Ei mittää hättee

Ei saa katsoa aurinkoon/ Heidi Jaatinen. Gummerus 2010. Sivuja 325.

Kiinnostuin Heidi Jaatisen esikoisteoksesta Ei saa katsoa aurinkoon (2010), kun huomasin arvostelun siitä Sannan blogissa. En itse asiassa kiinnittänyt ensin huomiota teksiin itseensä, vaan hurmioiduin teoksen kansikuvasta ja nimestä. Jaatisen teoksen kansikuva on herättänyt myös keskustelua, esimerkiksi Kirjanurkkauksen kirjoittaja ei ole mieltynyt siihen. Kansi saattaakin vaikuttaa ensikatsomalta sekavalta. Itse pidän sen herkkyydestä ja runomaisuudesta. Kannen alaosassa teoksen päähenkilö Lennu katselee potkukelkkailevaa vanhusta, ehkä mummoaan, ja kettua, jonka kohtalona on lopulta upota suon silmään. Pumpulipilvien päällä ruokaa taivaan poluilta etsii lehmä, joka luultavasti on yksi niistä, joka lopulta joutuu teuraaksi. Mies on luultavasti Lennun isä, joka kaivaa hautapaikkaa taivaaseen maallisesta elämästä pois siirtyneelle ja vieressä lojuu kasa hietaa -ainesta, joksi jokainen on joskus palaa. Nimi Ei saa katsoa aurinkoon punoutuu kauniisti yhteen taiteellisen kansikuvan kanssa. Herkkä lumo jatkuu kansien sisäpuolellakin. 

Jaatisen teoksen tarina avautuu pienen lapsen, Lennun, näkökulmasta. Alkusivuilla hän on kuusivuotias ja lopussa kahdeksan vuotta. Eletään 1970-luvun maaseudulla Savossa peltojen, lehmien ja luonnon ympäröimänä. Lennun elämä on huoletonta niin kuin lapsen elämän kuuluukin olla. Ympäröivä maailma näyttäytyy joka päivä uutena ja jännittävänä seikkailuna. Jaatinen onnistuu taidokkaasti kuvaamana arjen askareita, miljöötä ja muita ihmisiä pienen pojan silmistä katsottuna. Lennu asustaa maalla äitinsä, isänsä, kehitysvammaisen tätinsä, siskojensa ja mummonsa kanssa. Pihapiirissä elelevät myös vanha Lerppa-koira, lehmät, kanat ja kukko. Mummo on Lennulle tärkein ihminen, joka on aina läsnä. Isä ja äiti nimittäin ovat kiireisiä, koska he pitävät hautaustoimistoa kirkonkylällä. Lapsen huoleton elämä päättyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Lennulle näin käy, kun hän ystävystyy Uuno-sepän pajan uuteen renkiin Lukuseen. Tämä käyttää Lennua seksuaalisesti hyväkseen ja leikkii pojan kanssa kidutusleikkejä, esimerkiksi lukitsemalla hämmentyneen Lennun kaappiin. Tätä esille tulevaa seikkaa ei lukija tiedä etukäteen, koska takakannessa paljastetaan vain, että sepänpajalla Lennun ylle heittyy synkkä varjo. Aihetta ei kuitenkaan kuvata raskaasti ja masentavasti, koska tapahtumat näytetään Lennun silmien kautta. Lisäksi seksuaalista hyväksikäyttöä ei ole kuvattu paljoa. Poika hämmentyy, ihmettelee Lukusen leikkejä ja asioita, joiden kanssa hänen ei pitäisi vielä olla kasvotusten. Lennu yrittää vältellä Lukusta ja pelkää kertoa kenellekään kokemiaan asioita. Mummon silmät kuitenkin katsovat hänen lävitseen.

Ei saa katsoa aurinkoon kertoo siitä, miten huoleton lapsuus aina loppuu kuin seinään, yhtäkkiä noin vain. Lennu joutuu jo varhain kosketuksiin kuoleman kanssa, koska hänen vanhempansa omistavat hautaustoimiston. Lennu osaa jo alle kouluikäisenä ottaa osaa ottavan ilmeen ja pääsee usein Uljaan Mustan kyytiin, kun isä vie arkussa ikiunta nukkuvia ihmisiä viimeiselle matkalleen. Lennu näkee, miten hänen rakas mummonsa vanhenee ja lähestyy elämänkaaren loppua, harmaat hiukset vähenevät entisestään ja työnteko vaikeutuu. Lapsen, jolla elämä on edessä päin, on kuitenkin vaikea uskoa, että alati iloinen mummo joskus hänet jättäisi yksin. 

Lennu yrittää lapselle tyypillisesti etsiä esikuvia itselleen. Onko se Ruotsin serkku Orcar, suulas ja töykeä poika, joka kuitenkin johdattaa Lennun seikkailuihin? Vai onko se sittenkin Lukunen, joka vie Lennua metsälle, ravustamaan ja uimaan? Yksinäinen Lennu ei ole, mutta hän toivoo esikuvaa, jolta katsoa mallia, miten elämässä otetaan ilo irti.

Teoksen dialogit ovat Savon murteella kirjoitettuja ja joissakin Lennun ajatuksissakin hyppelee Savon murteellisia sanoja. En itse pystynyt ymmärtämään oudoimpia sanoja (mikä on esimerkiksi rökö?), mutta lauseyhteyden perusteella pystyin päättelemään joitakin merkityksiä. Lukemista nuo muutamat vieraat sanat eivät kuitenkaan vaikeuttaneet häiritsevästi. Nautin murteellisista dialogeista, ja Savon murre sopi täydellisesti erityisesti yltiöreippaan mummon suuhun. Teksti on murteen sekä rauhallisen, runollisen tyylinsä ansiosta nautinnollisen leppoisaa luettavaa. Nautin siitä, kun sanoja voi pyöritellä ja maistella suussa rauhassa, eikä minnekään ei ole kiire. Teoksen kieli henkii maaseudun rauhaa. Jaatisella on lisäksi mielenkiintoinen tyyli asetella välillä sanoja käänteisiin sanajärjestyksiin, mikä osaltaan luo tekstiin ja tarinaan runollisuutta. Ihmiskuvaukset ovat onnistuneita. Mummon huumorille hymyilin usein ja Lennun siskojen kommellukset ovat piristäviä pärskeitä. Kiinnyin jopa teoksen yksilöllisiin lehmiin niin, että niiden viimeinen matka teurasautoon kirpaisi: Vasikka sen sisällä itkee, painaa auki revähtäneet silmänsä sorkkiaan vasten ja itkee syntymätöntä elämäänsä. Luonto on teoksessa koko ajan lähellä ihmisiä, kuten suomalaisille teoksille usein on tyypillistä. 

Ei saa katsoa aurinkoon sopii mainiosti kesälukemiseksi, joka aiheesta huolimatta on hyvin kaunis tarina eikä se pyyhkiydy mielestä heti. Heidi Jaatiselta on tulossa syksyllä uusi teos Jono, josta löytyy esimakua täältä.




Kommentit

  1. Kiitos linkityksestä:) Minäkin odotan jo kovasti Jaatisen uutta kirjaa, koska tykästyin kovasti tähän kirjaan ja Jaatisen kielenkäyttöön.

    VastaaPoista
  2. Minä odotan myös, varsinkin, kun tulevan teoksen juoni on niin erilainen kuin esikoisteoksen. Jännä nähdä sitten, jatkuuko runollinen kirjoitustyyli Jonossakin. :-)

    VastaaPoista
  3. Kiitos linkityksestä! Kirjan kansi on tosiaan herättänyt mielipiteitä puoleen ja toiseen ja hyvin perustelit miksi pidät siitä! Minua taas jotenkin ärsytti nuo erilliset osat, jotka oli kaikki liitetty yhden kuvan päälle (pelkkä Lennu ja potkurimummo olisi ollut tarpeeksi tunnelman luomiseen!) :)

    Minäkin odotan innolla Jonoa.

    VastaaPoista
  4. Ohhoh, ton mä haluan lukea. Oletko muuten, Kaisaseni, lukenut toista insestikuvausta, Maria Peuran On rakkautes ääretön? Tuli heti tuosta blogauksestasi mieleen se. Myös siinä järkyttävät asiat kuvataan pienen lapsen silmien kautta.

    VastaaPoista
  5. Vanilla: luehan, niin kysyn heti sun mielipiteen sitten! Maria Peuraa en olekaan aiemmin lukenut. Täytyypä tutustua, kiitti vinkistä! :-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!