Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Ennen kuin mieheni katoaa, Selja Ahava. Gummerus 2017. Ennakkokappale.

Elokuu oli levoton lukukuu. Minulla on harvoin kesken samaan aikaan useampi kuin kaksi kirjaa, mutta viime kuussa kirjoja on jäänyt kesken ja odottamaan parempaa hetkeä, uusia aloitettu ja samaan aikaan silmäkulmasta vilkuiltu pinossa keikkuvia toinen toistaan houkuttelevampia kirjastolainoja ja uutuusteoksia. Blogikin on saanut uinua raukeana. Syyskuussa mieli kuitenkin rauhoittuu ja se näkyy jo nyt lukemisessa: enää kesken on kerrallaan vain yksi kirja. Blogikin heräilee, sillä parista elokuun luetusta on kirjoittamatta ja tästä niistä ensimmäinen.

Selja Ahavan uutuusromaanin Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) sain kustantajalta ennakkokappaleena. Luin teoksen viime kuussa ennen kuin siitä julkaistiin Aamulehden haastattelu ja muita, joten sain lukea romaanin ilman, että tiesin mitään kirjailijan omakohtaisista kokemuksista. 

Ahavan teoksen keskiössä on pariskunta, jolla on takana kymmenen yhteistä aviovuotta. Minäkertojana on nainen, jolle mies eräänä päivänä toteaa asian, joka mullistaa elämän ja rikkoo sen palasiksi. Että kehtaakin kertoa moista, miten hän nyt noin, miksi juuri meille käy näin, miten tästä eteenpäin. Muutaman sanan toteamus syöksee elämän äkisti kriisiin. Nainen yrittää tallettaa muistiin miestään, tämän liikkeitä, eleitä, ihon pehmeyttä ja hiusten karheutta sormia vasten, sillä hiljalleen mies haalistuu, ääriviivat ja tutut asiat katoavat. Hän oli ja meni, hän ei ehkä koskaan ollutkaan. Samalla nainen kyseenalaistaa rakkauden; oliko sitä lopulta olemassakaan.

Mielessäni harjoittelin: Meille kävi näin, älä naura, eräänä aamuna mieheni sanoi näin. Älä järkyty, liikutu, liiku, päivittele. Älä sano mitään. Älä kaadu. Minä en kykene nyt kannattamaan ketään. Minä en kykene lupaamaan, että Italia pysyy. Seisoin kurkkuun jäykistyneen lauseen varassa, mitään muuta ei ollut jäljellä, kaikki sanani olivat murenneet pois. 

Avioparin tarinan ohessa seilaa Kristoffer Kolumbus, joka pyrkii määrätietoisesti etsimään Intiaa ja luuleekin löytäneensä sen. Kolumbus piirtää varmoin ottein Intialle ääriviivoja, pehmeitä rantaviivoja. Kertomus Kolumbuksesta nivoutuu taidokkaasti pariskunnan tarinaan. Ensin kahden kertomuksen reunat erottuvat terävästi toisistaan, mutta loppua kohden kulmat pyöristyvät, lopulta katoavat ja tarinat kuohuvat samassa aallokossa. Kolumbus on utua: hänestä ei tiedetä juuri mitään, ei edes oikeaa nimeä. 

Ennen kuin mieheni katoaa on kipeän kaunis ja koskettava teos, joka muistuttaa meitä siitä, miten ketään ei voi tuntea läpikotaisin, vaikka kuinka haluaisi. Minäkertojan lyhyet päälauseet, ikuiseksi luullun murskautuminen ja ajatuksien kiihkeä pyöriminen saavat lukijankin pintahengittämään. Ahava kirjoittaa raastavan herkästi ja kauniisti. Pidin suunnattomasti teoksen lähes runollisesta tyylistä ja siitä, miten tiukasti Ahava keskittyy ihmisen ajatuksiin, mielen myllerrykseen. Lukiessa oli niin vahvasti kertojan pään sisässä, että naisen suru tuntui erityisen vahvasti ihon alla. Ennen kuin mieheni katoaa on vahva, upea ja mieleenpainuva kotimainen romaani.

Lopuksi tulee aina hiljaisuus. Ihmiset pyyhkivät kyyneleet, vetävät henkeä, nousevat autoihinsa tuulen tuivertamin tukin ja pieni vilu ihossaan ja ajavat kotiin.

Ahavan romaanista ovat kirjoittaneet myös esim. Elina, Lukuneuvoja, Omppu, Katja, Simo Sahlman, Maija, Liisa, Tuomas ja Laura. 

Johan Bargum: Lyhykäisiä

Lyhykäisiä, Johan Bargum. Teos & Förlaget 2017. suom. Marja Kyrö. 114 s. Arvostelukappale.

Nathan Hillin tiiliskiven Nix jälkeen valitsin luettavaksi ihan toisenlaista, mahdollisimman lyhyttä mittaa. Minulla oli täysin meinannut lipua ohi, että suomenruotsalaiselta kirjailijalta Johan Bargumilta on ilmestynyt uusi teos. Pidän Bargumin vähäeleisistä ja viisautta henkivistä teoksista, joista olen lukenut Novelleja 1965-2015, Syyskesä ja Syyspurjehdus. Juuri tällainen on myös Lyhykäisiä (Teos & Förlaget 2017). Siinä on tuttua Bargumia, mutta jotenkin Lyhykäisiä kolahti erityisen lujasti. Se on juuri niitä kirjoja, jotka haluaisi pitää vain itsellään ja joista tietää heti ensimmäiseltä sivulta lähtien, että tätä kirjaa en anna koskaan pois ja että tähän tartun vielä usein. 

Tule luokseni ja viivähdä hetki. Maailma on niin täynnä pimeyttä ja surkeutta. Mutta ehkä meillä sittenkin on lupa vain olla yhdessä pieni hetki. Ehkä meillä on lupa istua toistemme seurassa kuistilla, vaikka hämärä tuleekin niin joutuin ja yö kietoo talon mustaan vaippaansa. 

Lyhykäisiä on nimensä mukaisesti kokoelma lyhyitä aarrepaloja: on tekstejä, jotka eivät yllä ihan yhteen sivuunkaan ja pisimmätkin ovat vain muutaman sivun mittaisia. Novellien joukosta löytyy myös muutamia kauniita runoja. Bargum vangitsee teksteihin pieniä hetkiä, välähdyksiä elämästä. Hetkiä, jotka jollain tavalla ovat elämän tienristeyksiä, jonkin uuden versoja tai muuten mieleenjääviä tuokioita, kuten hetki veneessä auringonlaskun aikaan tai hetki, jolloin Bargum kirjoittaa novelliaan ja epätoivoinen kirjastonhoitaja keskeyttää hänet.

Sinä joka äsken lähdit -

Seinä muistaa varjosi,

portaat askeltesi tahdit

Rakastan Bargumin teksteistä henkivää rauhaa ja viisautta. Ne ovat kuin iäkäs tammi, meren horisontti tai se surumielinen tunne, joka valtaa mielen syksyn lähestyessä ja kesän jäädessä taa. Miten taidokkaasti Bargum saakin käärittyä nämä minimalistiseen ilmaukseen. Miten vähällä voi välittää lukijalle niin paljon tunnetta, joka valtaa tämän niin täysin, että pakahduttaa. On kaihoa, surua ja huumorinpilkettä, joka nostaa suupielet hymyyn ihan kuin salaa. On hetkiä, jotka voisi maalata tauluksi tai vangita kameran muistikortille, mutta joiden äärellä kuitenkin tuntuu paremmalta vain olla hiljaa. 

Kun mustarastas lauloi kesäyössä,

se tyttö istui laiturilla hiljaa.

Hän kurotti ja katsoi veden pintaa

ja näki oman kuvan: kesähatun

ja kiharansa, mietteliäät kasvot

ja taivaan kesäkuisen valonhämyn.

Niin maalaus piirtyi veden tyyneen

peiliin. 

Vaikka kuinka tekisi mieli pitää Bargumin kirja vain itsellään, toivon, että mahdollisimman moni tarttuisi tähän kirkkaaseen helmeen. Lyhykäisiä on täydellinen valinta loppukesään ja hiljaa hiipivään syksyyn. 

Bargumin uutukaisesta ovat kirjoittaneet myös Katri, Laura ja Takkutukka. 

Nathan Hill: Nix

Nix (The Nix), Nathan Hill. Gummerus 2017 (englanniksi 2016) suom. Raimo Salminen. 716 s. Ennakkokappale.

Heinäkuussa en lukenut kuin pari kirjaa, mutta yllätyksekseni tartuin pitkästä aikaa järkäleeseen. Nathan Hillin romaania Nix (Gummerus 2017, engl. 2016) hehkutetaan suurena yhdysvaltalaisena romaanina ja kirjailijaa verrataan Donna Tartiin, Johathan Franzeniin ja John Irvingiin. Aluksi sivumäärä piti loitolla mutta hiljalleen aloinkin kiinnostua Hillin romaanista. Halusin selvittää, onko ylistyssanoissa perää.

Kirjan ytimekäs ja mystinen nimi herätti ensin huomioni romaania kohtaan; tuli pakottava tarve saada tietää, mitä nimi tarkoittaa. Nix on kirjailijan itsensä keksimä sana, joka viittaa norjalaiseen taruolentoon, näkkiin, joka houkuttelee lapsia valkoisen hevosen muodossa selkäänsä, syöksyy kiivaaseen laukkaan ja vie heidät mukanaan vesien virtoihin hyppäämällä jyrkänteeltä alas. Fayen isä kertoo tälle lapsena tarinaa näkistä. Taruhahmo säikäyttää Fayen, jää kiinnostavalla tavalla vaikuttamaan hänen elämäänsä ja kulkee viekkaasti mukana seuraavaan sukupolveen asti. 

Romaani kertoo yliopiston kirjallisuuden professorina toimivasta Samuel Andresen-Andersonista, joka pakenee harmaata ja tympeää arkea jatkuvasti videopelien maailmoihin. Eräänä päivänä Samuelin elämä saa käänteen: hän tapaa äitinsä Fayen 20 vuotta sen jälkeen, kun tämä on hylännyt Samuelin ja puolisonsa. Faye on pidätetty kivien heittämisestä presidenttiehdokkaan päälle, ja media on alkanut kaivaa esiin hänen historiaansa. Samuelin aiemmat kuvitelmat äidistään murenevat, kun tästä selviää yhtä jos toista. Onko hänen äitinsä tosiaan ollut prostituoitu? Onko hän tosiaan entinen 60-luvun radikaalihippi? Entä miksi Faye hylkäsi Samuelin tämän ollessa pieni? Teoksessa hypitään ajassa onnistuneesti 2000-luvulta niin vuoden 1968 mielenosoituksiin kuin Fayen ja Samuelin lapsuuteen ja nuoruuteen. Kerronnan rytmi on lennokas eikä tyhjäkäyntiä ole, mutta lukija pysyy hyvin menossa mukana koko ajan.

Nix imaisee voimakkaasti mukaansa ja tarina pitää mainiosti otteessa. Nix on kuin risteilyaluksen buffetpöytä: se on todella runsas ja tarjoaa takuulla jokaisen makuun jotakin. On norjalaista mytologiaa, videopeliaddiktiota, hippejä, politiikkaa, ystävyyttä, Vietnamin ja Irakin sotaa ja paljon muuta. Kaiken tämän runsauden lisäksi Nathan Hill antaa puheenvuoron parille muullekin ihmiselle Samuelin ja Fayen lisäksi, ja onnistuu ihan uskomattomalla tavalla pitämään kaiken silti koossa, ehyenä pakettina. Jokaisella tapahtumalla ja ihmisellä on oma merkityksensä kokonaisuuden kannalta eikä mikään sinällään tunnu turhalta, vaikka mielestäni karsintaa olisi hyvin voinut tehdä. Toki tässä näkyy, että Hill on kirjoittanut esikoisteostaan kymmenen vuotta: paljon on tapahtunut ja paljon on haluttu mukaan. Itseäni ei esimerkiksi juuri kiinnostanut Samuelin pelikaverin osuudet ja virtuaalimaailma. 

Vaikka teoksessa keskeisintä on kuoria esiin Fayen menneisyyttä ja totuuksia, seurasin itse mieluiten Samuelia ja miten hänen kipeä suhteensa äitiin vaikuttaa Samuelin elämään. Samuel tuntui helpommin lähestyttävältä kuin etäisenä itsensä pitävä Faye. Hänen osuuksistaan lapsuus oli itselleni mieluisinta luettavaa, sillä norjalaiset myytit toivat kiinnostavaa väriä tarinaan. Teoksen loppupuolisko ei mielestäni ole ihan yhtä vahvaa, vaikka hienoja käänteitä löytyykin. Päällimmäisenä vaivasi loppupuolella tunne, etteivät sivut koskaan lopu, mikä alkoi syödä innostusta tarttua tarinaan. Myönnän hieman hyppineeni sivuja loppupuolella, sillä pelkäsin jo, että kirja muuten jää sikseen, vaikka halusinkin kovasti tietää, miten teos päättyy.

Loppupuolen väsymyksestä huolimatta päällimmäinen tunne on tyytyväisyys. Nix tarjosi vetävän ja monipuolisen lukukokemuksen ja viihdyin sen parissa. En usko sen omalla kohdallani nousevan ihan vuoden kirjaksi asti, mutta melko korkealle teos saattaa loppuvuoden kahinoissa päästä. Suosittelen teosta etenkin niille, jotka pitävät yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta ja jotka etsivät vetävää tarinaa. 

Lukemani kirja on oikolukematon ennakkokappale. Nix julkaistaan viikolla 32. Kirjasta ovat kirjoittaneet Kirjaluotsi, joka antaa muutamat purnaukset anteeksi ja kehuu Nixiä valtavan hienoksi esikoisromaaniksi, sekä Rivien välistä, jossa nostetaan esiin esimerkiksi onnistunut rakenne, jota mainiosti verrataan mainstream-popalbumiin, (--) jolta on helppo nostaa singlejä.