Minna Rytisalo: Rouva C.

Rouva C., Minna Rytisalo. Gummerus 2018. 365 s. Kirjastolaina.

Millainen kuva sinulla piirtyy mieleesi Minna Canthista? Anna, kun arvaan! Kuvassasi istuu vakavailmeinen tai suupieli juuri ja juuri havaittavasti hymyssä oleva iäkäs rouva yllään korkeakauluksinen mekko. Hänestä hehkuu jotain mystisen kunnioitettavaa ja luulet, että saattaisit hieman pelätäkin häntä, jos istuisit rouvan edessä. Juuri sellainen on kuva minunkin mielessäni, ja kenties tiedämme Minna Canthista aika lailla samat asiatkin: miksi hän on merkittävä, mitä hän on kirjoittanut ja että hän on ainut nainen, jolla on Suomessa oma liputuspäivä. Kovin paljoa enempää en tiedä Canthista; tietenkin jotain muutakin hänen historiastaan, kuten perhetausta ja kaupungit, joissa hän on asunut, mutta siinä se. Nolottaa edes paljastaa, etten ole lukenut kaikkia hänen näytelmiään: vain Työmiehen vaimon ja katkelmia muutamasta muusta.

Minna Rytisalon tuoreimmassa romaanissa Rouva C. (Gummerus 2018) keskiössä on Minna ja Ferdinand Canthin avioliitto, aika ennen kuin kaikki se yhteiskunnallisesti merkittävä alkoi. Miten virkistävää, sillä lukijahan tietää, miten tarina jatkuu!

Romaanin aikana nuori Minna kasvaa aikuiseksi naiseksi ja löytää sen, mitä hän haluaa tehdä ja millainen nainen olla: vaikuttaja, naisten, lasten ja vähäosaisten periksiantamaton ääni. Minna lähtee Jyväskylän seminaariin opiskelemaan ensimmäisten naisopiskelijoiden joukkoon kansakoulunopettajaksi. Siellä hän tapaa tulevan aviomiehensä, luonnontieteen lehtori Ferninandin. Tietoja ei juurikaan ole siitä, millainen avioliitto ja aviomies todellisuudessa oli ja miksi Minna lopetti opiskelut vain vuoden jälkeen. Rytisalo onnistuu siitä huolimatta, mitättömistä tiedonmurusista luomaan runsaan, eheän ja todelliselta tuntuvan tarinan avioliitosta ja avioparista. Lukiessa ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, että romaani on fiktiota. Ferninand näyttäytyy teoksessa lämpimänä ja rauhallisena aviomiehenä, joka tukee vaimoaan kaikessa. Hänen tuellaan on merkittävä rooli siinä, että Minna alkaa kirjoittaa ja vaikuttaa yhteiskunnan asioihin. 

Paitsi että kirjan kansi on lumoavan kaunis, sitä on myös kirjan kieli. Rytisalo pystyy pitämään kuvailevan kielen sopivassa määrässä, sillä jos sitä olisi ollut yhtään liikaa, kieli olisi saattanut valua liian hunajaisena. Pidän Rytisalon tavasta kirjoittaa pitkiä virkkeitä, antaa kielen aaltoilla vielä hetken ennen pistettä, jatkaa matkaa hetki vielä kuin ihmisen mielikin, alati liikkeessä: - - käsi sujahti käsivarren lenkistä, askelet kävivät samaan tahtiin, toinen hengästyi ja toinen hiljensi, ja rannassa pelottomat tussilago farfarat työntyivät jäisen heinikon läpi aurinkoa kohti tukevina, ja kaikki kasvoi taas ja pursui elämää, ihmiset ja kasvit, kohta nousisivat kielot ja ketunleivät ja vanamojen pikkuiset kellot helisisivät ja tuomien tuoksu leijailisi utuna kaupungin yllä, ja illat olisivat jälleen valoisat ja pettymykset menisivät ohi vaikkei vielä siltä tuntuisi. 

Rouva C. jätti mieleeni useita ääriviivoiltaan vahvoja kuvia Canthin elämän hetkistä, kuten nuoren Minnan ja tämän ystävän Floran karkaaminen tanssiaisiin, hetki, kun Ferninand maalailee tulevaisuuden talon paikkaa Minnalle ja kun vaivaistalon kauheudet avautuvat Minnan silmien eteen. Ainoastaan kertojan näkökulman yhtäkkiset vaihtumiset lukujen sisällä hämmensivät aluksi, koska ajattelin näkökulman olevan koko ajan Minnan.

En ole lukenut Minna Maijalan kirjoittamaa elämäkertaa Herkkä, hellä, hehkuvainen (Otava 2014), joka on toiminut Rytisalon kimmokkeena kirjoittaa fiktiivinen teos Minna Canthista. Rytisalon romaanin jälkeen alkaa tuntua siltä, että tuo elämäkerta täytyy vielä lukea - ja ne lukematta jääneet loput näytelmät! 

Vinkkinä: Käy kuuntelemassa täältä, kun Baba Lybeck haastattelee Minna Rytisaloa.

7 asiaa, miksi pidin Sally Salmisen romaanista Katrina

Katrina, Sally Salminen. Suom. Juha Hurme. Teos 2018 (ruotsinkielinen alkuteos 1936). 447 s. Kirjastolaina.

Juha Hurme on tehnyt upean työn suomennettuaan uudelleen Sally Salmisen romaanin Katrina (Teos 2018). Ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1936 ja menestyi loistavasti ulkomailla. Katrina oli eniten käännetyin kotimainen romaani ennen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja oli ilmeisesti myös vähällä saada Finlandia-palkinnon F. E. Sillanpään sijaan. Tuntemattomasta syystä Salmisen romaani vaipui kuitenkin unholaan, ja myönnän itsekin, etten ollut ennen tätä Hurmeen suomennosta kuullutkaan kyseisestä kirjasta. Juha Hurmeen loistavan suomennoksen myötä monet ovat löytäneet Katrinan ja positiivisten arvioiden myötä laitoin minäkin kirjan varaukseen.

Luin Katrinan syyskuun lopussa ja samalla sain myös ensimmäisen kirjan Joka päivä on naisten päivä -haasteeseen. Kokoan tällä kertaa yhtenäisen tekstin sijaan ajatukseni listaksi, sillä se tuntuu nyt paremmalta tavalta koota ajatuksia yhteen. Miksi siis minä(kin) ihastuin Sally Salmisen romaaniin? Tässä seitsemän syytä sattumanvaraisessa järjestyksessä: 

1. Pidin päähenkilöstä suunnattoman paljon. Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin oleva Katrina on periksiantamaton ja vahva mutta lämminhenkinen päähenkilö. Hän muuttaa Ahvenanmaalle ihastuttuaan Suomessa käyneeseen Johaniin, joka saa Katrinan muuttamaan perässään uusiin maisemiin ja jättämään kotiseutunsa. Aluksi nuori Katrina tuntee itsensä kovin erilaiseksi ja irralliseksi muusta kyläyhteisöstä eikä tilannetta helpota olla naimissa Johanin kanssa, joka vaikuttaa olevan kaikkien vitsin aihe. Mitä vanhemmaksi Katrina kuitenkin tulee sitä enemmän hänestä muotoutuu sellainen "kaikkien täti", jota tervehditään, autetaan ja pidetään tärkeänä.

2. Katrinan elämän seuraaminen siitä hetkestä, kun hän astuu ensimmäisen kerran saarelle aina viimeiseen elonpäivään asti. Rakastan tällaisia kirjoja, joissa saa lukijana kulkea päähenkilön rinnalla ison osan hänen elämäänsä; elää mukana henkilön arjessa, iloita ja surra hänen kanssaan sekä lopulta hyvästellä hänetkin. Samalla saa nähdä niin monta muutakin elämää: kyläyhteisön jäsenten kasvun ja kehittymisen, iäkkäämpien kuoleman ja uusien jäsenten synnyn. 

3. Sally Salmisen romaania on verrattu Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teokseen, sillä Katrinakin on vahvasti työläisromaani. Siinä missä TPA on hyvin miehinen, Salmisen teoksessa näkökulma on naisen ja naisten elämä ylipäänsä ovat vahvasti esillä. Kuten olen monesti tainnut blogissani mainita, TPA on yksi lempikirjoistani eikä siksi liene yllättävää, että samankaltainen Katrina vetosi minuun todella paljon. 

4. Kerronnan suoraviivaisuus ja konstailemattomuus. Salminen luottaa täysin päähenkilöönsä ja antaa hänen johdattaa tarinaa eteenpäin ilman kummempia kikkailuja tai kertojan vaihtamista. 

5. Kirjan miljöönä on Ahvenanmaa ympäröivine saarineen. Ahvenanmaa on minulle kaikkiaan vieras, sillä en ole koskaan vielä käynyt siellä, joten teos kuljetti minut uusiin maisemiin. Lisäksi Katrina on kiinnostava ajankuvaus 1800 ja 1900-lukujen vaihteesta.

6. Katrinaa lukiessa tuoksuu meri, kuuluu myrskyaaltojen pauhu ja tuntuu kallioiden sileys. Katrina opettaa, miten meri vaikuttaa asukkaiden elämänrytmiin, sillä monien aviomiehet ja pojat seilaavat merillä suurimman osan vuotta. Talvisin he työskentelevät vauraampien herrojen tiluksilla. Minua alkoi lukiessa kiinnostaa paljon myös se, millaista merimiesten elämä laivoilla mahtoi tuohon aikaan olla. Siitäkin voisi olla mielenkiintoista lukea.

7. Katrinasta huokuu suunnaton lämpö ja lähimmäisenrakkaus. On ihana lukea etenkin Katrinan ja hänen lastensa väleistä mutta myös siitä, miten tiiviiksi hänen ja Johanin avioliitto alun hankaluuksien jälkeen muodostuu. Perheen koko pieni tupa paljaan kallion laella hehkuu rakkautta. Lähimmäisenrakkaus näkyy myös Katrinan ystävyys- ja naapuruussuhteissa. Naapurit ovat aina valmiina auttamaan toisiaan, oli mikä vuorokaudenaika tahansa.

Jatkossa vinkkaan Katrinaa aina, kun joku valitsee klassikkoa luettavaksi ja toivonkin, että mahdollisimman moni löytäisi teoksen pariin. Jos sinä olet jo lukenut Katrinan, mitkä seikat sinuun vetosivat sitä lukiessasi?

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkolukuhaaste - Mitä olen lukenut aiemmin ja mitä aion lukea nyt?

Mitä luimme kerran -blogin Laura ja @ireadlikephoeberuns-Mira ovat laatineet upean Joka päivä on naistenpäivä -klassikkolukuhaasteen, joka löytyy somesta nimellä #everydayiswomensdayreadingchallence. Kynnys tarttua haasteeseen on matala, sillä osallistua voi, jos lukee vähintään yhden naiskirjailijan klassikkoteoksen 9.9.2018 - 8.3.2019. Lisää haasteesta ja tarkemmat ohjeet voit lukea täältä.

Jos kaipaat lukuvinkkejä, Laura on listannut blogiinsa eri kategorioiden alle klassikkoehdotuksia. Kävin listaa läpi ja kokosin yhteen ne klassikot, jotka olen tähän mennessä lukenut:

- Humiseva harju, Emily Brönte

- Mrs. Dalloway, Virginia Woolf (Myös Orlando, joka ei ollut listalla)

- Työmiehen vaimo, Minna Canth

- Ennen päivänlaskua ei voi, Johanna Sinisalo

- Puhdistus, Sofi Oksanen

- Hytti nro 6, Rosa Liksom

- Jää, Ulla-Lena Lundberg

- Kaima, Jhumpa Lahiri

- Orjattaresi, Margaret Atwood

- Ronja Ryövärintytär + Pepit, Astrid Lindgren

- Eikä yksikään pelastunut, Agatha Christie

- Frankenstein, Mary Shelley

- Joutavuuksien jumala, Arundhati Roy

- Nuoren tytön päiväkirja, Anne Frank

- Minun kansani, minun rakkaani, Toni Morrison

- Kuin surmaisi satakielen, Harper Lee

- Vuosisadan rakkaustarina, Märta Tikkanen

- Liian paksu perhoseksi, Sisko Istanmäki

- Kesäkirja, Tove Jansson

- Häräntappoase, Anna-Leena Härkönen

- Ylpeys ja ennakkoluulo, Jane Austen

- Sudenmorsian, Aino Kallas

Hyvin monet yllä olevista teoksista ovat jääneet vahvasti mieleeni, esimerkiksi Humiseva harju, Puhdistus, Kesäkirja, Jää, Orjattaresi ja Ennen päivänlaskua ei voi. Oudoksi sen sijaan olen kokenut Joutavuuksien jumalan ja kaksi Woolfilta lukemaani teosta ovat jääneet etäisiksi. Yksi suurimmista lukuvioistani on, että olen lukenut Minna Canthilta vain tuon yhden näytelmän ja senkin jo jollain yliopiston kirjallisuuden kursseista. Hienoa olisikin, jos tähän haasteeseen saisin luetuksi Canthilta edes yhden teoksen lisää. 

Mitä sitten aion lukea naiskirjailijoiden klassikkolukuhaasteeseen? Päätin valita ensisijaisesti sellaisia, jotka jo löytyvät omasta hyllystäni ja pysyä sellaisessa määrässä, että saisin vielä luettua tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteenkin kirjoja, joita on edelleen (liian monta) lukematta. Tosin yksi haasteeseen valituista on kirjastolaina, sillä teos saapui minulle juuri sopivasti varausjonosta. Eli pinossani ovat seuraavat kolme teosta:

- Katrina, Sally Salminen

Tämä  on kirjastolaina, jonka lukemisen olen hiljattain jo aloittanutkin. Olen jo varma, että pidän tästä paljon, koska jo ensimmäiset sivut ovat saaneet minut pauloihinsa ja haluan lukea Katrinaa aina, kun on pienikin mahdollisuus. Uskomatonta, etten ole kuullutkaan tästä kirjasta ennen tätä vuotta Juha Hurmeen suomennoksen myötä!

- Häivähdys purppuraa, Alice Walker

Tämä kuuluu myös tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, joten uskon, että nyt kun kirja on mukana kahdessa haasteessa, en voi olla ohittamatta sitä. Walkerin klassikkoteos kiinnostaa kyllä paljon, mutta aina jokin muu teos on salakavalasti kiilannut sen edelle. Tarkoituksena on tarttua tähän mahdollisimman pian Katrinan jälkeen. 

- Kaikki mitä rakastin, Siri Hustvedt

Nyt on toinen kerta, kun omistan tämän kirjan. Se oli minulla aikoinaan kirpparilta ostettuna pokkarina, mutta laitoin lopulta teoksen lukemattomana kirjaston kierrätyshyllyyn, kun oli pakko karsia kirjoja muuton edeltä. Nyt kirja löytyy jälleen hyllystäni mutta kovakantisena, kun ystäväni antoi teoksen minulle. Kaikki mitä rakastin keikkuu usein mukana, kun listataan kirjoja, jotka pitäisi elämän aikana lukea, joten ajattelin, että tämä saattaisi täyttää klassikon piirteet. Katsotaan, kunhan pääsen teoksen pariin.

Kun saan nämä kolme teosta luettua, olen super tyytyväinen. Jos aikaa jää vielä lukuhaastetta ajatellen, takataskusta löytyy liuta ideoita: Minna Cantihia, Sylvia Plathia, Astrid Lidgreniä ja ElRamlya..  Edetään kuitenkin klassikko kerrallaan.

Joko sinulla on naiskirjailijoiden klassikkoteokset mietittynä lukuhaastetta varten? Oletko jo aloittanut ensimmäisen? Minkä naiskirjailijoiden klassikon lukemattomuus nolottaa sinua eniten? 

Taina Latvala: Venetsialaiset

Venetsialaiset, Taina Latvala. Otava 2018. 255 s. Kannen suunnittelu: Piia Aho. Kirjastolaina.

Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän.

He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille.

He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiri järveä pitkin hiljaisiin taloihin.

Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista.

Yllä oleva katkelma kertoo hyvin, mistä Taina Latvalan uusimmassa romaanissa Venetsialaiset (Otava 2018) on kyse. Odotin innolla kirjailijan uutta teosta, sillä olen pitänyt kovasti aiemmin lukemastani romaanista Välimatka (Wsoy 2012) ja novellikokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Venetsialaiset on monen muunkin asian hyvästelyä kuin kesän, joka on kääntämässä kylkeään kohti syksyä. Kolmesta siskosta Paula on koonnut siskot yhteen ja päättänyt, että viikonloppu olisi heidän viimeisensä vuosia sitten kuolleen isän mökillä. Mikään ei ole kuitenkaan yksinkertaista: viisikymppisenä menehtynyt isä nousee jatkuvasti siskojen mieleen ja padotut salaisuudet kuplivat pintaan. Muistoja täynnä oleva kesämökki saa kunkin siskon myös miettimään omaa elämäänsä ja tehtyjä valintoja.

Latvala kuvaa siskoksia aidontuntuisesti - niin aidontuntuisesti, että tunnistan heissä jokaisessa jotain samaa kuin itsessäni. Tuttua ovat siskosten ajatukset, kun he kaupungissa asumisen jälkeen palaavat käymään juurilleen, pikkupaikkakunnalle ja peilaavat itseään niihin ikätovereihin, jotka jäivät. Tuttua ovat tunteet, kun huomaa itsessä ajoittain pientä teinikaipinaa, kun muut odottavat aikuismaisempaa toimintaa. Tuttua ovat myös ne tunteet, kun huomaa olevansa vähän hukassa muttei ole varma, miten edetä. Lukiessa tuntuu vahvasti siltä, kuin olisi yksi siskosten joukossa. Nyökyttelen heidän ajatuksilleen, hymähtelen ja naurahtelen. Sisarten välit kuvataan onnistuneesti; vaikka on asioita, jotka välillä hiertävät, toisten kanssa tullaan kuitenkin toimeen ja kannetaan heistä huolta.

Teoksessa ei olla pelkästään nykyhetkessä vaan takaumissa palataan menneisiin vuosiin, jolloin siskojen isä vielä eli. Vähä kerrallaan esiin kuoriutuu asioita, jotka on yritetty pitää piilossa. Lukija kiedotaan kuin huomaamatta koukkuun ja tunnelma tihenee entistä enemmän loppua kohden. Itse en malttanut laskea kirjaa enää ollenkaan käsistäni vaan luin ahmien koko illan harmitellen jo valmiiksi sitä, että takakansi olisi pian vastassa.

Venetsialaiset tuntui nappivalinnalta juuri tähän hetkeen, kun syksy tuoksuu aamun raikkaudessa ja näkyy puiden lehdissä ja kun ilta laskee peittonsa valon päälle yhä aiemmin. Venetsialaiset on selkeän konstailematon, elämänmakuinen, mieleenpainuva ja kieleltään kirkas. Yksinkertaisesti: ihana kirja.

Mitä yhteistä on Timo Sarpanevalla ja Pintillä? - Tommi Kinnunen: Pintti

Mitä Timo Sarpaneva tuo mieleesi? Kenties mieleesi nousee kuva vanhempiesi hyllyssä olevista Festivo-kynttilänjaloista tai Tsaikka-lasit, joista juot glögiä jouluisin. Ehkä mielessäsi on heti kirkkaana tyylikäs musta valurautapata puukahvoineen. Tai ehkä tiedät, että Sarpaneva on suunnitellut Iittalan kaikkien tunteman i-logon. 

Helsingin Designmuseossa on vielä 23.9.2018 asti muotoilija ja kuvanveistäjä Timo Sarpanevan näyttely. Kävin katsomassa näyttelyn aika hiljattain samalla, kun uusin museokorttini. Sarpanevan tuotantoon tutustuessani havahduin siihen, että Tommi Kinnuselta lukemani romaani Pintti ponnahti jatkuvasti mieleeni. Lukiessani Sarpanevan työtavoista koin useita ahaa-elämyksiä: Juuri tuolla tavallahan Pintissäkin taidettiin tehdä se lasiesine! tai hei tuo tekniikka kuulostaa tutulta! tai ahaa, tuon näköinen se valmis tuotos saattoi olla Kinnusen romaanissakin. En ollut Pinttiä lukiessani etsinyt tietoa lasinpuhalluksesta, vaikka kaikki siihen liittyvä olikin itselleni vierasta. En myöskään ollut ajatellut Sarpanevaan näyttelyyn mennessäni, miten mainiosti se sopisi yhteen juuri lukemani romaanin kanssa. Kun esimerkiksi luin, miten Sarpanevan kuuluisa Orkidea-lasiveistos on tehty, muistin oitis, miten työtapa tulee esiin Kinnusen Pintti-teoksessa: Helmi huomaa lattialla tikun, lyijykynän paksuisen, nostaa sen ja kastelee vesiämpärissä. - Odota, se sanoo ja työntää tikun nopeasti maljakon paksuun pohjaan. Hehkuva lasi kuumentaa kostean puun, ja höyry pullistaa pohjan sisään kauniin pyöreän kuplan. Tikkuilmatekniikassa puutikku työnnetään tuhatasteiseen lasimassaan. Sarpaneva on käyttänyt tätä Orkidean lisäksi alla olevan kuvan lasiteoksissa Ilmat ja Linnunpää.

Ilmat ja Linnunpää.

Timo Sarpaneva (1926-2006) oli elinaikanaan työteliäs muotoilija, joka nousi jo 1950-luvulla palkituksi muotoilijaksi myös kansainvälisesti. Hän työskenteli muun muassa Iittalan ja Venetsian lisäksi Nuutajärven lasitehtaalla, minne Tommi Kinnusen teoksen tapahtumat sijoittuvat. Pintti on kolmenpäivänromaani, jossa ääni annetaan vuorollaan kolmelle sisarukselle: Jussille, Helmille ja Railille. Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1949-1951. Näinä vuosina Timo Sarpaneva on tehnyt ensimmäisiä työvuosiaan muotoilijana ja Iittalaan hänet palkattiin vuonna 1951. Nuutajärven lasitehtaalla kaikki kylän asukkaat joutuivat töihin lasitehtaalle, heikoimmatkin. Jussilla, Helmillä ja Raililla on jokaisella oma tehtävänsä tehtaalla, mutta Jussin tehtävä vaihtuu usein. Kun kädet muistavat, mitä pitää tehdä, voivat ajatukset kulkea muualla kuin työnteossa: omissa murheissa, mietteissä ja muistoissa, joita ei enää saa takaisin, vaikka kuinka huutaisi öisin ikävää.

Suomalaisten lasitaitelijoiden kaarti on pääosin miehinen, sillä kuten Pintissäkin nousee esiin, naisten rooli oli sivussa. Huone on täynnä taljojen huminaa, voimapyörien vikinää, lasin kilinää sekä kirskuvaa ja sirisevää ääntä, kun miehet kaivavat kuvioita lasien kylkiin. Naisten työ on äänetöntä. Sodan aikaan naiset otettiin hampaita kiristellen lasinpuhaltajien oppiin, kun valtaosa miehistä oli rintamalla. Pian nuorimmat postipojat, lapset vasta, antoivat patistelulle periksi, ja he näyttivät, miten lasia noukitaan hehkuvista uuneista ja miten siitä pyöritellään plootua vasten aloitusposti. Kun sota sitten päättyi, naiset joutuivat palaamaan tavanomaisiin tehtäviinsä: varastoon ja pesualtaan äärelle. Helmi ja Raili ovat oppineet lasinpuhalluksen kikkoja isänsä työskentelyä aikanaan seurattuaan. Lisäksi Helmi saattaa töiden jälkeen puhaltaa lasia yhdessä miehensä kanssa, vaikka Jussi mielellään olisi tämän kanssa kahdestaan.

Sarpanevan lasiteoksia tutkiessa katse jää viipyilemään lasin kauniin pyöreisiin muotoihin, sisälle vangittuihin tanssiviin ilmakupliin sekä risteileviin jälkiin, joiden muoto tuo mieleen puun oksan. Lasiteoksia katsoessa ja niiden mieleenpainuvia nimiä silmäillessä miettii, mistä Sarpaneva on saanut töihinsä inspiraation. Ehkä sadepisaroiden kilpajuoksusta lasia pitkin? Kenties vanhan tammen kaarnan tunnusta sormia vasten tai tummanpuhuvasta taivaasta juuri ennen myrskyä? Katsokaa nyt vaikkapa Jurmo-lasistoon vangittua elävää liikettä tai Meren peilin lumoavaa hiljaisuutta. Myös lasistojen nimet ovat kiinnostavia; ne johdattavat tulkintaa ja ruokkivat mielikuvitusta. Ovatko Sarpanevan ympäristöä tarkkailevat silmät olleet yhtä tarkat kuin Jussin, joka etsii siskonsa miehelle inspiraatiota lasin työstämiseen? Alla pari tähän liittyvää katkelmaa romaanista:

Vastapalvelukseksi Jussi etsii Rekolle muotoja. Kun hän löytää ulkoa jotakin kiinnostavaa, näkinkuoren tai eteisestä puretun lattialankun alapuolelle vieri viereen kiinnittyneiden perhojen kotelokoppien rivin, hän ensimmäiseksi ajattelee, mahtaisiko Rekokin nähdä siinä jotakin kiinnostavaa, värin vaihtumista tai ääriviivojen kauneutta. - - 

Joitakin Jussin tuomia esineitä Reko heittää pois, sillä se ei erota niissä sitä, minkä Jussi näkee. Joistakin se tahtoo kysyä tarkemmin, mutta Jussikaan ei osaa muovata sanoiksi sitä, minkä silmä kyllä erottaa. Palmikkoneuleen jännittävä siksak on vielä mahdollinen selittää, mutta päästäisen kallon mittasuhteista tai kotkansiiven lehden säännönmukaisuudesta on vaikea puhua. Ja sitten on niitä, joita ei voi tuoda. Myrskyn murtaman hongan rungon säleet tai sulavan jään sinisen värin sävyt, lehteen puhkeavan lepän väri. Joskus Reko on lähtenyt hänen kanssaan metsään, ja silloin hän on yrittänyt osoittaa, miten virheettömänä taivas peilautuu järven pinnasta, kuinka säännönmukainen on päivänkorentojen edestakainen lento veden päällä tai miten täyteläiseltä tuoksuu sammalikko sateen jälkeen. Joskus Reko huomaa, joskus ei. Jussille riittää, että mies katsoo ja yrittää nähdä.

Jurmo.

Meren peili.

Kun poistuin näyttelystä, en lähtenyt pelkästään mukanani tietoa Sarpanevasta ja muotoilusta vaan portaita alas kulkivat käsikkäin Sarpaneva ja Pintti. Olin saanut paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelin: lukukokemukseni oli syventynyt ja olin palannut lukemaani uudelleen ja uudelleen. Jos sinulla ei ole mahdollisuutta lähteä Nuutajärven lasikylään, suosittelen käymään Designmuseossa Timo Sarpanevan näyttelyssä vielä, kun on mahdollista. Niin, ja entä se Pintti: sen suosittelen lämpimästi lukemaan, vaikket kävisikään museo(i)ssa.

Pintti, Tommi Kinnunen. Wsoy 2018. 291 s. Oma ostos.

Aiemmin olen kirjoittanut Tommi Kinnusen romaaneista Neljäntienristeys ja Lopotti.

Blogin uusi alku

Hei pitkästä aikaa!

Edellisestä bloggauskerrasta on jo vierähtänyt monen monta kuukautta, ihan tarkoituksella. Ei ehkä liene yllättävää, että kun on pitänyt blogia kohta kahdeksan vuotta, jossain vaiheessa väsähtää ja bloggaaminen alkaa tuntua enemmän pakolta kuin kivalta jutulta. Olen antanut blogin olla ja tunnustellut: haluanko jatkaa jossain vaiheessa vai sanonko heiheit. 

Vaikka tauon aikana blogi jäi lepäilemään, innostuin kovasti blogini instagram-tilistä. Pidän siitä, miten instagramiin voi matalalla kynnyksellä julkaista kirjakuvia, vaikkei aina välttämättä olisi niin kummempaa sanottavaa. Koska en tänä vuonna ole lueskellut juurikaan kirjablogien arvioita, instagramin kautta on pysynyt mainiosti kärryillä kiinnostavista julkaisuista ja voinut halutessaan lukea muiden mietteitä lukemistaan kirjoista. Instagram tulee jatkossakin päivittymään useammin kuin tämä blogin sivusto, joten kannattaa siis seurailla sitäkin.

Nyt kuitenkin tuntuu jälleen siltä, että myös tämä blogin puoli voisi hieroa pitkät unihiekat silmiltään. Olen saanut valtavan paljon uutta intoa, kun loppukesän aikana lueskelin Minnan ja Lauran juttusarjaa, jossa he antoivat vinkkejä parempiin blogiteksteihin. Juuri tällaisia inspiroivia tekstejä kaipasin, joten kiitos niistä! Nyt tiesin, miksi bloggaaminen oli alkanut väsyttää: olin tehnyt aina kaiken suhteellisen samalla tavalla enkä haastanut itseäni olemaan monipuolisempi. En halua enää kirjoittaa pelkästään perusarvioita samalla tutulla kaavalla enkä väkisin aivan jokaisesta lukemastani kirjasta. Niinpä blogin uusi alku on haaste, jonka heitän itselleni: haluan kirjoittaa kiinnostavammin ja haluan, että blogitekstini ovat vaihtelevampia eivätkä aina välttämättä pelkästään arvioita. 

Raikkaat syystuulet siis puhaltavat; syksy onkin aina ollut itselleni enemmän uuden alku kuin  tammikuu. Uusi teksti on jo valmiina ja odottaa huomista. Kyseessä on yksi syksyn eniten odottamistani kirjoista: Tommi Kinnusen romaani Pintti mutta uudella twistillä. ;)

Ihanaa, tästä se taas lähtee!

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Stories), Lucia Berlin. Aula & Co 2017. suom. Kristiina Drews. 292 s.

Yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin (1936-2004) postuumisti julkaistu novellikokoelma kirjailijan parhaista novelleista on ollut alkuvuoteni kirkkaimpia tähtiä. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) sisältää tosin vain osan novelleista, sillä kokoelma julkaistaan suomeksi kahdessa osassa ja toinen osa ilmestyy tämän vuoden syksyllä. Lucia Berlin ei kokenut omana aikanaan suurta suosiota. Kun hänen novellinsa löydettiin uudelleen ja julkaistiin pari vuotta sitten Yhdysvalloissa, alkoi Berlin saada ansaitsemaansa huomiota, vaikkakin vasta yli kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen.

Siivoojan käsikirjan ensimmäinen osa sisältää 25 novellia, joihin on selvästi vaikuttanut kirjailijan oma värikäs elämä. Berlin on asunut lapsuudestaan asti useissa eri paikoissa Yhdysvalloissa, kuten eri kaivoskaupungeissa ja Chilen Santiagossa. Hän koki avioeron kolmesti, oli neljän pojan äiti ja alkoholisti.

Berlinin hyvin omaääniset novellit on sävyiltään tuhkanharmaita, pinnaltaan karhean rosoisia ja reunoiltaan särmikkäitä. Jos Berlinin novellit olisivat karkkeja, ne olisivat ehdottomasti niitä Fazerin Missä X? -pussin karkkeja, joiden suolainen kirpeys saa suun hieman vääntymään. Vaikka kaikki novellit eivät jää mieleen yhtä hyvin kuin toiset, Berlinin novelleja napsii toinen toisensa perään, vaikka samalla tietää, että kannattaisi säästellä. Novellin juonessa ja aika usein lopetuksessa on jotain yllättävää, jota lukija ei osaa odottaa. On kuin törmäisi kulman takaa kahdella jalalla tassuttelevaan koiraan tai naamiaispukuun sonnustautuneeseen eläkeläiseen. Tällaiset vinksahdukset ovat taidokkaita, hykerryttäviä ja vaikuttavat Berlinille luontevilta. Huumori on usein kuivaa tai mustaa. 

Koska jouduin palauttamaan novellikokoelman kirjastoon enkä tietenkään hoksannut kirjoittaa useimpia novellien nimiä ylös, en kovin hyvin nyt pysty mainitsemaan parhaimpia novelleja mutta muutaman onneksi kykenen. Parhaiten mieleeni ovat jääneet etenkin ne, joissa tapahtuu jotain täysin odottamatonta tai ne, jotka saattavat koskettaa itseäkin. Odottamattomia käänteitä tapahtuu esimerkiksi kokoelman nimikkonovellissa sekä novellissa nimeltä Sex Appeal. Sen sijaan Sähköauto, El Paso aiheutti nauruntyrskähdyksiä ja Carpe diem muistutti itseänikin siitä, että vähemmälläkin kiirehtimisellä selviää. 

Sitten myöhemmin, monta tuntia myöhemmin, minulle tuli pissahätä. Kaikki siistit vessat olivat tien toisella puolen, siis vasemmalla puolen. Snowdenin täti ei osannut kääntyä vasemmalle. Meidän piti kääntyä ainakin kymmenen kertaa oikealle ja ajella pitkin yksisuunntaisia katuja, ennen kuin vessa löytyi. Minulla oli jo pissa housuissa, mutta en kertonut kenellekään; join kylmää, ihanan kylmää vettä huoltoaseman hanastaL. Tien oikealle puolelle pääseminen kesti vielä kauemmin, sillä meidän piti ajaa takaisin Wyominng Avenuen ylikulkusillalle asti. (Sähköauto, El Paso). 

Jos olisin saanut aikaiseksi tänään äänestää blogistanian perinteisissä kategorioissa viime vuoden parhaista kirjoista, olisi ääneni Globaliassa mennyt Berlinin novellikokoelmalle. Tätä ei kannata jättää lukematta!

Lue lisää esimerkiksi seuraavista blogeista: Mitä luimme kerran, Lukuisa, Reader, why did I marry him? ja Eniten minua kiinnostaa tie.