torstai 2. kesäkuuta 2011

Aina ei mee nallekarkit tasan



Markus Nummen teoksella on onnistunut kirpsakka nimi: Karkkipäivä (2010). Tummansinisessä kannessa muutama värikäs hedelmäkarkki houkuttelee tarttumaan niiden sokeroituun pintaan. Ovatko nämä karkit niitä pussin pohjalle unohtuneita, jotka eivät ole herkuttelijan mieleen? Olivat ne tai eivät, Nummen teos nostaa tärkeän aiheen pussista lukijan eteen: nurkkaan unohdetut, näkymättömät lapset. 

Karkkipäivä sisältää neljän eri henkilön puheenvuoroja: kirjailija Arin, tilanhallintasuunnittelija Paulan, sosiaalipäivystäjä Katrin ja 9-vuotiaan Tomin. Kaikki edellä mainituista henkilöistä linkittyvät lopulta yhteen Tomin, Tok Kilmooren, kautta. Hän on yksi näkymättömistä lapsista, jota eronneet vanhemmat eivät ikävöi ja jonka ainut rakkauden lähde, isoäiti, on joutunut sairaalaan ja menettänyt puhekykynsä. Tomi yrittää selvitä jollain lailla vähillä rahoillaan ja väistelemällä kiusaavien lasten potkuja. Häntä vie eteenpäin tehtävä, jonka toteuttamista ei voi viivyttää: Mirjan, Prinsessa Mirabellan, pelastaminen lukittujen ovien takaa. Toiset lapset kuitenkin estävät Tomin pelastusyritykset, kunnes sattuma puuttuu peliin. Kirjailija Ari maksaa kaupassa Tomin karkkipussin, ja Tomi liimautuu Ariin, toivoonsa. Ari, Määd Mäks, paljastuu kuitenkin tyypilliseksi aikuiseksi, joka pohtii Prinsessa Mirabellan olevan joko satua tai pienen pojan ihastus. Lisäksi täytyisi selvittää, miksi kukaan ei kaipaa Tomia.

Pelastusta odotteleva pieni Mirja on tilanhallintasuunnittelija Paulan tytär. Paula, Koopraämmä, yrittää kovasti pitää tilaa hallinnassaan, mutta ei enää löydä tietään takaisin raiteille. Hän on uranainen, joka on menettänyt ohjaksensa, lyönyt useaan kertaan tytärtään, kieppuu jatkuvassa sokerihumalassa ja valehtelee niin sulavasti, että hän pohtii näyttelijäuralle siirtymistä. Paulalla on aina karkkipäivä, tyttärellä ei sen sijaan juuri koskaan. Aina ei mee nallekarkit tasan -lausahduksen voisi hyvin kuvitella Paulan toteavan tyttärelleen pieni ivan nytkähdys huulillaan. Paula on aikoinaan eronnut riitaisasti miehestään, ja on kavahtanut tyttären pyyntöä saada päästä isän luo. Isä toivoisi näkevänsä tytärtään, mutta Paula väittää tälle vieneensä Mirjan turvakotiin. Ehkä Paula toivookin, että Mirja olisi siellä. Ainakin hän välttelee kotiin menemistä päivästä toiseen, koska ensin pitää hoitaa työ. Äiti tulee pian pus-pus.

Nallekarhumainen isähahmo Ari on mukaan tapahtumavyyhteen sattumalta joutunut sivullinen. Vaimo ja tytär ovat viettämässä hiihtolomaa, ja Ari on jäänyt kotiin tuskastelemaan takkuavan kirjoitustyön kanssa. Paikoillaan jumittavaa työtä ei helpota yhtään hihansuuhun takertunut pikku poika, jolle Ari ei oikein tiedä, mitä tehdä. Kenelle asia kuuluu? Kenen lopulta kuuluu asiasta ilmoittaa? Lisäksi naapurit, ketkäs muut, tukkivat nenänsä asiaan. Vieraan pojan vieminen kotiin ei voi merkitä mitään muuta seikkaa kuin, että Ari on pedofiili. 

Samat epäilykset kuin naapureilla on myös sosiaalipäivystäjä Katrilla. Hän on laatimassa esitelmää suomalaisesta sosiaalihuollosta, jonka arkea valotetaan Katrin puheenvuoroissa. Esitelmä etenee tarinan mukana, kun Katri yrittää avata näkymättömien lapsien, Tomin ja Mirjan, solmua ja löytää langan punaisen pään.Tärkeä kysymys liikkuu läpi tarinan Katrin mukana: Miten erottaa toisistaan työ ja koti, joissa molemmissa lapset odottavat? Miten välittämisen tunteen saisi pysymään yllä koko ajan?

Karkkipäivää on hehkutettu tärkeän asian ansiosta monessa blogissa, ja teokselle olisi suotu Finlandian voitto ennemmin kuin Mikko Rimmisen Nenäpäivälle. Itse en ole Nenäpäivää vielä lukenut, mutta olen kyllä samaa mieltä siitä, että Numminen nostaa esiin asian, joka ei ole pumpulifiktiota vaan täyttä todellisuutta. Nummi kertoo jälkisanoissaan, että on käyttänyt teoksessa muun muassa sosiaalialan tutkimuksissa lainattuja anonyymeja viranomaistekstejä. Niin sanotut toisen käden lähteet antavatkin teoksen tarinalle aitoutta.  

Minulla kesti vähän aikaa ennen kuin täysin pääsin tarinaan mukaan. Alku oli hieman tahmeassa puurossa tarpomista, sillä en ensin ymmärtänyt Tomin lapsenomaisia, raivoa uhkuvia puheenvuoroja. En nimittäin osannut heti yhdistää Prinsessa Mirabellaa pieneen Mirjaan ja Tok Kilmoorea Paulan rappua vahtivaan Tomiin. Vähemmän kikkailua Tomin puheenvuoroissa olisi ollut mielestäni parempi. Lisäksi omissa pohdinnoissaan haahuileva Ari vaikutti ennen Tomin tapaamista vähän pitkästyttävältä hahmolta, mutta tämä kuitenkin muuttui, mitä pidemmälle tarina eteni.  Katriin sen sijaan oli hahmona välillä vaikea päästä lähelle, ja hänen täydellisyyden tavoittelu esitelmän kirjoittamisessa aika ajoin turhautti. 


Sosiaalityötä Nummi joka tapauksessa kuvaa mainiosti, eikä yhtään niin tylsästi kuin, mitä voisi kuvitella etukäteen. Arin ja Tomin suhteen muuttumista lämpöisemmäksi kuvataan hienosti. Teoksen tarinaan liimautuu kiinni yhä lujemmin, mitä pidemmälle se etenee. Solmu alkaa punoutua auki niin kiihtyvällä temmolla viimeisiä sivuja kohti, että lukijaakin ihan hengästyttää. Loppu on osuma napakymppiin, näkymätön muuttuu näkyväksi. 

Rakkautta, kyllä kiitos. 







2 kommenttia:

  1. Minäkin tykkäsin tästä paljon, aihe oli tosi tärkeä! Ja Nenäpäivän Karkkipäivä kyllä voitti 100-0 :D

    VastaaPoista
  2. Hihi, monien dislike-kommenttien jälkeen Nenäpäivän lainaaminen ei ainakaan lähene kovin vauhdikkaasti, ennemminkin kaarrellen :-D

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!