sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Anna minun rakastaa enemmän.


Juha Itkosen vuonna 2005 ilmestynyt teos Anna minun rakastaa enemmän ei saanut minulta rakkauden tulipunaisia ruusuja osakseen. Vaikkakin teos alkoi loppusivuja kohden vaikuttaa vähän mielenkiintoisemmalta, ei se enää saanut vedettyä minua puolelleen. Kiinnostuksen siemen olisi pitänyt kylvää jo ensimmäisistä sivuista alkaen.

Teoksen kertojan ääninä vuorottelevat Antti Salokoski ja Leena Vaahtera. Molemmat ovat kiinteä osa Suomen suosituimman rocktähden, Summer Maplen (Suvi Vaahteran), kiireistä elämää. Antti, entinen poikaystävä, on osaltaan auttanut Suvista syntymään hehkutetun Summer Maplen. Leena-äidin sydän lyö sen sijaan vain puoliksi, toista lasta ei koskaan syntynyt. On vain jatkuva huoli ainokaisesta, Suvista. 

Tarina alkaa lehtiuutisesta, jossa kerrotaan Summer Maplen kadonneen jonnekin päin Afrikkaa. Tämä saa Antin ja Leenan avautumaan lukijalle menneistä ajoistaan ja omasta suhteestaan Summer Mapleen. Antti ei ole koskaan päässyt kunnolla irti entisestä tyttöystävästään, Summerista, vaan palaa aina jollain tapaa hänen luokseen. Leena-äidille rockmaailma on vieras, eikä hän voi olla varma, onko tytär siellä turvassa. Lisäksi välit aviomiehen, Riston, kanssa ovat viileähköt. 

Ensimmäisenä minulla tuli mieleen teoksen rockmaailmasta kirjailija Kjell Westö, jonka useissa teoksissa myös käsitellään rakkautta musiikkiin (mainittakoon esimerkiksi Älä käy yöhön yksin). Pidän Westön teoksista siitä, ettei tarina ole kuitenkaan pelkkää musiikkia ja sen habittamista. Itkosen teoksessa Antti Salokoski puhuu sen sijaan taukoamatta erilaisista bändeistä, lauluista ja siitä, millaista Summer Maplen keikkaelämä on. Minua ei kuitenkaan kiinnosta lukea  pelkästään rockmaailmasta. Nautin ennemminkin lukea Leena-äidin mietteistä ja uuden elämän vaiheen aloittamisesta, kun tytär on lähtenyt Amerikkaan luomaann uraa. Myös herkän yksityisyrittäjä Risto-isän elämä kosketti minua enemmän kuin menestyneen tyttären. Olisin toivonutkin kuulevani enemmän Ristosta ja Leenasta, jotka tuntuivat koskettavilta ihmisiltä. Heidän lähelleen melkein pääsin, muut henkilöt jäivät minulle varsin etäisiksi. 

Anna minun rakastaa enemmän on tarina rakkaudesta musiikkiin, mutta se käsittelee ennen kaikkea myös eron vaikeutta. Miten vaikeaa on päästää irti ihmisestä, jota on rakastanut koko sydämmellään. Rakastin. Rakastan, rakastin, rakastin. Antti Salokoskin jatkuvat haikailut ja paluut Summer Maplen luo eivät minua pehmittäneet. Päinvastoin, mieleni teki kiljua, ravistella Antti Salokoskea ja huutaa hänelle: Ryhdistäydy, hyvä mies! Päästä irti, ja ala elää omaa elämääsi ennen kuin on liian myöhäistä! Jos Antti Salokoski olisi ollut teoksen ainut kertojaääni, olisin paiskannut kirjan aikoja sitten päin seinää. 340 sivua rakkauden kaipuuta entiseen tyttöystävään olisi ollut minulle jo liian paksu pala pureskeltavaksi. 

Vaikka olenkin iloinen siitä, että kertojaääniä oli kaksi, Itkonen on mielestäni hieman epäonnistunut niiden esiin tuomisessa. Hänen olisi täytynyt osoittaa selvemmin lukijalle, kumpi kertojaääni on kyseessä. Luin moneen kertaan tekstiä niin, että luulin puhuja olevan Antti, kun kyseessä olikin äiti Leena. Vasta myöhemmin ymmärsin, että kertojaäänet vuorottelevat. Välillä sekoilin myös siinä, kuka puhuu mitäkin dialogeissa. Keskustelut on sisennetty hyvin, mutta aina en ollut varma, kenelle sanat kuuluvat. Kirjoittaja olisi voinut välillä kirjoittaa selvyyden vuoksi, kuka on dialogissa äänessä, jotta lukija varmasti ymmärtäisi. Koskaan ei ole tyhmää ottaa välillä  varman päälle.

Itkosen kynänjälki on yksinkertaista ja korutonta. Kieli on vähän ehkä turhankin pelkistettyä omaan makuuni. Nautin todella paljon värikkäästä kielestä, joka sisältää ovelia vertauksia, sukkelia metaforia ja muita maukkaita sanavalintoja. Itkosen teoksen kieli on harmaan arkista. Kuitenkin hän on onnistuneesti ujuttanut teokseen hieman elämänviisauksia ja pientä piristävää huumoria. Ne eivät kuitenkaan riitä pelastamaan kylmää tuomiotani teosta kohtaan. 







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!