sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Miten alusta aloitetaan?

Itse kuvattua
Oi, miten ihanaa on palata blogin pariin rentouttavan minireissun jälkeen! Vanhempien luona tuli pääasiassa elettyä kevyesti: mansikkapirtelöllä, mansikkatäytekakulla ja mansikkarahkalla.. :-D Helsinki sen sijaan höyrysi auringon paahteessa ja aika ystävien kanssa lensi siivillä. Arvostelujonossa odottaa nyt kolme kirjaa: Erlend Loen Supernaiivi, Tove Janssonin Muumipeikko ja Pyrstötähti sekä Bo Carpelanin Kesän varjot. Lukemisen alla on tällä hetkellä Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani.

Supernaiivi/ Erlend Loe. (Naiv. Super.) 1996. Like. Sivuja 223.

Aloitan norjalaiskirjailija Erlend Loen läpimurtoteoksesta Supernaiivi (1996). Teos on naiivi kehityskertomus 25-vuotiaasta nuorukaisesta, joka tuntee kaiken olevan merkityksetöntä. Kaikki tuntui merkittyksettömältä. Aivan yhtäkkiä. Oma elämäni, muiden elämä, eläimien ja kasvien elämä, koko maailma. Missään ei ollut enää mitään järkeä. Onneksi nuorella miehellä on isoveli, joka ottaa asian vakavasti. Hän matkustaa kahdeksi kuukaudeksi Amerikkaan ja antaa asuntonsa siksi aikaa veljelleen. Uusi asumisympäristö antaa rohkeutta nuorelle miehelle. Hän myy vuokra-asuntonsa ja puhelimensa pois, eroaa yliopistosta, irtisanoo sanomalehtitilauksensa ja myy suurimman osan tavaroistaan. Loppu omaisuus mahtuu reppuun ja kahteen paperikassiin. Mies ei kuitenkaan muutu erakoksi, vaan on yhteydessä faksin kautta parhaaseen ystäväänsä sekä isoveljeensä. Ystävälleen hän lähettää usein listoja, esimerkiksi asioista, jotka saivat hänet innostumaan pienempänä ja asioita, joista hänellä on paljon tietoa sekä eläimiä, joita hän on nähnyt. Listojen lisäksi tärkeitä päiväpuuhasteluja päähenkilölle ovat pallon heittely ja hakka-pelin hakkaaminen. 

Päähenkilön merkityksettömyyden tunne syntyy ennen kaikkea aikuistumisen pelosta. Huoleton lapsuus on mapitettu valokuva-albumeihin ja edessä siintää vastuullinen aikuisuus. Herätessäni aamulla ajattelin polkupyörää. Mielessäni ei ollut kuin yksi ajatus. Nykyisin mietin useita asioita heti herättyäni. Ihan varmasti useampaa kuin viittä. Päässäni käy melkoinen tohina. En tiedä, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Mistä on kyse? Aikuisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että leikkimielisyys täytyisi unohtaa. Tämän päähenkilö osoittaa astelemalla lelukauppaan ja harkitsevansa tarkkaan, minkälaisen pallon hankkisi. Oma lempikohtani teoksessa on ehdottomasti juuri palloon liittyvä: Heittämisessä on jotain todella positiivista. En kylläkään osaa sanoa, mitä. Useampien olisi syytä heitellä, jokaisen meistä. Silloin asiat näyttäisivät toisenlaisilta. Me olisimme iloisempia. Toinen, mikä luo miehelle merkityksettömyyden tunteen, on aika. Onko aikaa loppujen lopuksi edes olemassa? Tämän tyylisiä kysymyksiä mies pyörittelee mielessään etenkin silloin, kun hän lukee erään Paulin kirjoittamaa tieteellistä kirjaa. Tämän myötä kertomukseen nivoutuu fysiikkaakin. Supernaiivi opettaa lukijalla muun muassa sen, miten tyhjiö tehdään. Enpä olisi sitä itse osannut aiemmin tehdä. 

Mies saa elämäänsä iloa, kun hän tutustuu naapurin pikkupoikaan, joka saa tämän vakuuttumaan siitä, että polkupyöräkypärä on tarpeellinen vakuutus. Sattumuksen kautta mies ja poika tutustuvat perheeseen, jonka vanhin tytär saa miehen sydämen heittämään iloisen kärrynpyörän. Miehen naiivius ja lapsenomaiset lyhyet, yksinkertaiset lauseet läpi teoksen ovat suloisia. Tässä yksi esimerkki tyttöystäviin liittyen: Miksei minulla ole tyttöystävää? En näe siihen mitään hyvää syytä. Minua paljon vähemmän sympaattisimmilla ihmisillä on tyttöystäviä. Jopa typeryksillä on tyttöystäviä. Minullakin pitäisi ehdottomasti olla tyttöystävä. 

Supernaiivi tarjoaa lukijalleen pirteän ja helpon keinon rentoutua. Helpolla viittaan nimenomaan yksinkertaisiin ja lyhyisiin lauseisiin sekä nopealukuisuuteen. Vaikka teoksessa on 223 sivua, teoksen lukee hujauksessa, koska siinä on paljon listoja ja sanahakujen tuloksia. Aluksi minua hieman vaivasi se, että teos oli hetkessä ohi, mutta tarkemmin ajateltuna on vaikea kuvitella, että se olisi pidempi ilman, että tarina soljuisi tylsyyden raiteille. Teoksessa pätee siis vanha sanonta: Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Sympaattinen Supernaiivi sopii kirjalliseksi jälkiruuaksi. Sellaiseksi, jonka haluaisi tilata menusta ensimmäisenä, ja josta nauttii hymy huulilla sitten, kun jälkiruuan aika viimein koittaa. Päähenkilön heittäytyminen tekee lukijan iloiseksi, ja ainakin minulle itselle tuli olo, että hei, minäkin voisin listata asioita, joista innostuin pienenä! Supernaiivi kannattaa lukea. Sisälläsi ei voi olla kuohahtamatta nauru ja ilo. Tai jos niin ei käy, suosittelen hankkimaan pallon. 









2 kommenttia:

  1. Tervetuloa takaisin :D Minäkin olen ottanut pari päivää etäisyyttä blogimaailmaan ja internetiin muutenkin ja tuntuupa kivalta taas päivittää blogia ja lukea muiden kirjoituksia!

    Kuvailit osuvasti Supernaiivia. Minäkin pidin siitä kun sen luin :--)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Laura :-D Pieni tauko internetin maailmasta tosiaan tekee hyvää välillä!

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!