keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Kellertäviä mustelmia


Eeva Rohas on kirjallisuuden ja kirjoittamisen tutkija, joka on julkaissut esikoisteoksensa Keltaiset tyypit vuonna 2010. Teos sisältää kahdeksan eri mittaista novellia, joissa seurataan pääasiassa nuorten ihmisten, mutta myös yhden vanhemman miehen ja naisen elämää. Novellien ihmisiä yhdistävät mustelmat, kolhut, jotka ovat tummuneet iholle jonkin tapahtuman seurauksena. Kuten Juuli Niemen novellikokelmassa Tule hyvä, myös näiden novellien ihmiset näkevät pelastustien hohtavan valon, jota kohti he lopulta pyrkivät. 

Rohas on asettanut novellit tiettyyn järjestykseen sen mukaan, minkä kolmen kursivoidun katkelman alle kukin teemaltaan sopii. Ensimmäisen katkelman alle ryhmittyvät novellit, jotka kertovat, miten vaikeaa on päästää sulaneesta rakkaudesta irti. Siitä, miten valuvasta rakkaudesta yrittää epätoivon vimmalla saada sormilla kiinni, vaikka tietääkin sen olevan turhaa. Toiseen katkelmaan luokitellaan ne novellit, joissa pelätään, miten rakkaus kuohahdus tuo pinnalle kaiken piilotetun, arvet. Kolmas katkelma liittyy kuriin: se on väylä, jota pitkin lehmät juoksevat niitylle. Tämän katkelman alla olevat kaksi novellia käsittelevät ihmisen moraalia ja arvoja, mikä on oikein ja mikä väärin.

Novellit on punottu yhteen mustelmien lisäksi myös väreillä ja linnuilla ihan kuin teoksen kannessa, jossa keltainen ja kelta-punaiset linnut lepattavat tummaa taustaa vasten. Jokaisessa novellissa kiinnittää huomiota ainakin seuraaviin toistuviin väreihin: keltainen, musta, punainen ja vihreä. Jokaisella niistä lienee jonkinlainen merkitys. Musta edustaa pahuutta, ja se astelee näyttämölle esimerkiksi vieraana ihmisenä, värikynänä tai marjoina tietyn ihmisen pihapensaassa. Vihreällä korostetaan viattomuutta ja houkutellaan katsojaa. Punaisella korostetaan parhaita puolia, keimaillaan. Keltainen hehkuu turvaa, mutta toisaalta se myös paljastaa kaiken: Keltainen on sellainen. Kaikki paska näkyy. 

Värejä esiintyy jokaisessa novellissa, mutta lintuja vain muutamissa, mutta sitäkin kauniimmin. Itse pidin eniten siitä, miten Lonkerot-novellissa käytetään lintua teoksen alun takaumassa ja lopulta käännekohdassa. Alussa tyttö muistelee, miten hän lapsuudenystävänsä Annin kanssa löytää veden alle jäätyneen punarinnan: Jään alla oli lintu. Se oli kai punarinta. Lintu makasi jäähaudassaan kirkkaana ja kuolleena. Katsoimme sitä pitkään. Istuimme arkuksi muuttuneen lammikon äärellä ja linnun rinta loisti kuin hätäraketti tai vereslihalle hiertynyt iho. Tyttö on risteilyn jälkeen matkalla Sukeltajan, miehen, luo, vaikka isä pyysi tulemaan kotiin. Junamatkalla tyttö näkee ohitettavalla asemalla kuolleen lokin. Se palauttaa hänen mieleensä lapsuuden punarinnan, ja tyttö ymmärtää, että leikki on kääntymässä väärään suuntaan. - - ja sitten Annista, joka katkaisi haavasta oksan ja hakkasi sillä jään pinnan ja linnun rikki. Kesken keijuleikin ja lentämisen. Hakkasi, kunnes linnussa ei ollut enää yhtää ehjää kohtaa. Lintu voi näkyä ihmisissäkin, sillä muutoksen, särön, ihanaan elämään tuovat ne, joilla on tummat variksen silmät, kuten Jäätelökehä-novellin Inkkaripojalla. Aprikoosit-novellissa sen sijaan neuvotaan, miten mustelmista, elämän kolhuista, voi parantua lopullisesti, jos piirtää mustan linnun, pahuuden. Ei niillä sanoilla mitään tee.

Pidin Eeva Roihaksen kielestä, ja tavasta kuljettaa värejä ja lintuja pitkin matkaa. Novellien tarinoiden aiheita, kuten rakkautta, erilaisuutta, itsemurhaa ja itsensä etsimistä, ei sinällään ole käsitelty mitenkään uudella tavalla mullistaen. Osaa olisi vielä voinut hioa, esimerkiksi Tyttö ja varis herätti minussa kysymyksen, miksi tämä novelli ansaitsee olla tässä. Myös Aprikoosit jäi novellien häntäpäähän, koska naisen ja miehen tapaaminen ulkomaanmatkalla nyt vain ei ollut kovin erikoinen juttu. Novellikokoelman ansio on kuitenkin siinä, miten taitavasti Roiha luo kihelmöintiä, tarkentaa ihmismieleen ja yhdistää aidon tuntuisten ihmisten elämiä yhteen. Kokoelman parhaimmistoa ovat mielestäni Posliinikana ja Jäätelökehä. Ensimmäisessä pureudutaan yhdeksäsluokkalaiseen Eskoon ja tämän opinto-ohjaajaan Juhaniin, jonka huoneessa on erilaisia, värikkäitä kana- ja kukkopillejä. Novellissa tuodaan hienosti esiin se, miten kaksi ihmistä voivat nähdä saman asian eri tavalla tietämättä, että toinen tarkoittaa toista ja miten nämä luulot voivat johdattaa kohti pimeästä kohti valoa. Jäätelökehässä luodaan jännitettä kolmiodraamalla, nuoren tytön hengen haukkomisella kahden ison pojan välissä ja jättämällä kertomatta tiettyjä asioita lukijalle, koska ne voi helposti arvata kukin itsekin. 

Jäin kaipaamaan novelleilta yllätyksellisyyttä, rosoisuutta ja avoimia loppuja. Toivon, että Roihas uskaltaisi kaivautua seuraavaksi perinteisten aiheiden kartalta sen sivupoluille ja löytää uusia, erikoisia näkökulmia, joita lukija ei ehkä olisi tullut aiemmin ajateltua.  Esikoisteokseksi Keltaiset tyypit on kuitenkin mainio aloitus, josta on hyvä lähteä kääntämään uutta sivua kirjailijan uralla. Keltaiset tyypit on sitä paitsi, mitä sopivinta luettavaa kesään, puistoon ja rannalle.

Arvosteluni päätän tällä kertaa poimimalla novellikokoelmasta lempilopetukseni, joka löytyy Mustalaisen päiväkirjasta:
Kerro minulle runo mudasta ja sonnasta.
Kaikki, mitä ihmisestä jää jäljelle.
Hyvä, ei enempää. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!