tiistai 22. maaliskuuta 2011

Sinä olet itse pahuus ja sinun kaltaisesi täytyy tuhota.





Ahdistus. Inho. Ihmetys. Tunteita, joita tunsin lukiessani Jan Guilloun vuonna 1981 ilmestynyttä teosta Pahuus. Kehoani pitkin kulkia kylmiä väreitä. Välillä tunsin suoranaista pahoinvointia. En voinut olla miettimättä auringon iloisesti paistaessa ja lintujen laulaessa titityytä, että enkö voisi lukea jotain piristävämpää alkavan kevään kunniaksi. En kuitenkaan missään vaihessa ajatellut, että jättäisin kirjan kesken. Nyt, kun olen lukenut viimeisenkin väkivaltaa pursuavan sivun, olen sitä mieltä, että kirja oli lukemisen arvoinen.


Ihan ensimmäiseksi täytyy mainita, että Pahuus on omaelämäkerrallinen teos. On kuitenkin vaikea sanoa, kuinka paljon teoksessa on Guilloun omia kokemuksia ja kuinka paljon keksittyjä juttuja. Joka tapauksessa ahdistaa ajatella, mitä Guillou on nuoruudessaan joutunut kokemaan. Yritin etsiä tietoa, mutta löysin vain sen, että teoksen yhtenä päämiljöönä toimiva koulu, Stjärnsberg, olisi lakkautettu pian teoksen ilmestymisen jälkeen.


Teoksen päähenkilö on 14-vuotias Erik, jonka elämään väkivalta kuuluu yhtä tiiviisti kuin vaikkapa aamupuuro. Erikin sadistinen isä hakkaa Erikiä, milloin koirapiiskalla, milloin kenkälusikalla. Hakkaaminen on jokapäiväinen rutiini, esimerkiksi aina jälkiruuan jälkeen Erik saa kestää iskuja sen mukaan, millä tuulella isä sattuu olemaan. Erikin äiti ei puutu asiaan juurikaan, vaan tyytyy itkun avulla pelastamaan Erikin silloin, kun isän hakkausinto on pahimmillaan. Erikillä on 6-vuotias pikkuveli, joka on kuitenkin vielä vapautettu iskujen kohteena olemisesta. Perheen kaksi dobermannia isä on piiskannut lopetuskuntoon vuosia sitten. 


Oppikoulussa Erik itse käyttää väkivaltaa, sillä hän on jenginsä johtohahmo. Ne, jotka eivät toimi jengin sääntöjen ja halujen mukaan, hakataan armotta. Lopulta käy niin, että Erik erotetaan rajun käytöksensä takia. Tavallaan Erikiä potkaisee onni, sillä hänen äitinsä toimittaa hänet sisäoppilaitokseen Stjärnsbergiin, joten Erik pääsee muuttamaan pariksi vuodeksi pois kotoaan. Erikillä on tavoitteena käydä koulu loppuun, jotta matka sitten voisi jatkua lukioon. Lisäksi hän lupaa itselleen, että yrittää unohtaa väkivaltaisen käytöksensä. 


Stjärnsbergissä vallitsee kuitenkin ankarat olot. Lukiossa olevat oppilaat nimittäin simputtavat nuorempiaan eli keskikoululaisia. Lukiossa toimii Neuvosto, johon kuuluu prefekti eli ylin vallankäyttäjä ja varaprefekti. Heillä on erilaisia simputuskeinoja, kuten asioilla juokseminen, peppis, ruutu ja lauantaisunnuntai. Kaikista pahin rangaistus on ruutu, joka tarkoittaa sitä, että kaksi neuvostolaista hakkaavat keskikouluista ruudussa niin kauan, että joku ryömii verissään ulos ruudusta. Erik joutuu jälleen väkivallan kierteeseen, kun hänestä tulee Neuvoston silmätikku. Erikin ja Neuvoston välille syntyy sota siitä, kumpi kestää ja voittaa. Eikä Erik todellakaan ole sieltä heikoimmasta päästä.


Kaikken eniten hämmästystä teosta lukiessa herätti se, miten opettajat ja muu koulun henkilökunta vain sulkevat silmänsä väkivallalta. Jos ruokalla syntyy nyrkkitappelu tai jotain lyödään terävällä karahvilla otsaan niin, että tarvitaan kolme tikkiä, opettajat jatkavat keskustelua ja syömistä kuin mitään ei tapahtuisi. Rehtori puuttuu tappeluun vain kerran, kun verta lentää hänen ruokalautaselleen. Miten kylmiä voivat ihmiset olla! Kun yleiseen tietoon leviää, että oppilas on haastettu illalla ruutuun, opettajat sulkeutuvat tiivisti rakennuksiinsa ja kuuntelevat radiota. Terveydenhoitaja asettuu paikoilleen valmiiksi, jos tarvitaan tikkejä. Jos joku joudutaan lähettämään sairaalaan, terveydenhoitaja käskee sanomaan haavojen syyksi portaissa kaatumisen. 


Erikillä kaikesta huolimatta onnellisiakin hetkiä Stjärnsbergissä. Hän ystävystyy huonetoverinsa Pierren kanssa, ja saa tästä paljon tukea. Lisäksi Erikin sydäntä lähellä on urheilu, jonka erilaisiin lajeihin hän treenaa lähes joka päivä. Pierre on luokan hikipinko, silmälasipäinen ja pulska. Pierre kannattaa älyllistä väkivaltaa nyrkeillä puhumisen sijaan. Erikin ja Pierren ystävyys on ehdottomasti teoksen yksi harvoista ilon pilkahduksista. Ystävyyden ilon lisäksi Erik tuntee teoksen loppupuolella myös rakkautta suomalaiseen tarjoilijatyttöön. Mielestäni tyttö ja rakastuminen jäivät hieman irrallisiksi ja tuntuivat ennemminkin hätäiseltä ratkaisulta ottaa tarinaan mukaan. 


Teoksen loppu on avoin, ja se jättää lukijalle paljon kysymyksiä. Erik on palannut kotiin, missä isä on jälleen muuttumattomana, valmiina hakkaamaan Erikiä. Lähelle aikuisuutta kasvanut poika on kuitenkin päättänyt käyttää väkivaltaa viimeisen kerran ja antavan isälle lopullisen iskun. Lukijalle ei kuitenkaan kerrota, kumpi voittaa, isä vai poika. Kysymyksissä jäävät myös, lähteekö Erik tapaamaan Savoon suomalaista tyttöä, tapaako hän vielä Pierren ja tuleeko Erikistä isona asianajaja. Mielestäni lopetus on onnistunut, sillä avoimet loput antavat luovuuden siveltimen vuorostaan lukijalle.


Teos osoittaa, että väkivallasta ei pääse eroon noin vain. Erikin tapaus paljastaa, että ei riitä, että ajattelee itsekseen "tämä on viimeinen kerta, kun lyön". En itse usko, että Erik pääsee väkivallan otteesta irti ilman ammattiapua tai muuta. Kirjan lopulla Erik pohtii: Mutta kai tämä nyt sentään on viimeinen kerta? Sitten ei koskaan enää. Tämän jälkeen se on ohi, sitten ei koskaan enää. Tämän jälkeen se on ohi, sitten ei koskaan enää. Pelkkää itselleen vakuuttelua: kyllä minä tämän pienen kerran voin, en minä toiste. 


Pahuutta lukiessa ei välty kokemasta voimakkaita tunteita. Se on varmasti kirjailija tarkoituskin. Tunteiden ryöppyä tunnustellassa, on oiva tilaisuus pohtia, mitä itse tekisin tilanteessa, jossa näkisin väkivaltaa. Mihin roolin minut luettaisiin? Olisinko minä syyttäjä, syytetty, sivusta seuraaja vai puolustaja? Vai sulkisinko vain silmäni kuten Stjärnsbergin opettajat? 


Kuka sinä olisit? 



















2 kommenttia:

  1. Hyi-yi, me katottiin tuosta kirjasta tehty elokuva joskus ruotsin tunnilla. Soli kyllä karmea kokemus. Se väkivalta ja ihmisten julmuus oli kyllä karseeta ja tosi masentavaa. :/

    Tää on mun mielestä sun tähän mennessä paras blogikirjoituksesi! Mukavan pitkäkin. :)
    Juonen esittely oli tosi mielenkiintoista, ja
    ihan melkein innostuin kirjasta, vaikka tiedänkin, etten sitä kykenisi lukemaan ton väkivaltaisuuden takia. :D Ja tosi kiehtovaa tuo lopun pohdinta... Kieltämättä aika pysäyttävää.

    VastaaPoista
  2. Itsekin olen nähnyt tämän elokuvan ja aika väkivaltainen se kyllä on, mutta samalla ajatuksia herättävä.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!