuoden kerrallaan. 
Aholasta matka jatkui tien toiselle puolelle Kielomäelle Ainolaan, Jean ja Aino Sibeliuksen kotiin. Ennen Aholasta oli suoran näköyhteys Ainolaan, mutta nyt Ainolaa tuskin erottui edes mäen alhaalta mäntyjen lomasta. Vuonna 1904 Lars Soncin suunnittelema hirsihuvila sulautuu kauniisti korkeiden mäntyjen sekaan ja kohoaa ylväänä etenkin alarinteen puutarhasta katsottuna. Pihapiiri on laaja, ja voikin hyvin kuvitella, miten Jean Sibelius on nauttinut siitä, että on voinut kävellä omaan rauhaansa puiden kätköihin. Yritimme etsiäkin "temppeliksi" nimettyä Sibeliuksen suosikkimietiskelypaikkaa, mutta karttaan merkityt polut olivat ehkä rehevöityneet tai sitten emme vain kävelleet tarpeeksi kauas, joten paikka jäi löytymättä.

Ainolan ympäristö on kaunis. Aino rakasti puutarhanhoitoa: puutarhassa on kasvanut monenlaisia vihanneksia ja hedelmäpuita, joiden satoa on laitettu talveksi talteen kellariin. 
Ainola oli minulle yksi vaikuttavimpia vierailukohteita Tuusulanjärvellä, sillä jotenkin historia tuntui tulevan todella lähelle erityisesti siellä. Talon sisällä pääsee tutustumaan alakertaan, jossa tuntuu kuin asukkaat olisivat juuri lähteneet jonnekin palatakseen taas pian: Sibeliuksen tupakointinurkkauksessa voi lähes tuntea sikarin hajun nenässään, kävelykeppi ja hattu on laskettu sivupöydälle ja piano odottaa soittajaa. Värit ovat Sibeliuksen sävellystyölle merkityksellisiä, ja esimerkiksi vihreisiin takkoihin on syynsä: f-duuri soi hänelle vihreänä. Monet Ainolan huonekaluista ovat Ainon suunnittelemia niin kuin myös ulkona oleva sauna. 
Talon takaa johtaa polku Jean ja Aino Sibeliuksen haudalle. Ainola tuntui niin lämminhenkiseltä, että tuntui vaikealta irtautua ja jatkaa viihtyisän museokahvilan jälkeen matkaa. Pyörä osoitti seuraavaksi kohti Halosenniemeä, jota ennen löytyy myös Suviranta. Eero ja Saimi Järnefeltin ateljeehuvila on kuitenkin edelleen suvun yksityisomistuksessa, joten siellä ei voi vierailla. Pekka ja Maija Halosen ateljeekoti Halosenniemi sijaitsee ihan Tuusulanjärven rannalla. Pekka Halonen on suunnitellut jyhkeän ja upean kodin itse, ja hänen veljensä Antti Halonen on ollut rakennusmestarina. Koska korkea talo on taannut hyvän akustiikan, Halosenniemessä ovat soittaneet Maija ja Heikki Halosen lisäksi niin Sibeliukset kuin Toivo Kuulakin. 

Luonto oli Pekka Haloselle tärkeää ja monissa hänen maalauksissaan onkin kuvattu Halosenniemen ympäristöä. Ateljeekodin sisällä ei saanut valokuvata esillä olevien maalausten vuoksi, mutta voitte varmasti kuvitella, miten kauniit järvinäkymät ikkunoista on. Lisäksi korkea ateljeehuone on todella vaikuttava ja yläkerrasta pystyy katselemaan alas.  
Myös Haloset rakastivat puutarhanhoitoa, ja he elivätkin lähes omavaraisesti. Puutarhaan ja viljelysmaalle on Halonen yhdessä Juhani Ahon kanssa tehnyt pari polkua punaisista tiilistä, ja ne risteilevät omenapuiden ja kukkapenkkien lomassa. Jos olisi ollut kahvia termospullossa mukana, olisi hyvin voinut jäädä kalliolle istumaan ja nauttimaan kupposesta kahvia laineiden liplattaessa rantaan. Miten ihana paikka!
Halosenniemen jälkeen tutustuimme myös kiinnostavaan Lottamuseoon ennen kuin olimmekin jo kuusien katveesta löytyvällä Aleksis Kiven vaatimattomalla ja rauhaisalla kuolinmökillä.
Aleksis Kivi on ollut ensimmäisiä Tuusulanjärveen mieltyjiä, ja hänen jälkeensä taitelijayhteisö on alkanut muodostua. Kiven veljen, Albert Stenvallin, mökki oli kansalliskirjailijamme kymmenen viimeisen elinkuukauden asuinsija. Luulin, että mökissä ei olisi sisällä juuri mitään muuta kuin jonkinlainen vuode mutta olinkin väärässä. Mökissä on kaksi erillistä huonetta, joista ensimmäisessä Kiven veli asui vaimonsa ja lastensa kanssa. Toinen huone oli pääasiassa Kiven käytössä, ja huoneessa olevan vuoteen pitäisi olla se, jossa Kivi on nukkunut, sairastanut ja kuollut. Tilasta ei tosiaan ollut puutetta, ja opas kertoikin, että lipaston alimmassa laatikossa olisi nukkunut Kiven veljen perheen nuorin lapsi. 
Ihan Aleksis Kiven kuolinmökkiä vastapäätä tien toiselta puolelta löytyy Erkkola, runoilija J. H. Erkon kotitalo. Ehkä korkeasta ja jykevästä ulkomuodosta voikin päätellä, että talon ovat suunnitelleet Pekka ja Antti Halonen, ja talo on rakennettu samoihin aikoihin Halosten ateljeekodin kanssa. J. H. Erkko ehti toteuttaa haaveistaan vain oman kodin rakennuttamisen; omaa perhettä mies ei koskaan ehtinyt saada, sillä hän kuoli jo vuonna 1906. 

Ihastelimme Erkkolaa ainoastaan ulkopuolelta, sillä matkaseurani oli jo väsähtänyt taitelijakoteihin ja museoihin ja halusi jatkaa matkaa. Erkkolassa järjestetään tapahtumia ja vaihtuvia näyttelyitä. Vielä syyskuun 17. päivään asti on mahdollisuus nähdä Ihanuuksien ihmemaa -niminen näyttely, jossa tutustutaan siihen, millainen kirjailijoiden Suomi on taiteessa ja kuvituksessa.
Erkkolan jälkeen kannattaa pysähtyä Tuusulan kirkon vanhalla hautausmaalla, josta löytyy Pekka ja Maija Halosen sekä Aleksis Kiven hauta. Tämän jälkeen voi pyöräillä vaikka pysähtymättä, jos niin haluaa. Matkan varrelta löytyy vielä ainakin Sarvikallio, jonka laella taitelijayhteisön perheet ovat viettäneet aikaa ja jota Eero Järnefelt on kutsunut "Pikku-Koliksi", sekä Annivaara, Martta Wendelinin suunnittelema taitelijakoti. Annivaara on tosin tällä hetkellä yksityiskotina.

Loppumatka taittuu niin pelto- kuin järvimaisemissa. Kukat tuoksuivat, lempeä tuuli puhalsi ja maisemat olivat niin idylliset ja kauniit, että pyöräillessä huokaili monta kertaa ihastuksesta. Meillä ei jäänyt enää aikaa käydä Järvenpään taidemuseossa olevassa Elisabeth Järnefeltin näyttelyssä, sillä paikka oli jo sulkeutunut. Näyttely on esillä vielä 1. lokakuuta asti. 

Suosittelen lämpimästi Tuusulanjärven kierrosta pyöräillen tai vaikka vain taitelijakoteihin ja museoihin tutustumista. Kannattaa varata reilusti aikaa, ainakin pyörällä matkaa taittaen kului koko päivä. Tuusulanjärvellä tuntee vahvasti historian havinan ja päivä on takuulla antoisa.