perjantai 27. toukokuuta 2011

Isot ja pienet jäljet tuhkassa. Vierekkäin.



He pujottelivat muumioituneiden ruumiiden välistä. Musta iho kiristynyt luiden päälle ja kasvot halkeilleet ja kutistuneet kalloa myöten. Kuin jonkin kammottavan tyhjiöimurin uhrit. Hiljaisina he kulkivat hiljaisessa leijuvan tuhkan käytävässä joss he aina vain ponnistelivat kylmäksi hyytyneellä tiellä.

Cormac McCarthyn Tie (2006) johdattaa kulkijan maailmaan, jossa vihreyttä, auringon lämpöä, eläimiä, rakennuksia ja elämäniloa ei enää ole. On vain harmaata tuhkaa, kärventynyttä metsää ja tuhoutuneita taloja. Ihmisistä vain muutamat ovat selvinneet -liekö se voitto vai häviö lopun kohdanneessa maailmassa? On kuin elettäisiin pahaa unta, josta ei voi herätä. Sivilisaation menneisyydestä, olemassa olosta, on täysin jäljellä vain tie. Siitä jäljelle jääneet ihmiset pitävät kiinni, seuraavat sitä ja pysyttelevät tien läheisyydessä. Tie on sekä turva että vaara, sillä siinä kulkevat myös pahat ihmiset, ne, jotka syövät tovereitaan. 

Tie johdattaa Etelään, paikkaan, jossa ihmisten mukaan olisi toivoa selvinneille. Sinne matkaavat teoksen päähenkilöt, isä ja poika. Kaksikko kulkee tietä pitkin ostoskärry mukanaan. Siihen on koottu kaikki se oleellinen, mitä elämässä tarvitaan selviytymiseen. Niukasti ruokaa säilytyspurkeissa, vaihtovaatetta, parhaimmillaan kenkiä ja peittoja lämmikkeeksi. Tavaraa, jota ihmiset normaalielämässä raahaavat kenties kukkuroittainkin ostoskärryillä marketista. Ostoskärry on muisto sivilisaatiosta, elämästä, jossa materiaa hankitaan tarpeeseen ja omaksi iloksi. Nyt ostoskärryyn ei tosin hankita mitään turhaa, kun maailman ruokavarat ovat niukat. Ostoskärryn täyttäminen vaatii nyt vaivaa ja tuuria. Enää ei vain ojenneta kättä täysinäiseen leipähyllyyn.

Tärkein tavara isälle ja pojalle on revolveri, jossa on teoksen alussa kaksi luotia jäljellä -yksi kummallekin. Isä kuitenkin joutuu käyttämään asetta puollustaakseen poikaansa, joten jäljelle jää lopulta vain yksi luoti. Jos isä taivaltaisi yksin, hän luultavasti olisi luotinsa käyttänyt jo aikoja sitten. Hänellä kuitenkin on poika, joka on hänelle syy elää. Pojalle isä sen sijaan on turva. Isä on ainut linkki siihen maailmaan, jota poika ei ole koskaan kokenut ja nähnyt. Tammen pelaaminen, meren sinisyys ja sihisevä Coca-Cola ovat kaikki vierasta ja kaukaista. Linnutkin liitävät ja laulavat vain saduissa. 

Maailman tuhoutumisen aikoihin syntynyt poika tarkistaa isältään usein, että kuuluvathan he hyviin ihmisiin, koska he kantavat tulta. Tuli merkitsee elämän jatkumista, sillä isä pitää huolen siitä, että heillä on jatkuvasti mukana bensiiniä tai muuten tuli tehdään kivien avulla. Tulella viitataan myös valoon, liekkiin, ihmisen sisällä. Isä vakuuttaa epätoivoiselle pojalleen, että näkee koko ajan valon pojan sisällä. Poika nimittäin tahtoo auttaa hätää kärsiviä hyviä ihmisiä antamalla näille ruokaa omastaan. Hän tahtoisi myös ottaa nälkiintyneet ihmiset mukaansa turvaan yksinäisyydeltä ja pimeydeltä. Pojalle on tärkeää, että isä puhuu totta ja tekee juuri niin kuin on luvannut. Lisäksi poika varmistelee isältään, etteivät he koskaan syö ihmisiä tai ehkä maailman ainuinta koiraa. Pojan voisi sydämen valollaan ja teoillaan rinnastaa Jumalaan tai Jeesukseen. 

McCarthy ei kerro sitä, miten ja miksi maailma on tuhoutunut. Ehkä se onkin hänen tarkoituksensa, sillä lukija voi itse koota omien ajatustensa ja uskomusten pohjalta siitä taustan tarinalle. Isän ja pojan suhde on lämmin, kunnioittava ja herkkä. Kahden ihmisen kiintymys kukkii, vaikka maailma on mustavalkoinen, tuhkan peittämä. Lukijana minä ihan kiinnyin heihin. Tunsin iloa isän mukana siitä, kun poika kaikesta huolimatta rakentaa taloja harmaaseen hiekkaan. Pidin McCarthyn kielestä: lyhyitä lauseita, mutta herkkiä, kuvailevia sanoja. Isän ja pojan suurimmaksi osaksi hyvin lyhyet dialogit sopivat hienosti tarinaan ja henkilöiden luonteisiin. Poika kyselee, tarkistelee, isä vastaa niin kuin asia on, ja poika toteaa hyväksyvästi: okei. Puheesta huokuu onnistuneesti kaikki se, mitä isä ja poika tuntevat. 

Tie on uskomattoman hieno teos, suosittelen. Takakannen The Timesin siteeraus pitää paikkansa: Saa lukijan haukkomaan henkeään. Minulle kauhisteltiin, että miten uskallan lukea kirjan, kun elokuvaversion trailerikin jo henkii kauhua. Uskon sen, että elokuvana tarina olisi varmasti pelottava. Kirjan lukemalla kuitenkin voi maalata itselleen mielikuvia, jotka eivät ole niin raakoja kuin valkokankaalla. Teoksessa jännitys rakentuu tapahtumiin, joissa isä ja poika uskaltautuvat hylättyihin taloihin etsimään ruokaa ja kun he kohtaavat tuntemattomia ihmisiä tiellä. Pelko siitä, onko joku yläkerrassa piilossa, huomaako joku nuotiosta tupruavan savun tai kun aamulla huomaa jonkun kulkeneen ohi. 

Maailmankaikkeuden musertava musta tyhjiö. Ja jossain kaksi jahdattua eläintä vapisee kuin ketut koloissaan. Lainattua aikaa ja lainattua maailmaa ja lainasilmät joilla sitä surra.

3 kommenttia:

  1. Vau, tää kirja kuulostaa tosi tosi mielenkiintoiselta. Kirjoitat siitä kiehtovasti! Pitäisköhän uskaltautua tarttua tuohon... Synkkäsävyisen elokuvaversion, The Roadin, traileri säikytti mut, enkä oo sen takia oikein innostunut kirjasta. Mutta sun teksti oli niin kivaa, että alkoi ihan kiinnostaa! :)

    VastaaPoista
  2. Oho, viisi vuotta myöhemmin luen tätä kirjaa! Ostin teoksen halvalla enkunkielisenä pokkarina. Teksti on niin niukkaa ja yksinkertaista, että voi lukea englanniksi. Muistin, että sun blogista löytyy arvostelu, ja tulin hakemaan tekstistäsi voimaa ahdistavan kirjan lukemiseen. Oli huvittavaa löytää oma innostunut kommenttini viiden vuoden takaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskomatonta, että tämän teoksen lukemisesta on jo näin kauan. Ihan piti itsekin lukea oma arvio uudelleen. :-D Tie on edelleen yksi vaikuttavimmista teoksista, jonka oon lukenut ja ilahdun aina suuresti, kun kuulen, että joku on sitä lukemassa / lukenut. Kaikessa ahdistavuudessaankin niin loistava, ai että. Kerro sitten mielipiteesi, kun oot lukenut! :-)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!