sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Lukujen magiaa



Sattumalta luin heti Karkkipäivän jälkeen toisen Finlandia-ehdokkaana olleen teoksen, sen kohutun, Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010). Teoksen keskiössä on Rollareista nimensä poiminut Angie, oikealta nimeltään Marta. Varsin suorasanainen Angie on keskeyttänyt useasti opiskelunsa Prahan yliopistossa ja harhailee elämän polultaan. Eipä Angie tosin polulleen tahdo palata kuin hetkeksi: olla kuuluisa ja kuolla ennen 28 vuoden ikää niin kuin Morrison sun muut muusikot konsanaan.

Toteuttaakseen haaveensa Angie jättää Prahan pölyt jälkeensä ja lähtee Suomeen kirjallisuudenopettajansa omistamalle rantatontille. Harmi vain, että rantatontti sijaitsee keskellä maaseudun pientä syrjäkylää kaukana kaupungista ja sivilaatiosta. Lisäksi Angie ei asusta paikassa yksin, vaan samassa pihapiirissä asuu myös kolmihenkinen lapsiperhe. Tämän super ekologisen perheen arjen seuraaminen kuuluu Angien lisäksi oleellisesti tarinaan. Hauskaa on tapa, jolla perheen elämää valotetaan, sillä kertojaääninä toimivat perheen kissa Kassandra, käytetty Opel Astra  sekä tärkeäksi itsensä luokitteleva pehmolelu Herra Possu. 

Kertojaäänet antavat teoksen tarinalle omaperäisen, hieman fantasiamaisenkin leiman. Minulle ainakin syntyi lukijana olo kuin olisi tavallaan lukenut lapselle suunnattua tektiä, mutta itse aihe ja Angie muokkasivat tarinaa aikuismaisemmaksi. Vaikkakin kertojaäänet ovat eloisa tapa kertoa tapahtumien kulkua, olisin kaivannut niihin jotain pientä parantelua. En aluksi tiennyt, kuka tai mikä Kassandra on. Olisi ollutkin lukijan kannalta hyvä, jos esimerkiksi Herra Possun puheenvuorossa olisi mainittu selvästi, että Kassandra on perheen kissa. Itse pidin ivallisen ja välinpitämöttömän kissan puheenvuoroja mukavan tasapainottavana pehmopossun onnellisuushypetykselle. Alati iloisen Herra Possun avulla kuvataan hauskasti erityisesti ekologisuudesta sun muusta hömpöttävää äitiä, mistä saa hymynkaaren suupieleen. Se on kuulkaas tärkeää, että kangaskassissa on käyttöohjeet sisällä, eihän sitä muuten tiedä, mitenpäin sitä käyttäisi! :-D

Perheen Astra-auton puheesta on tehty mielestäni turhan raskasta. Lukijalle kuvataan yksityiskohtaisesti, mitä hän, joka ajaa ja hän, joka istuu pelkääjän paikalla tekee ja sanoo. Lisäksi auto kertoo, miten paljon aikaa kuluu ennen kuin seuraava avaa suunsa ja kuinka monen metrin tai kilometrin jälkeen. Lukemisesta tekee raskaan mielestäni erityisesti se, ettei auto tiedä ihmisten nimiä vaan toistaa aina muun muassa ilmausta hän, joka istuu pelkääjän paikalla. Jätinkin aina lukematta tarkat, kursivoidut kuvaukset ja luin vain repliikit. 

Angien puheenvuoroihin limittyy hänen kirjoittamiaan tarinoita, runoja ja näytelmiä, joita hän lähettää Prahaan toivossa saada ne julkaistuksi. Pidin Angien itsekirjoittamista, värikkäistä teksteistä, joissa osissa hän käyttää henkilöinä pihapiirin perhettä. Lisäksi paljastetaan lähes kaikki Angien kirjoittamat sähköpostit ja kirjeet sekä vastaukset, joita hän saa ystäviltään, perheeltään ja yliopiston opettajilta. Angie on hahmona varsin sanavalmis ja sutjakas. En oikeastaan missään vaiheessa pitänyt häntä 27-vuotiaana, vaan ennemminkin vähän yli parikymppisenä. Ehkä vain oletan, että 27-vuotiaalla ei olisi ihan niin kirosanojen täyttämää kielenkäyttöä ja huoletonta suhtautumista kaikkeen...

Teoksen ansiota on ironinen tapa, jolla kuvataan Suomea ja erityisesti sen maaseutua. Harmi, että tätä ironiaa on kovin vähän, kun se niin hyvin vielä sopisi Angien suuhun. Kieliasusta huomaa, että kirjoittaja on maahanmuuttaja, sillä selviä virheitä on jonkin verran. Minulle  heräsi samanlainen kysymys kuin Inahdus-blogin kirjoittajalle, että miksi esimerkiksi selviä sijamuotovirheitä ei ole karsittu pois ennen julkaisua. Kuten Ina blogissaan mainitsee, syntyy lukijalle vääjäämättä tunne, että hänelle aika ajoin muistutetaan, että teoksen on kirjoittanut nimenomaan ulkomaalainen. 

Teoksen aihe itsessään ei tee siitä kummoista. Joojoo, taitelijat kokevat tuskaa rinnassa, kuolemakin on taidetta ja sitä rataa, kuultu on. Ilman erikoisia ja huvittavia kertojahahmoja en välttämättä olisi jaksanut lukea teosta loppuun.


Tarinan etenimisessa oli kohtia, jotka mielestäni ontuivat liikaa. Ensinnäkin en pitänyt siitä, miten helposti perheen äiti yhtäkkiä karkaa maailmalle ja miten lapset ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lopulta asia on kuitattu lapsille vain sillä, että hei, tässäpä teille muuten tuliaisia. Huvittaa on myös, että äidin hetkellinen katoaminen muuttaa Angien ykskaks lasten sijaisäidiksi. Tilanteen siivittämänä Angie kertoo kuolema-aikeistaan lasten isälle. Keskustelu aiheesta ja sijaisäitinä toimiminen saavat Angien turhan helposti muuttamaan mieltään. Oli pettymys, että Angie kuittaa kuolemahaaveensa lyhyellä puheenvuorolla kuin olankohautuksella: Olen kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha, muttei se minua enää piinaa. Ne on vain numeroita. Olen saavuttanut henkisen tasapainon. Olen onnellinen. Höh, tylsää! Valitettavasti teoksen lopetuskaan ei miellyttänyt minua, joten sijoitus jää vain ihan kiva -kategoriaan.

















2 kommenttia:

  1. Moe! Onpas taas kiva teksti. :) Haha, olipa jotenkin tosi kaisamainen toi toiseksi viimeinen kappale. :D Mulla stoppas tuon kirjan lukeminen Herra Possuun ja Opel Astraan. Ei hittovie vaan jaksanut lukea niitä kohtia. Tosi kivaa kriitikkiä esitit kirjaa kohtaan, btw. Mutta toi kirja on kuitenkin aika mainio esikoisteokseksi. A. Salmelasta kuullaan varmasti vielä... :)

    VastaaPoista
  2. Herra Possu tökki myös mulla aika ajoin, koska se tuntui vain toistavansa itseään, ja Possun teksti oli omaan makuuni liian siirappista. Kissan ja Angien puheenvuoroista enimmäkseen pidin. Kissan karkaaminen ja sen kuittaaminen kuitenkin tuntui yhtä nopealta simsalabim-heilaukselta kuin Angien kuolemahaaveiden muutos. Mutta tosiaan esikoisteokseksi kuitenkin hyvä alku, josta on mainio jatkaa. :-)

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!