lauantai 29. tammikuuta 2011

Kurkku auki leikatkaa





William Golding sai vuonna 1954 Nobelin kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Kärpästen herra. Golding kirjoittaa joukosta eri ikäisiä englantilaispoikia, joiden lentokone pommitetaan alas toisen maailmansodan aikaan. Lentokone syöksyy saarelle, joita asuttavat ainoastaan siat. Pienet robinsoncrusoet joutuvat miettimään aikuisten tavoin, miten selviytyä saarella hengissä ja saada mahdollisten ohi lipuvien laivojen huomaavan heidät. Illan pimetessä esiin nousevat pelot, joista suurin on saarella piileksivä Peto. 


Poikajoukko äänestää johtajakseen lempeän ja kiltin Ralphin, sillä jonkun on pidettävä lauma koossa. Kirjan sympaattisin poika, Possu, kulkee Ralphin vierellä vaikeinakin aikoina ja edustaa järkeä. Kuvioita sotkee vanhempiin poikiin kuuluva Jack, joka tahtoo metsästää sikoja ja saada vallan itselleen. Kun Ralph johtajana on kaikkien etuja ajatteleva ja yhteistyön kannattaja, Jackin johtaminen sen sijaan perustuu lopulta pahimmillaan kidutukseen ja heikompien sortamiseen. Pojat jakautuvat kahteen eri heimoon: villi-ihmisiin ja normaaleihin kaksijalkaisiin, joille merkittävintä on merkkituli, ei metsästys. 


Kirja on kaikessa kirkuvassa kauheudessaan mielestäni yksi kirjallisuuden historian hienoimmista teoksista. Merkittävää siitä ei niinkään tee tavanomainen Robinson Crusoe -teema, vaan se, miten kirjassa käsitellään ihmisen syvintä julmuutta, erilaisia ihmisiä ja johtamisen tapoja. Äärimmäisissä olotiloissa ihminen hiljalleen muuttuu oman edun raa'aksi tavoittelijaksi. villiksi pedoksi, joka ei tunne armoa. Mielenkiintoista on romaanin vertauskuvauksellisuus, sillä Kärpästen herra viittaa Saatanaan, jonka hepreankielisestä nimestä Belsebubista, nimi tulee. Ilman tätä tietoa filosofisia kohtia, joissa Kärpästen herra puhuu, ei olisi ehkä heti ymmärtänyt.



Golding kuvaa kauniisti romaanin henkilöitä. Jokaisella on oma luonteensa ja merkityksensä. Kaunein pilkahdus tuossa julmassa tarinassa on Ralphin ja Possun ystävyys, joka tiivistyy kirjan loppua kohden. Kiitosta Golding saa myös kielestä. Romaania on helppo lukea, kun ei tarvitse kangerrella vaikeissa tai vieraissa sanoissa.


Minua jäi hieman harmittamaan se, miten Golding oli päättänyt lopettaa kirjan. Kirpeän jännityksen kliimaksi töksähti kuin ilmapallo lukijan käsiin. Olisin myös toivonut jonkinlaista pientä rangaistusta Jackille tämän julmista teoista. Kirjassa ei toisaalta kerrottu, miten pojat pääsivät takaisin yhteiskuntaan villi-ihmiseksi kasvamisen jälkeen.Teoksesta ei lisäksi käynyt ilmi, kuinka kauan pojat loppujen lopuksi elivät saarella. Vaikka elämä saa jatkua, Ralph ei hymyile iloa, ei naura onnesta. Hän itkee viattoman lapsuuden päättymistä.

4 kommenttia:

  1. Hitto. Oon miettinyt jo pitkään, että Kärpästen herra pitäis varmaan lukea. Nyt pitää varmaan vihdoinkin oikeasti etsiä se käsiini. Kiitos! :)

    VastaaPoista
  2. Olen kanssasi juuri samaa mieltä siitä kuinka taitavasti kirja käsittelee ihmisen julmuutta. Kirja oli muutenkin mielestäni hyvä ja mielenkiintoinen lukukokemus! :)

    VastaaPoista
  3. Hmmn, itsekin luin tämän viime kuussa :) Ja pidin myös ihan mielettömästi - mielestäni Possu ei kuitenkaan ollut erityisen sympaattinen hahmo. Minun sympatiani kohdistuivat enemmänkin Simonin puolelle. Possustahan rakennetaan alkuun epämiellyttävä - Ralph on vaalea, jo hartioita saava viehättävä poika, Possu taas lihava, (onko hänellä todella astma vai teeskenteleekö hän) ja silmälasipäinen (avuton). Minua myös ärsytti alussa se, kun Possu halusi Ralphin kysyvän hänen nimeään. Silti, vaikka hahmo oli ärsyttävä ja fyysisesti luotaantyöntävämpi, hän ei ollut tehnyt muille pojille mitään pahaa. Huom. poikien ulkonäkö: Ralph - arjalaisuus? Jack - punatukkaisuus -> noituus?

    Noniin, nyt mie innostuin ihan liikaa jo, menee ylitulkinnaksi :D Mutta onhan se välillä kiva karatakin aiheesta :)

    VastaaPoista
  4. noora, teetpä todella mainiota tulkintaa teoksesta. Aiheesta saa aina karata ;) Itselleni ei tuolloin tullut mieleenkään esimerkiksi tuo, mitä puhut poikien ulkonäostä -kiintoisa huomio! En enää ole varma, muistanko oikein, kuka Simon oli kirjassa, mutta Possu tosiaan herättänee eriäviä mielipiteitä ja ymmärränkin nuo seikat, joiden takia Possu ei mielestäsi ole sympaattinen. Henkilökuvaukset ovat aina niin mielenkiintoisia teoksissa! :-)

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!