perjantai 15. huhtikuuta 2011

Kansien välissä tuoksuu mytologia.


Opettajaharjoittelun viimeisellä, soveltavalla kurssilla meidän täytyi ryhmissä valita jokin nykykirjallisuuden teos sekä lukiolaisille että yläkoululaisille. Ystäväni ehdotti lukion kurssille Essi Kummun kirjoittaman teoksen Karhun kuolema (2010). Teos on minulle entuudestaan täysin vieras, enkä ole kyseisestä kirjailijasta kuullutkaan. Kirjablogeistakaan en kovin monesta löytänyt kyseistä teosta lukeneita, mutta esimerkiksi Kirjamielellä on vuoden alussa kirjoittanut oman arvostelunsa blogiinsa. 

Teoksen tarina juoni vaikuttaa kutkuttavalta, ja sitä se on vielä teoksen kansien sulkemisen jälkeenkin. Karhun kuolema sijoittuu pikkuiseen ruotsalaiseen kylään. Siellä asuvat samassa pihapiirissä siskokset Fanny ja Stella. Fanny asuu äitinsä, Mumman, päärakennuksessa, jonne hän jää kuitenkin yksi, kun vanhuus painaa Mumman silmät ikiuneen. Mumma ei kuitenkaan jätä lapsiaan ja lapsenlapsiaan, vaan elää heidän kuvitelmissaan ja ohjaa heidän elämäänsä. Mumma kuvaa käsittääkseni uskomusta siitä, miten vainaja tarvitsee sielulleen rauhan. Jos hän ei ole ehtinyt sitä saada, ei vainajan sielu lähde maan päältä ennen kuin on saanut asiat järjestykseen. Sielu johdattelee ja kuiskii avunantoja, mielipiteitä ja ratkaisun avaimia ihmisen korviin, kuten omapäinen Mumma Karhun kuolemassa.

Kaikista rankinta Mumman kuolema on Alexille, Fannyn pojalle, joka on valokuvausreissulla Grönlannissa. Alex ei ole löytänyt merkitystään elämässä, ei tunne kuuluvansa minnekään ja kaipaa lapsuuden vihreisiin kesiin, jolloin ei tarvinnut huolehtia tulevasta. Pitäisi päästä yli, saada uneksittavakseen muita asioita kuin lapsena syödyt rasvaiset lettuset, paljon tärkeämpiä, hän ajattelee ja sättii itseään taas ja nousee ylös. Alexin kautta kerrotaan paratiisin ihannoinnista, paikasta, jossa ei ole murheita, yksinäisyyttä ja surua. Paratiisissa Mummakin on jälleen nuorempi, rypyt silottuneet.

Stella on Fannyn vilkas pikkusisko, joka parantaa töikseen kyläläisten vaivoja. Stellaa on aina pidetty hieman outona parantamislahjojensa vuoksi. Hänellä on kaksi pientä lasta, tytär ja poika. Jo lapsena Stella ihastui karhuun. Tyttö siirtyi kauemmas metsän kätköihin kylän naisten silmien läheltä ja odotti karhunsa tapaamista. Vasta aikuisiällä Stella saa vastarakkautta, kun karhu tulee yllättäen hänen taloonsa varhaiskevään hiljalleen puhjetessa. Stellasta tulee henkilöistä ainut, jolla on päämäärä: päästä karhun kanssa naimisiin. Kyläläiset ovat kuitenkin eri mieltä valtavasta karhusta. 

Stellan puoli tarinasta siivittää lukijan kiehtovaan suomalais-ugrilaiseen etymologiaan. Ennenhän karhua pelättiin niin paljon, ettei sanaa karhu uskallettu lausua ääneen, koska sen uskottiin kutsuvan metsän petoa. Siksi kehitettiin kiertoilmauksia, hellyttelevämpiä versioita, kuten otso, kontio ja mesikämmen. Kummun teoksessa kerrotaan karhunpeijaisista, joita ennen järjestettiin, kun karhu oli kaadettu. Tarkoituksena oli saada karhun henki takaisin elämään, jotta karhu pääsisi takaisin metsään riistaksi.  Vaikka karhua on pelätty, on sitä kuitenkin kunnioitettu ja pidetty pyhänä eläimenä. Mytologiassa karhua pidetään ihmisen sukulaisena. Karhun kuolemassa Stella kertoo, että peijaisissa on tapana, että joku menee naimisiin karhun kanssa, jotta tämä leppyisi ihmisille helpommin. Stella siis pääsee viimein karhunsa kanssa naimisiin, ja lopussa lähtee tai palaa metsään sukunsa pariin kahden lapsensa, karhunpentunsa, kanssa. 

Tiesitkö sinä Stella pieni lapseni, että karhu, se suojelee omiaan aina, mutta muille se on hirveä! Minun nuoruusaikanani kerrottiin paljon semmoisia tarinoita, joissa karhu valitsi morsiamen ihmisten rodusta. Se vain tuli kylään ja otti jonkun naisen ja vei sen koloonsa. Ja se nainen synnytti myöhemmin karhun lapsia, semmoisia, ne oli puoliksi karhuja ja puoliksi henki-ihmisiä. Semmoisia karvaisia epäsikiöitä. 

Karhun kuolema on balladi ja niin monitulkintainen, että hengästyttää. Teos on niitä, jotka avautuvat täysin vasta useamman lukukerran jälkeen. Siksi en ole varmasti löytänyt läheskään kaikkea, mitä Kummu on piilottanut sanojen taakse ja rivien väleihin. Maagisuus ja fantasiamaisuus tuovat mieleeni Johanna Sinisalon ja erityisesti Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen, jossa peikot hiippailevat ihmisten elämään. Essi Kummu on ansiokas kielensä suhteen, siksi teoksen tarinasta on vaikea irtautua hetkeksikään. Kielen avulla Kummu luo jännittynyttä tunnelmaa ihmisten keskuuteen, dialogit on rakennettu kiehtovasti, tunteet ovat aitoja. 

Sanottavaa saattaisi vielä olla, mutta en osaa pukea ajatuksiani enempää sanoiksi. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. 







3 kommenttia:

  1. Karhun kuolema jäi kyllä pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan. Huomaan edelleen ajattelevani sitä silloin tällöin. Todella vaikuttava kirja. :)

    Myös ainakin Sallan lukupäiväkirjasta löytyy kirjan arvio, ja Jenni K-blogista kirjoitti tästä myös.

    VastaaPoista
  2. Huomasin, että luet parhaillaan Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat kirjaa. Odotan innolla postaustasi siitä. Itse luin juuri Hemingwayn Vanhus ja mer. Olisi mukava lukea millaisia hänen muut kirjansa ovat.

    VastaaPoista
  3. marjis: hei kiitos vinkeistä! Täytyy käydä lukemassa lisää arvioita siitä. Luulenpa, että tämä kirja palaa myös minun mieleeni vielä kauan. Ei voi kuin ihailla, miten mahtavasti Kummu kirjoittaa! :) Täytyy joskus lukea hänen esikoisteoksensakin.

    Kirjahiiri: Kyllä vain, yritän saada seuraavan arvostelun kirjoitettua siitä. :) Teos on vielä kesken ja tuntuu välillä hieman raskaalta, mutta eiköhän se tästä. :) Voi minunkin täytyisi lukea Vanhus ja meri! Pitääpä lukea arvostelusi siitä.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!