Erään yhdyskunnan tarina

Ruohometsän kansa (Watership down), Richard Adams.
Ilm. 1972 (2001), WSOY, pokkari.
Sivuja 414.

Viikka ja Vatukka, Voikukka ja Mansikka, Pähkinä, Hopea ja muut kaniinit. Heidän pakomatkaansa omasta turvallisesta kylästään ja uuden kaniyhteisön perustamisen vaiheista olen seurannut viime viikkoina. Kyseessä on Richard Adamsin klassikkoteos Ruohometsän kansa (Watership down, 1972). Teos on ollut minulle näinkin pitkään tuntematon, enkä ole katsonut siitä tehtyä televisiosarjaa taikka elokuvaa.

Teos jakaantuu neljään osaan: Matka, Watershipin vuorella, Efrafa ja Pähkinä-Rah. Juoni lyhykäisyydessään kertoo siis kaniinien pakomatkasta, joka alkaa, kun Pähkinän veli, pienikokoinen Viikka aistii pahuuden tulon ennalta. Veljekset saavat koottua osan yhdyskunnan kaniineista joukkoonsa ja lähdettyä pakoon Sandlefordista, ennen kuin ihmiset tuhoavat kylän. Pakomatkallaan kaniinit kohtaavat toisenlaisia, poikkeavia kaniiniyhdyskuntia ja kokevat vavahduttavia seikkailuja. Toiset kaniinit ovat heittäneet pitkäkorvien tavat päälaelleen ja esimerkiksi keräävät ruokaa pesäänsä kuin oravat konsanaan. Tämä yhdyskunta on kuitenkin enemminkin vain merkillinen, kun sitä vertaa pahuuden keskipisteeseen, Efrafaan. Siellä Pähkinä joukkoineen joutuu vastakkain isokokoisen ja pelottavan diktaattorijohtaja Ratamon kanssa. Kaniinien on kuitenkin koottava kaikki rohkeutensa, sillä urosjoukko tarvitsee naaraita uuteen kotiinsa. Onnistuuko Pähkinä viemään naaraita salaa alati vahtivan Ratamon huomaamatta? Vai kukistaako Ratamo ja sen johtojoukot tunkeileivat kaniinit? Voiko neuroudella ja viisaudella kukistaa väkivallan ja uhkailun?

Mietin jo ennen kuin aloin lukemaan teosta, että onkohan se saanut vaikutteita Taru sormusten herrasta -teoksesta. Kaniinien pakomatkaa ja seikkailuja voisi hyvin verrata hobittien ja muiden sormusten ritareiden taivallukseen. Lisäksi Ruohometsän kansassakin kerrotaan matkan kuluessa myyttisiä tarinoita ihan kuin Tolkieninkin teoksessa. Kaniinit nimittäin kertovat toisilleen usein tarinoita heidän myyttisestä sankaristaan, El-ahrairahista ja aurinkojumalastaan Frithistä. Näitä myyttisten sankareiden tarinoita oli mukava lukea, vaikka loppua kohde ne alkoivatkin puuduttaa. Jokaisella tarinalla on kuitenkin paikkansa teoksessa, ja ne ovat aina jollain lailla verrattavissa kaniinien itse kokemaan tapahtumaan. 

Ruohometsän kansa on sympaattinen ja taidokaskin teos, kun miettiin, miten hyvin Richard Adams kirjoittaa eläimien näkökulmasta sekä niiden tavoista ja toiminnoista. Ei hän siis turhaan ole hyödyntänyt ja opiskellut R. M. Lockleyn teosta The private life of the Rabbit, josta Adams kertoo lukeneensa kaiken tarvitsemansa tiedon kaniineista. Minusta on hienoa, että kaniinit ovat teoksessa kaikilta elintavoiltaan ja piirteiltään sellaisia, kuin oikeatkin villikaniinit ovat eikä Adams luo niille fantasiamaisia ominaisuuksia. Kaniinit tosin muuttavat perinteisiä tapojaan matkansa aikana. Välillä autetaan haukan tähtäimeen joutunutta hiirtä, kerätään siipirikolle lokille matoja ja uroksetkin kaivavat koloja naaraiden tavoin. Hetkittäisillä muutoksilla on tietenkin aina jokin tarkoitus. Adams on myös onnistunut luomaan toisistaan poikkeavia ja persoonallisia kaniineja, joilla kaikilla on oma luonteensa. Teoksen pohjalta voisi hyvin pohtia sitä, kenen kaniinin luonne sopisi itselle parhaiten tai kuka kaniineista itse haluaisi olla. Koska kaniinit ovat inhimillisiä, välillä suorastaan unohtaa lukevansa tarinaa pupujusseista. 

Kaniinien ja niiden yhdyskuntien eloa voi verrata mainiosti ihmisyhteisöihin. Kaniinien yhdyskunnilla on aina ylikaniini, joka yleensä on vahvin ja viisain kani ja johon muu kansa luottaa. Ylikaniinilla on tukenaan owsla, eräänlainen johtojoukko, jonka määräyksiä on toteltava. Niitä rikkoville seuraa rangaistuksia rikkomuksen vakavuuden mukaan. Efrafassa nimitykset ovat toisenlaisia, koska yhdyskunta on kuin sotajoukko. Ylin johtajakaniini on kenraali, jolla on apunaan muun muassa luutnantti, kapteeni, vartija ja poliisi. Muut kaniinit ovat tavallista kansaa. Eri yhdyskunnilla on eronsa siinä, mihin heidän johtajakaniininsa johtamistapa perustuu. Pähkinä ja Ratamo poikkevat toisistaan kuin yö ja päivä; Pähkinä on johtajana empaattinen, kauasnäköinen ja kuuntelee muiden ehdotuksia, kun taas Ratamon johtaminen perustuu pelon herättämiseen ja muiden alistamiseen. Ratamo kuvastaa ääripäätä diktaattorimaisesta johtajatyypistä, jolle toisen tappaminen on arkipäivää. Ratamo ja hänen Efrafansa tuo mieleen George Orwellin teoksen Vuonna 1984, jossa Isoveli valvoo taukoamatta kansaansa. Eri johtajatyyppien kuvaaminen on mielestäni Ruohometsän kansan mielenkiintoisimpia anteja, ja siitä löytyisi yhtä jos toista pohdittavaa. 

Ruohometsän kansan tempo vaihtelee kaniinien rennoista arkirutiineista aina sydäntä tykyttävämpiin pakoryntäyksiin. Teoksen alku ja arkisemmat tapahtumat saivat välillä lukutahtini hidastumaan ja lähes haukottelemaan, mutta loppua kohden jännityksen kohotessa tahdoin lukea aina vielä yhden sivun ja vielä yhden. Pahuuden keskiön, Efrafan,  tapahtumat ovat kiintoisaa, jännityksestä raastavaa ja pelottavaakin luettavaa. En tiedä, miten väkivaltaisuudet on kuvattu televisiosarjassa ja elokuvassa, mutta kuten Laurakin arviossaan toteaa, ei teos kaikilta osin kyllä ole tarina kaikenikäisille.  

Tarinaa oli kielensä puolesta vaivatonta lukea, vaikka itseäni välillä tympi tarkistaa jotakin kaniinien omalla kielellä, lapiinilla, sanottua sanaa teoksen takaa löytyvästä sanastosta. Välillä kertoja sepittää tarinassa tarkemmin jotakin kaniineille tai muille eläimille ominaista tapaa toimia, mistä osa loksahtaa paikoilleen mukisematta. Silti en aina voinut välttyä kuvittelemasta, miten Avara luonto -ohjelman rauhallinen miesääni sepostaa kesken tarinan esimerkiksi tätä informaatiota naurulokeista: Naurulokit ovat laumaeläimiä. Ne elävät yhdyskunnissa joissa ne etsivät ja syövät ruokansa, metelöivät ja tappelevat päivät pitkät. Yksinäisyys ja puhumattomuus on niille luonnollinen tila. Pesimäaikaan ne muuttavat etelään ja noihin aikoihin haavoittunut lintu hyljätään melko varmasti. Pystyn niin näkemään jo Avara luonnon kuvat lokeista edessäni! :-D

Ruohometsän kansa oli minulle lukukokemuksena positiivinen, mutta myös hieman uuvuttava teos. Tapahtumien vyöry on valtaisa, ja suurin osa on päässäni vielä yhtenä solmuna. Teoksen lukeminen vaatisi ajoittaista pysähtymistä ja asioiden pohtimista, ehkä jopa toisen lukukerran. Adamsin klassikko ei pääse taistelemaan lempikirjojeni joukkoon, mutta siitä huolimatta teos oli lukemisen arvoinen ja paikkansa ansainnut maailmassa. Viimeisen sivun kääntämisen jälkeen olo on helpottunut, mutta haikeahko. 

Huomasin, että teoksesta ovat kirjoittaneet myös Lukuisan Laura ja Aamuvirkku yksisarvisen Tessa










Kommentit

  1. Aluksi kirjan luettuani en pitänyt sitä niin hyvänä. Mutta kun aikaa kului, aloinkin pitää siitä yhä enemmän ja enemmän. Nyt kirja on jopa kohonnut yhdeksi lempiklassikoistani! Aika harva kirja on jäänyt samalla tavalla pyörimään mieleeni kuin Ruohometsän kansa ja vieläpä parantunut vaikka itse lukeminen oli jo ohi :--)

    Oli siis mukavaa lukea arviosi ja palata kirjan tunnelmiin, kun tätä ei tosiaan ole turhan monessa blogissa näkynyt!

    VastaaPoista
  2. Laura, kiva kuulla, että Ruohometsän kansa pääsi suosikki klassikoidesi joukkoon! Jotkut kirjat tosiaan vaativat joskus hieman sulatteluaikaa ennen kuin itse ymmärtää, kuinka loistava teos onkaan kyseessä ja antaa sille luvan astella lempparikirjoihin. Ja ihan hyvä niinkin, ettei jokainen kirja tunnu lempparilta heti-mulle-nyt -tyylillä. :-)

    Ruohometsän kansasta ei tosiaan montaakaan arviota löytynyt. :o

    VastaaPoista
  3. Itseltäni tämä teos on vielä lukematta, mutta oli mukavaa lukea siitä arviosi. Moni lastenklassikko on ollut lukematta näihin päiviin asti ja itse asiassa Ruohometsän kansa, Kaislikossa suhisee ja Petteri Kaniinit ovat aina vain sekoittuneet mielessäni. Nyt kaksi viimeistä on jo luettu ja olen enemmän kartalla:)

    VastaaPoista
  4. Sonja: Itselläni on kaksi viimeisenä mainitsemaasi teosta lukematta -ja moni muu lastenklassikko. Kaislikossa suhisee on yhtä tuntematon minulle kuin Ruohometsän kansa oli. Täytyisi sivistää itseään taas jossain vaiheessa noiden teosten suhteen. ;)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!