sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Kuuntele ja laske aseesi

Kuin surmaisi satakielen (To kill a mockingbird)/ Harper Lee.
ilmestynyt: 1960. Gummerus (2007). Sivuja 411.
Ostettu kirpparilta.

Minä ajattelen, että on vain yhdenlaisia ihmisiä. Ihmisiä. 

Merkittävin syyni siihen, mikä minut sai tarttumaan Harper Leen klassikkoteokseen Kuin surmaisi satakielen oli sen herkkä, runollinen ja yksi lumoavimmista nimistä, mitä tiedän. Vaikka nimi on runollinen, se on samalla todella vahva: vertaus pienen ja kauniisti laulavan satakielen tappamiseen -kuka edes haluaisi tehdä jotain niin karmaisevaa? Tahdoin saada selville, miksi kirjalla on tällainen nimi ja millainen merkitys sillä on. Päällimmäisenä kysymyksenä lukumatkalleni oli saada selville, mitä hento satakieli symboloi. 

Teoksessa seurataan kahdeksan vuoden ikäisen Scoutin elämää 1930-luvun Alabamassa veljensä Jemin ja lakimiesisänsä Atticuksen kanssa. Lukija seuraa tiiviisti Scoutin ja Jemin kintereillä näiden kasvamista ja huolettomia lapsuudenpäiviä kohti vääjäämättä lähestyvää nuoruuden alkua. Leppoisiin päiviin sekoittuu kuitenkin myös vakaavuutta, kun isä Atticus käy läpi haastavaa ja henkisesti rankkaa oikeudenkäyntiä, jossa valkoinen mies syyttää tummaihoista tyttärensä raiskaamisesta.

Aihe on vakava ja ajaton -sen voi liittää mutkattomasti nykypäivään. Teoksen tummasävytteistä tunnelmaa keventää kuitenkin se, että tapahtumia seurataa lapsen, Scoutin, silmin. Tarinasta kohoaa synkkyyden vastapainona lapsen naurua, hassuttelua ja elämän kummallisuuksien, esimerkiksi isoveljen murrosiän, hämmästelyä. Kieltä on vaivatonta lukea, mutta itse tarvitsin täydellisen hiljaisuuden ympärilleni teosta lukiessani. Välillä tarina puudutti ja tuntui etenevän madellen, koska esimerkiksi lasten kiinnostusta naapuruston kummajaiseen, taloonsa muulta maailmalta kätkeytyneeseen mieheen, seurataan ja kuvataan hieman liikaa. Olen samoilla linjoilla kuin Emilie siitä, että lasten leikkihetket tuntuivat varastavan aikaa itse päätapahtumalta eli oikeusasialta. Alkuintoni Leen klassikkoa kohtaan siis nuupahtivat ajoittain, ja jätinkin teoksen vähäksi aikaa "muhentumaan" ja luin välipalaksi Jääskeläistä. Jotain koukuttavaa teoksessa kuitenkin selvästi oli, koska tartuin siihen uudelleen ja puolivälin jälkeen lukutahtini kiihtyi ja huomasin tuntevani lämpöä henkilöitä kohtaan. Teoksen yhtenä ansioista pidänkin lempeän Atticuksen henkeviä keskusteluita tämän lasten kanssa. Atticus osaa vastata lasten visaisiin kysymykseen uskomattomalla rauhallisuudella ja viisaudella, jota ei voi kuin ihastella. Tässä yksi Atticuksen viisauksista, joka jäi vahvasti mieleeni kuplimaan: 

Rohkeutta on kun tietää, että on voitettu jo aloittaessaan, mutta aloittaa joka tapauksessa ja vie asian loppuun, kävi miten kävi.

Vasta teoksen puolivälin jälkeen päästään syvemmälle valkoisten ja tummaihoisten kiistoihin. Tunnelma tiivistyy, jännittyy valmiiksi ponkaisemaan juoksuspurttiin. Oikeudenkäynti kuvataan hyvin tarkasti, mutta ei suinkaan kuivalla tavalla. Pakko myöntää tähän väliin, että ensimmäisenä itselleni tulee oikeidenkäynti-sanasta mieleen tunkkainen huone, jonka pölyisessä ilmassa harmaat miehet esittävät kysymyksiä, raaputtavat hiljaa muistiinpanoja ja kyräilevät silmäkuoppiin kuivunein silmin vastakkain olevia osapuolia. Onneksi näin ei kuitenkaan ole Leen teoksessa. Atticus on lakimiehenä yhtä sympaattinen ja ovela kuin isänä. Hänen salapoliisimainen asenne on mehukasta ja valloittavaa. Mutkikas oikeudenkäynti on ehkä helpompi ymmärtää lapsen näkökulmasta, sillä ei ole pelkoa siitä, että kuvaus olisi puuduttavaa, ei suinkaan. Scoutin näkökulma tuo oikeudenkäyntiin lapsenomaista kärsimättömyyttä, yksinkertaisilla kysymyksillä muiden ampumista ja ylpeyden kuplintaa: Minun isäni on tuo lakimies tuolla! Näettehän kaikki? Minun, yksin minun isäni! 

Teoksen aihe on synkkä, ja minun varmaan olisi täytynyt tuntea voimakasta ahdistumista lukemisen aikana. Tunteeni pysyivät kuitenkin aika samanlaisina kuin Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani -teoksessa: hieman etäisinä, pääsemättä kunnolla karmeiden tapahtumien sisään. Luen tarinaa, kauhistelen kitkaa valkoisten ja tummien välillä, mutta en tunne kehossa jylläävää ahdistusta, sellaista, joka nousisi palana kurkkuun ja tekisi hengityksen vaikeaksi. Tämä ehkä paljastaa sen, että olen nuokkunut historian tunneilla ohi tällaisten tapahtumien tai pelkästään siitä, etten ole myöhemminkään kunnolla pureutunut aiheeseen syvemmin -ottanut siis asioista selvää muuten kuin näin kaunokirjallisuuden kautta. 

En siis elänyt teoksen tarinaa yhtä voimakkaasti kuin vaikkapa Riina, mutta itselleni tärkeiksi seikoiksi koin sen, miten lähelle lukija pääsee keskeisimpiä päähenkilöitä ja miten teoksessa käsitellään sujuvasti sekä valkoisten että tummaihoisten kitkaa, mutta myös lasten kasvua, matkaa kohti itsenäisyyttä. Esimerkiksi Scoutistä kuoriutuu tarinan aikana housuihin pukeutuvasta poikatytöstä esiin naisellisempi puoli. Lisäksi nautin siitä, miten taitavasti tarinaan limittyy viisauksia ja miten teoksen nimen satakieli pulpahtaa symbolisesti esiin melkein kuin huomaamatta muutamissa kohdissa. Satakieli on epäoikeuksista kärsivä viaton uhri. Satakieli on kyvytön puollustautumaan, sillä ei ole tarvittavia keinoja, ja se on yksin vasten vastustajiaan. Ensimmäistä kertaa satakieli livertää esiin, kun Atticus pyytää lapsiltaan, etteivät nämä koskaan ampuisi satakieltä, koska ne levittävät iloa laulullaan. Kerta kaikkiaan lumoava symboli! 

Suosittelen: anna tälle satakielelle mahdollisuus tulla kuulluksi (tai luetuksi). :-)














12 kommenttia:

  1. Minä pidin tästä aikoinaan kovasti - varmasti pitäisin edelleen. Ei mikään ihme, että kirja on saavuttanut klassikon aseman!

    VastaaPoista
  2. En uskaltautunut lukemaan postaustasi, silmäilin vain varovasti... Minulla on vielä tuo lukematta.

    VastaaPoista
  3. Minäkään en lukenut hirveän tarkkaan tätä postaustasi, sillä haluan lukea tämän ihan pian :)

    VastaaPoista
  4. Tuo kirjan nimi lupaa kyllä todella paljon,se on mieleenjäävä juuri nimen sisältämän vastakohtaisuuden vuoksi. Alku, "Kuin surmaisi" virittää odotukset johonkin ihan muualle. Lukematta vielä...

    VastaaPoista
  5. Minun on pitänyt lukea tämä jo "iät ja ajat", ja paljolti jo tuon kiehtovan nimen takia, että mitä se oikein sisältää.

    VastaaPoista
  6. Minä pidin tästä kovasti, mutta ihan suurimmaksi suosikiksi kirja ei minullakaan noussut. Erityisesti pidin siitä, että asioita tarkasteltiin Scoutin näkökulmasta, koska lapsena hän ei aina ymmärtänyt kaikkia asioita, eikä hänen moraalikäsityksensä ollut vielä täysin kehittynyt. Se miten Scout alkaa oivaltaa asioita kirjan edetessä on minusta hienosti kuvattu.

    VastaaPoista
  7. Tämä on kiinnostava kirja siksikin, että se on kirjailijan ainokainen. Lisäksi hän on kirjoittanut vain pari lehtiartikkelia! Tuntuu käsittämättömältä, ettei klassikkokirjailijalla ole ollut enempää "sanomista".

    Kiitos kiinnostavasta kirjoituksestasi, jota oli mukava lukea! :-)

    VastaaPoista
  8. Minäkin silmäilin vain ensimmäisiä kappaleita ja viisastuin jo suuresti. Minulla ei ole aikaisemmin ollut mitään tietoa kirjan juonesta, joten tämä pieni kurkistus valaisi asiaa jo paljon ja tuotti sellaisen mukavan voisihan-tämänkin-lukea - fiiliksen:)

    VastaaPoista
  9. Kiitoksia kommenteistanne! Mukavaa, että moni on lukemassa/ kiinnostui teoksesta. :-)

    Liisa, Scoutin kasvaminen ja vaikeiden asioiden oivaltaminen on tosiaan taitavasti kuvattu ja teoksen parhaimmistoon kuuluvaa antia.

    Paula, tosiaan tuo on erikoista, ettei Harper Lee kirjoittanut mitään enää esikoisensa jälkeen. Olisipa mielenkiintoista tietää syy! Asiaa on kuitenkin hauska arvuutella -ehkä hän tosiaan kertoi jo esikoisessa kaiken, mitä halusi.

    Sonja, pakko myöntää, ettei minullakaan ollut ennen kuin löysin teoksen kirpparilta ja aloin ensimmäistä kertaa lukea takakantta :-D Kuin surmaisi satakielen on ollut minulle teos, joka on (tähän asti) keikkunut mielessäni pelkän nimensä takia.

    VastaaPoista
  10. Minulle jäi kirjasta juuri sama kohta mieleen, kuin olit kirjoittanut tähän postaukseen:
    "Rohkeutta on kun tietää, että on voitettu jo aloittaessaan, mutta aloittaa joka tapauksessa ja vie asian loppuun, kävi miten kävi."
    Lause on jollain tavalla "todellinen" viisaus. Pidin muutenkin Atticuksen luonteesta ja tavasta ajatella asioita,

    VastaaPoista
  11. Mielenkiintoista lukea sinun mielipiteesi tästä kirjasta. Kävin ylästeen kaksi viimeistä vuotta Englannissa ja meidän piti lukea tämä kirja loppukokeeseen ja kirjoittaa siitä essee, joten opin tuntemaan sen melko hyvin. Minuakaan ei kuitenkaan sen enempää ahdistanut tms.. Atticuksen viisaudet sen sijaan olivat mieleenpainuvia.

    VastaaPoista
  12. Kiitos kommentistasi, Elwingda. Vau, sinähän olet sitten oikein asiantuntija. :-) Atticuksen viisaudet ovat jääneet kyllä jääneet mielen sopukoihin todella hyvin. Hän on sellainen, jonka kanssa saisi varmasti aikaan mielenkiintoisia keskusteluja.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!