maanantai 8. marraskuuta 2010

Kolme nuorta ja unelma.

http://www.otava.fi/kirjat/kotimainen/2009/fi_FI/ala_kay_yohon_yksin/

Kohta tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun vietin yhteisiä syntymäpäiviäni ystäväni kanssa ja saimme ystäväjoukoltamme molemmat oman paketin. Naapurit varmasti tykkäsivät, kun kaksi tyttöä kiljuivat ilosta. Paketeista avautui molempien haaveilama kirja. Minun paketistani löytyi Kjell Westön hiljattain ilmestynyt teos Älä käy yöhön yksin (alkuperäisteos Gå inte ensam ut i natten, 2009). Olin onnesta soikeana!

Pidän niistä Kjell Westön teoksista, jotka liittävät tarinaan myös musiikin. Siksipä Leijat Helsingin yllä ja Älä käy yöhön yksin ovat ehdottomia lemppareita Westön tuotannosta, ja molemmat löytyvät kirjahyllystäni (jonne muuten hankin ja saan vain ne, joista todella tykkään ;)). 

Älä käy yöhön yksin sisältää kahden henkilön kertomat tarinat, jotka nivoutuvat toisiinsa. Teoksen alussa lukijaa johdatetaan aiheeseen, ja ulkopuolinen ääni, ilmeisesti Frank Loman, kertoo kunkin päähenkilön taustan. Jotkin tarinat on pakko kertoa suoraviivaisesti. Niiden on kuulostettava siltä kuin ihmiskäsi ei olisi niihin kajonnut, kuin ne olisivat pudonneet taivaasta tai kummunneet maan uumenista, tulenlieskoista tai rikkipilvestä. Sitten on toisia tarinoita, sellaisia, joissa kertojan täytyy astua esiin, muuten asiayhteydet jäävät näkemättä. Tämä tarina kuuluu jälkimmäisiin.

Tarinan ensimmäisen puoliskon äänenä toimii hento ja sisäänpäin kääntynyt poika, Ariel. Tapahtumat alkavat 1960-luvun Helsingin Kalliosta ja Punavuoresta, missä kolmikko Ariel, Jouni ja Adriana haaveilevat omasta bändistä ja musiikin tuottamisesta. Unelma toteutuu ja Sonovox julkaisee vuonna 1966 kolmikon ensimmäisen laulun, joka on myös teoksen nimi. Laulu jää kuitenkin ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Synkät lonkerot kietoutuvat kolmikon ympärille ja tiet erkanevat. 

Toisen osan teoksesta kertoo Frank Loman, joka rakastuu päättömästi Adrianan pikkusiskoon. Yksi asia johdattaa tietenkin toiseen, ja niin Frank tutustuu entiseen poliitikkoon Jouni Manneriin. Frank kiinnostuu tämän menneestä elämästä, ja hän tahtoo saada kysymykseensä vastauksen. Minne sukupolvet kadottavat mahdollisuutensa? Teoksen lopussa Frank saa selville kiehtovan seikan ja ympyrä sulkeutuu. 

Teos on Helsinki-kvartetin päätösosa. Keskeisimpiä teemoja ovat ystävyys ja musiikki. Pidän siitä, miten Westö luo uskottavia henkilöhahmoja ja miten hahmot kiedotaan sulavasti yhteiskunnan muutoksiin. Parhain osa kirjasta on mielestäni Arielin kertoma puolisko teoksesta, jolloin oli vaikea irrottaa otetta kolmikon elämästä. Ariel kertoo tarinaa koskettavasti, ja eronneiden ystävien kaipuu toistensa luo vihloo sydäntä. 

Kirjan toinen puolisko alkaa lupaavasti, mutta se menettää jossain vaiheessa mielenkiintoni. Frank Loman ei kerro tarinaa yhtä herkullisesti kuin Ariel, vaan juoni tuntuu pitkitetyltä. Jossain vaiheessa mielenkiintoni katoaa ja lukutahti hidastuu. Onneksi loppua kohden tarina alkaa taas saada jännittäviä käänteitä, minkä seurauksena ahmaisen kirjan yhtä nopeasti kuin suussasulavan Fazerin suklaapatukan. Nam! 

Hento suru ja kirpeä ilo. Tunteita, jotka jäävät keinumaan ilmaan, kun kirja suljetaan.

On mahdotonta kuvitella, millaista on kulkea yössä yksin.
Kun siellä sitten vaeltaa, ei pysty kuvittelemaan mitään muuta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!