sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Uskoa, toivoa ja rakkautta.

Huhheijaa, maalissa ollaan! Ernest Hemingwayn vuonna 1940 ilmestynyt (suomeksi 1944) Kenelle kellot soivat -teos ei ollut kaikkein sujuvin ja "lukaisenpas tästä alkupalaksi vaikka tämän" -teos. Jos nyky-yhteiskunnassa ihmisten keskittymiskyky yhteen asiaan on lyhentynyt facebookin ja kumppaneiden vuoksi, niin Hemigway on niitä, jotka yrittävät saada ihmiset pysymään pitkäjänteisinä. On pakko myöntää, että puolessa välissä aloin olla maitohapoilla ja hengästynyt, mikä johti siihen, että hypin muutamia kohti ylitse. Olen kuitenkin ylpeä kestävyydestäni, sillä teos olisi ollut helppo jättää kesken ja unohtaa. Teoksen kauniin hauras loppu onneksi palkitsi maaliviivan ylittäneen väsyneen lukijan.

Kenelle kellot soivat on tarina kahden ihmisen rakkauden heräämisestä ja sen kuohunnasta. Rober Jordan kuuluu tasavaltalaiseen armeijaan Espanjan sisällissodassa (1936-39). Hän suunnittelee sillan räjäyttämistä ja seuraa sissimiehiensä kanssa vihollisia vuoriston kätköissä. Seurueeseen kuuluu myös kovia elämässään kokenut nuori tyttö, Maria. Rakkaus kuohahtaa eloon ensimmäisestä katseesta. 

"Mutta meistä tulee nyt yksi ja sitten ei enää ole kahta erilaista." Sitten tyttö sanoi: "Minä haluan olla sinä, silloin kun sinä et ole paikalla. Oi, minä rakastan sinua niin ja minun täytyy hoitaa sinua hyvin."

Hemingway kuvaa ihmisiä ja heidän tunteitaan taidokkaasti, etenkin vahvaa rakkautta. Teoksessa on paljon ihmisiä, ja kaikki ovat omanlaisiaan persoonia ja tärkeitä. Esimerkiksi Anselmo on viisas ja vanha mies, joka ohjaa neuvoillaan Robertia. Pablo on sissien johtaja, alkolisoitunut ja suustaan sukkela mies. Rafael on mustalainen, ja keskittyy ennemmin jänisten jahtaamiseen kuin vartiovuoroonsa. Vaikka Robert Jordan onkin arvostettu mies, jonka ohjeita kaikki tottelevat, on merkittävimpiä käskyn jakajia kuitenkin määrätietoinen Pilar, Pablon nainen. Välillä kuitenkin tuntui, että henkilöitä vilisi liikaa, ja lukemiseen täytyi todellakin keskittyä. Jos mieli lepatti hetkeksi ajattelemaan pikku nälkää, saattoi nopeasti huomata, ettei enää tiennyt, kenen näkökulmasta puhutaan. 

Kerrotaan, että Kenelle kellot soivat olisi syntynyt Hemingwayn omista kokemuksista kirjeenvaihtajana Espanjan sisällissodassa. Minusta on hienoa, että Hemingway tuo kuoleman ja surun keskelle niiden vastakohdat: rakkauden ja elämänilon. Vaikka Robert ja Maria eivät voi tietää, kuolevatko he muutaman tunnin vai parin päivän päästä, he nauttivat koko sydämestään toisistaan, läheisyydestä ja rakkauden tunteesta. He työntävät sodan maailmastaan syrjään suunnittelemalla tulevaisuuttaan, asuntoaan ja ammattejaan. Usko, toivo ja rakkaus kuohuu heidän välillään.

Pidin teoksessa myös siitä, miten muutamat henkilöt, Robert mukaan lukien, pohdiskelevat tappamisen ja sodan merkitystä. Esimerkiksi Robert pohtii, miten ihmisen tappamisesta ei voi verrata eläimen hengen ottamiseen ja miten ihminen yleensä kykenee tappamaan toisen, oman lajinsa edustajan. Teoksessa poraudutaan ihmisen mielen sopukoihin, millaisia ajatuksia sotilaat pohtivat vartiossa tai toiminnassa, jännityksen nyppiessä niskaa.  

Teos on pinnalla hehkuvista tunteistaan ja ihmiskuvauksistaan huolimatta välillä melko hitaasti etenevää, mikä aiheuttaa lukijassa -ainakin minussa- turhautuneisuutta. Teosta lukiessa tunsin itseni välillä pieneksi lapseksi, joka kyselee takapenkillä vähän väliä "Joko me ollaan perillä?" Milloin se silta nyt räjäytetään? Mitä eikö vieläkään? Jokojokojoko? Kun se viimein koitti, ymmärsin jotain. Ehkä Hemingwayn tarkoitus on saada lukijan ymmärtämään, miten jokin yksinkertaiseltakin tuntuva asia on sodassa kaukana siitä. On tehtävä tarkat suunnitelmat, hioa ne ja yrittää toteuttaa niin kuin on ennalta ajateltukin. Ei voi siirtää suunnitelmia heti, kun joku kärttää tehtävän aloittamista päivää ennemmin vain, koska ei jaksa odottaa enempää. Johtajan on pysyttävä itsepäisenä ja saada muutkin ymmärtämään, miksi edetään ohjeen mukaan. On tarkkailtava vihollisia, jottei suunnitelma menisi mönkään. Paljon on otettava huomioon. Kun h-hetki lopulta koittaa, alkaa tohina. Teoksen tahti kiihtyy kiihtymistään niin, että lukija voi aistia sissien pelon, pölyn ja hevosten pakokauhun. Hemingway palkitsee lukijansa lopussa, omia silmäkulmiani kutitti kyynel. Hemingway säilyttää jännityksen loppusanoihin saakka. Teoksen avoin loppu on hauras ja herkkä kuin ihmisen elämäkin. 

Äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat; ne soivat sinulle. (John Donne)







2 kommenttia:

  1. Arvostelusi kirjasta oli todella hyvä, sitä kannatti odottaa! Varsinkin loppua kohti osasit kuvata kirjaa niin "koskettavin" sanoin, että kirja on luettava pian! :)

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos, kirjahiiri! Mielenkiinnolla jään odottamaan, kun saat kirjan lukemisen alle ja arvosteltavaksi. :) Tässäkin Hemingwayssä tarvitaan sitkeyttä niin kuin olit kirjoittanut lukukokemuksestasi Vanhus ja meri -teoksesta. Siihen kirjaan täytyisi minunkin tutustua.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!