maanantai 11. heinäkuuta 2011

Kun kuori pettää

Liha tottelee kuria/ Miina Supinen. 2007. WSOY. Sivuja  336.
Miina Supisen esikoisteos Liha tottelee kuria (2007) alkaa sadunomaisesti sanoilla Olipa kerran. Satuun kuuluvat Silolan perheenjäsenet: sisustussuunnittelijana toimiva äiti Katriina, Suomen kuuluisin kapellimestari Launo, 22-vuotias Astra, 18-vuotias Silmu ja 4-vuotias Pelagia. Perhe kiiltää päällisin puolin kuin vastaostetut valkoiset kengät. Perhe hehkuu hattaran pehmeää onnea, josta muut ihmiset vain haaveilevat. Valkoiset kengät eivät kuitenkaan hohda ikuisesti. Silolan jokaisella perheenjäsenellä on oma pikku tahransa piilossa, mutta huomattavissa, jos katsoo pintaa syvemmälle. Astra nauttii rajuista seksileikeistä, Silmu on lihasten pauloissa ja haaveilee bodarin ulkomuodosta, Pelagia on äidin lyhyen hurvittelun tunteen tulos ja isä Launo elää yksinkertaisesti omissa sävelissään. Tukahdetut salaisuudet alkavat kuitenkin kyteä, ja pääsevät jyrähtäen ilmoille isän 50-vuotissyntymäpäiväjuhlilla, missä hienostoväen silmät ovat näyttämön parhaimmalla paikalla.

Liha tottelee kuria vaatii lukijalta huumoria silmäkulmaan -suu tiukasti mutrussa sitä ei ole tarkoitettu luettavaksi. Supinen huiskii kevein rantein ironiaa ja huumoria kehiin säästelemättä. Erityisesti perheen äiti Katriina on huvittava ja samalla ääritapaus uranaisesta, joka unohtaa elää, koska keskittyy pinnallisuuteen ja täydellisyyden tavoitteluun. Vaikka toisaalta se, miten Katriina ripottelee harkittuja esineitä sinne tänne antaakseen tietyn vaikutelman perheestään, on juuri sitä, mitä sisustuslehdet myyvät kiiltävillä kuvillaan. Hän osti kotimatkalla yrttejä ja tunki ne pieniin saviruukkuihin keittiön ikkunalle. Hän leipoi yrttileivän, viipaloi sitä keittiön pöydälle ja jätti muruset näin ja noin. Hän siirsi lehtihyllyssä kulttuurilehdet ja taidelehdet ja poliittiset lehdet näkösälle ja moukkamaiset lehdet alle. Hän vilkaisi näkyvillä paikoilla olevat kirjat läpi ja mietti hetken Tappajahain kohdalla mutta jätti sen. Lopuksi hän sotki tilan kiinnostavilla tavaroilla. "Katriina Silolan kodissa näkyvät elämisen ja rakkauden jäljet", hän ajatteli. 

Katriina, Astra, Silmu ja Launo saavat tasaisesti toimia kertojina, joskin Launo harvemmin kuin muut (johtuu ehkä siitä, ettei miehellä juuri liene sanottavaa). Eräässä asiassa samaistun Launon kanssa, ja hänen lausahduksensa oli oma lempparini teoksessa: Esimerkiksi ranskalaiset -saksalaisetkin- nauttivat elämästä, ymmärsivät, että kaikkea ei nähnyt silmillä ja että hyvä leivos, hyvä ooppera, hyvä keskustelu, hyvin leikattu puku olivat kallisarvoisempia kuin raha ja tavara. Yksinkertaiset, kauniit asiat: espresson terävä purema, auringonlaskun viimeisten säteiden hohde rakastetun punaruskeissa hiuksissa, puhdas muoto lasissa tai veitsessä, ensimmäinen veto nuottipaperissa. Tunnistan tuosta pohdiskelusta itseni, elämän pienien asioiden rakastajan. Silmun kertomat jutut itsensä piikittämisestä kielletyillä aineilla jätin lähes lukematta, koska voin pahoin jo pelkästä ajatuksesta, hyh!

Teosta on kehuttu naurukyynelin monessa blogissa, mutta muutamissa siihen on suhtauduttu kummastellen, ehkä tietämättä, mitä mieltä olisi. Minä kuulun tähän joukkoon. Vaikka teosta lukiessa ei tullut nyt ei enempää-tunnetta, niin jokin siinä silti tökki. Pidin Supisen suorasta ja anteeksipyytelemättömästä tyylistä, joka voisi hyvinkin olla tulevaisuudessa ehkäpä yhtä terävää ja ronskia kuin Anna-Leena Härkösellä, uskallan niin väittää. Hajua tästä voi aistia jo teoksen luihin iskevästä otsikkovalinnasta. Ehkä töksähdys oli pituudessa? Tarinaa olisi voinut vähän lyhentää, olen siinä samaa mieltä kuin Aamuvirkkuyksisarvinen arvostelussaan. Ehkä vika olikin minussa lukijana? Se voi hyvin olla mahdollista, sillä lukiessani pohdin teoksen olevan minulle hömppää, kevyttä välipalaa. Voisiko vika olla toisaalta siinä, että olen viime aikoina lukenut paljon suomalaista kirjallisuutta? Ehkäpä olisi siis aika välillä vaihtaa taajuutta, jonka suunnasta odotteleva pino kertookin. Osui töksähdys sinne tai tänne, ei kannata silti jättää Supisen esikoisteosta kirjaston hyllyyn, vaan rohkeasti kokeilla, sillä meitä lukijoitahan on monenlaisia ja kuka tietää, vaikka Supisen huumori kolahtaakin juuri Sinuun! 

Pst! Marjiksen arvostelusta löysin linkin Miina Supisen Sokeripala-nimiseen blogiin. Kannattaa käydä tutustumassa. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!