maanantai 13. kesäkuuta 2011

Kaupunkiko Superman, elämäsi pelastaja?


Turkka Hautalan esikoisteos Salo (2009) antaa äänensä pienen kaupungin asukkaille, joiden asuinympäristöä piirittävät metsät ja pellot heinäpaaleineen. Sisäkannen tekstissä mainitaan, että lukija voi kuvitella miljööksi minkä tahansa Suomen pikkukaupungin, vaikka Hautala sijoittaakin tarinan synnyinpaikkaansa Saloon. Itse tarinassa tämä ei kuitenkaan käy ilmi muuten kuin Varhaissuomalaisen pikkukaupungin paikallismurteen kautta. Pidin siitä, että asukkaat puhuivat vain tästä kaupungista, sillä pystyin mainiosti kuvittelemaan henkilöt puhumaan omasta kotipaikkakunnastani, joka tosin ei ole kuoleva, mutta josta aikoinani minä ja silloiset ystäväni tahdottiin pois heti, kun valkolakki olisi painettu hiuksille. Varsin usein meidänkin suustamme kuultiin samaa kuin teoksen henkilöiden: Täällä ei koskaan tapahdu mitään! Hautalan tarkoituksena tosin onkin, että Salo olisi peili koko 2000-luvun Suomesta. Siinä hän onnistuu, vaikka Salo voi joiltain piirteiltään osin maistuakin hippusen stereotyyppiseltä. Ei tämä teos kuitenkaan turhaan ole ollut Finlandia-ehdokkaana vuonna 2009. 

Salo puhuu jokaisessa luvussa eri asukkaan äänellä. Puhujina on niin iäkkäämpiä miehiä ja naisia kuin nuorempiakin asukkaita. Ääneensä saavat kuuluviin muun muassa nakkikioskin pitäjä, Irakin kurdi, lehdenjakajatyttö, huumeisiin tuudittautunut narkkari sekä hyvin palkattu insinööri. Hautala punoo ihmiset taidokkaasti yhteen, sillä kulloisenkin kertojan sivulauseessa esiin nouseva asukas nostetaan sulavasti kertojaksi seuraavassa luvussa. Näin pikkukaupungin asukkaat limittyvät yhteen, vaikka he kadulla tai rappukäytävässä kulkisivatkin vain toistensa ohitse. Jokaisen luvun välissä on lyhyt lounaismurteella (toivottavasti en valehtele!) kirjoitettu teksti, jossa kylähulluna pidetty Hattuleidi kertoo näkemyksiään asukkaista. Mää näe kaike. Mää tiä kaike. Mää helvetti ole tää kaupunki. Teoksen viimeisen luvun Hattuleidi saa kokonaan itselleen, ja näin hän punoo pikkukaupungin tarinan umpeen, kun kaikki oleellinen on kerrottu. Viimeinen luku on kokonaan murteella kirjoitettu, ja siksi hauskaa luettavaa tällaiselle lukijalle, joka kuuluu täysin eri murteeseen. Hattuleidin oma luku on koskettava ja onnistunut lopetus pikkukaupungin tarinalle. 

Kertojien mukana liikkuu vana, joka seuraa jokaista: yksinäisyys ja epätoivo siitä, jäädäkö vai lähteäkö pois. Rakas ja lämmin kotikaupunki kuitenkin houkuttelisi jäämään, mutta mieltä synkentää mörkö, joka kuiskii: Herää luuseri, vain epäonnistuneet jäävät koko elämäkseen kotiseudulleen! Teoksessa keskustellaan ja tuodaan esiin asioita, joita 2000-luvun Suomessa rehevöi rikkaruohon tavoin. Nuoret karkaavat suuriin kaupunkeihin hankkimaan koulutusta, toiset sen sijaan eksyvät internetin ja huumeiden suohon, tehtaat siirretään ulkomaille ja maahanmuuttajia pidetään uhkana suomalaisille työnhakijoille. Niitä nuoria, jotka ovat jääneet kotiseuduilleen ahdistaa ja tuntuu kuin jalat olisivat tiukasti sementissä. Ei oikein tiedä, jaksaisiko sitä loppujen lopuksi nähdä vaivaa ja lähteä katsomaan uusia maisemia. Maahanmuuttajataustainen, paikallisen kebab-ravintolan pitäjän poika sen sijaan yrittää näiden nuortenkin edestä, mutta työnsaanti töksähtää poikki aina omaan nimeen, Nasdar Hardiin. 

Tuntui kuin olisin ollut elossa 25 vuotta, mutten elänyt päivääkään, lukuun ottamatta muutamaa hyvää lapsuusvuotta ja lukion kolmatta. Olinko saanut jotain aikaiseksi? Helvetti. Entisaikoina olisi tässä iässä vaimot ja lapset ja sotakokemukset ja torppa väsätty suohon raivattuun maahan yksinään. (Suomalaispoika) 

Hautala käsittelee kertojien kautta yhteiskunnallisia asioita nuoreksi, aloittelevaksi kirjailijaksi todella vaikuttavasti ja uskottavasti. Minua ei häirinnyt kuin pikkiriikkisen se, että Hautala turhaan siloittelee muutamien kertojien tarinoita, kuin pelkäisi liian harmaan mielenmaiseman maalaamista. Tosin voin hyvin kuvitella hänen pelkonsa, sillä mitä enemmän masentuneisuutta kylvetään, sitä varmemmin ihmiset ajattelevat suomalaisten olevan juuri sellaisia vakavamielisiä jurottajia. Salo ei mielestäni sisällä häiritsevästi alaspäinkääntyneitä suita, vaan Hautala osoittautuu huumorimieheksi. Itse hykertelin useammankin kerran lukiessani, ja olisin kaivannut vielä ripauksen lisää vitsejä ja ironiaa henkilöiden sananparsiin. Ehkä Hautala  kuitenkin tuumi, ettei makeaa mahantäydeltä, rakas lukijani. Vaikutuin Salosta esikoisteoksena niin paljon, että tahdon ehdottomasti lukea Turkka Hautalan toisen teoksen, Paluun, jahka sen käsiini saan. 

Palata voi aina jos siltä tuntuu. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!