perjantai 16. syyskuuta 2011

Kuvitelman ja toden labyrintissa

Katariina/ Marisha Rasi-Koskinen. 2011. Avain.
Sivuja 263.

Elän yhä Marisha Rasi-Koskisen esikoiteos Katariinan tarjoaman pökerryttävän lukukokemuksen tähtisumussa. En edes malttaisi vielä täysillä aloittaa vieressäni odottelevaa Harpel Leen klassikkoteosta, koska tahdon vain fiilistellä Rasi-Koskisen sadunomaista kieltä ja omaperäistä tarinaa. Moni bloggaaja onkin tästä syksyn uutukaisesta kirjoittanut, ja niitä lukiessani kirjasta kiinnostuinkin. Kirja kuulosti heti minunlaiseltani eikä vaistoni pettänyt. Varoitan, että seuraavaksi on luvassa Katariina-hypetystä aimo annos -kuitenkin vain pintaa raapaisten. Tämä teos ei salli, että siitä paljastetaan liikaa, muuten lukukokemus kärsii. Katariina täytyy kokea itse. 

Teoksen takakansi paljastaa juonesta juuri sopivasti sen, mitä lukija tarvitseekin lähtöinformaatioksi -epämääräistä, mutta odottavaa:

Hän kertoi pikkusiskoista, joita ei ole tai on. Äideistä, jotka tulevat kotiin joka ilta kello viideltä tai vain viikonloppuisin. Taloista, jotka pysyvät paikoillaan ja taloista, jotka ovat pelkkää paikasta toiseen liikuteltavaa rekvisiittaa. Ystävistä, jotka ovat ikuisia tai vaihtuvat. Hän kertoi uusista taloista ja taloista, joiden lattiat ovat kuluneet askelista niin, että oksankohdat kohoavat pieniksi kukkuloiksi puun syiden muodostamiin laaksoihin. Painavista huonekaluista, joiden taakse kätkeytyy salakäytäviä. 

Takakansi on piinaavan salaperäinen, vai mitä?  Sitä on myös kirjan sisältö; tarina itsessään tuntuu simppeliltä, mutta kietoutuukin unenomaiseen usvaan jättäen jälkeensä enimmäkseen kysymyksiä ja hämmennystä. Tarinasta kertoo hyvin myös ennen ensimmäistä lukua oleva sitaatti: Tässä kirjassa kukaan ei ole todellisuutta, sillä kaikki, mikä totta on, ei ole todellisuutta. (Maria Vaara/ Likaiset legendat. Gummerus 1974)Keskeisin teema teoksessa ovat lapset, yksinäiset ja hylätyt sekä lapsen ja vanhemman suhde. Monelle bloggaajalle Katariina on aiheeltaan tuonut mieleen Markus Nummen Karkkipäivän. 

En aio kertoa itse juonesta juurikaan, mikä toisaalta on harmillista, koska minua suorastaan kihelmöisi sanoa edes jotain. :-D Vaan ei auta! Teoksessa on kuusi eri otsikkoa: Katariina I, Neljäs talo, Juhlan jälkeen, Rööki, Todistus, Katariina I.  Näissä  luvuissa jokaisella on oma kertojansa: murrosikäinen Margareetta, nainen nimeltä Anna, nuori poika Jarek, nuorukainen Jaakob sekä Katariina itse.  Kaikki alkaa ja päättyy Katariinaan. Päällimmäisemmät kumpuavat kysymykset teosta lukiessa ovat: Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Onko Katariina todellinen? Onko kukaan tarinassa todellinen? 

Tarina etenee episodittain, ja saa dekkarimaisia piirteitä, sillä jokainen kertoja antaa jonkin pienen vinkin tulevasta. Rasi-Koskinen osaa kikkailla arvoitusten suhteen, ja hän ei tyydy tarjoamaan lukijalleen kaikkea tarjottimella, vaan hän laittaa ovelasti lukijan aivot töihin! Lopulta silmukat kiinnittyvät toisiinsa, mutta ilmaan jää silti heilumaan monta kysymystä. Oliko mikään totta? Ensimmäinen sanani kirjan suljettuani oli hämmästynyt, syvältä keuhkoista purskaista wou. Ihan kuin olisin koko lukemisen ajan pidättänyt hengistystäni, mitä en yhtään ihmettelisi, sillä välillä jouduin pakottamaan itseni pysähtymään ja pohtimaan lukemaani, jotta en vain ahmisi teosta pureskelematta sitä. 

Erityisesti ja hyvin palavasti rakastuin teoksen ainutlaatuiseen, sadunomaiseen ja runsaaseen kieleen. Rasi-Koskisen kieli ei kuitenkaan vaikuta yhtään liian hiotulta ja viimeistellyltä, mihin joskus kielellä leikittelevät kirjailijat saattavat sortua. Kieli luo tunteen aikuisten sadusta, kuten monet ovatkin todenneet arvioissaan. Sadunomainen kieli sopii mielestäni mainiosti teokseen, koska ääninä ovat pääasiassa lapset ja nuoret ja tarina itsessään on herkkä, lumoava ja leikittelyä todella ja harhalla. Itse olen täysin myyty esimerkiksi tällaisestä kielenkäytöstä: Äidin ääni on sekoitus irtokarkkeja, valkosipulia ja jotain vierasta, jolla ei ole nimeä. Ja tällaisesta: Oven takana on käytävä. Se venyy reunoistaan. Entä voiko paremmin kuvata ahdistavaa, pelonsekaista olotilaa, jolloin tuntuu, että tila ympärillä kavenee lähelle itseä: Seinät liimautuvat ihoon kuin suihkuverho, sulkevat sisäänsä. 

Rasi-Koskisen rikasta kieltä voisi verrata esimerkiksi Riikka Pulkkisen omaan. Jos jotain rakentavaa kriitiikkiä huimaavalle esikoisteokselle annan, se liittyy muutamiin pienen pieniin kielijuttuihin. Välillä minua vaivasi liiallinen ja ylitsepursuava toiston käyttö, jolloin minulle syntyi tunne, että tässä nyt on vain koetettu laittaa erilaisia synonyymeja peräkkäin kuin näyttämään hei tällaisenkin sanan minä vielä keksin! Loppua kohden tekstissä myös käytetään paljon toistoa viimeisen luvun lopussa ja uuden luvun alussa, minkä tarkoituksena varmasti on sitoa lukuja tyylikkäästi yhteen, mutta pidemmän päälle toisto alkoi ainakin minua turruttaa. 

Tiedättekö, vieläkin minun tekisi mieli selailla Katariinaa ja nautiskella hänen taidokkaita, suussa sulavia sanavalintojaan, elää Katariina uudelleen. Vähän niinkuin näin syksyllä voisin vaikka elää kotimaisten omenapuiden omenilla! Toivottavasti Rasi-Koskinen kirjoittaa pian lisää.

Niille, jotka eivät vielä ole kokeneet Katariinaa: lukekaa, hämmentykää. 

Loppuun vielä muutamia linkkejä useaan kattavaan arvioon:

5 kommenttia:

  1. Ihanaa lukea innostunut arvio kirjasta, josta itse pidin myös valtavasti. Minun pitäisi lukea tuo Markus Nummen Karkkipäivä, kun se nousee usein näissä arvioissa esille.

    VastaaPoista
  2. Totta, tämä on hieno, vahva ja omaperäinen kirja. Minäkin ihastuin ja Katariina on pyörinyt vahvana mielessäni jo kuukauden päivät.

    VastaaPoista
  3. Eikö vaan ollutkin hankalaa kirjoittaa arvostelua, kun olisi halunnut sanoa tästä niin paljon, mutta ei kuitenkaan voinut, ettei vaan paljasta mitään :)

    Minäkin odotan erityisen innokkaasti Rasi-Koskiselta uutta tuotantoa, toivottavasti vaikka jo ensi keväänä!

    VastaaPoista
  4. Hanna: Suosittelen lukemaan Karkkipäivän, itse pidin siitä(kin) kovasti. Siinä lapsien ja vanhempien suhdetta käsitellään eri lailla, ehkä painavammin, Rasi-Koskisen teoksessa vakava aihe on ns. "pehmennetty" sadun verhoon.

    Katja: Oi minullakin varmasti pysyy Katariina mielessä vielä pitkään. Hyvän kirjan merkki!

    Susa: Tämä olikin pitkään aikaan vaikea arvio, koska olin jo niin tottunut siihen, että kerron juonesta yhtä sun toista. Toisaalta mukava välillä laittaa itsensäkin kirjoittajana likoon, kokeilla salaperäisempää arviointia. ;-)

    VastaaPoista
  5. Kävin ilmeisesti lukemassa tämän jonakin yönä niin myöhään, etten jaksanut enää edes kommentoida. :) Oli kuitenkin kiva lukea arviosi! Minulla on Karkkipäivä kotona odottamassa, mutten uskalla arvata, milloin sen pariin ehdin.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!