Kokoonnutaan perhoslamppujen alle

Missä kuljimme kerran (Där vi en gång  gått),
Kjell Westö.  2011 [2006].
Otava. Seven-pokkarit. Sivuja 586.

Me olemme vain ihmisiä, veli Eccu; puutteellisia, tietämättömiä, joskus kunnon kansalaisia mutta usein julmia. Se täytyy oppia hyväksymään, muuten ei jaksa elää. Tai kukaties jaksaakin mutta vain jos karaisee itsensä, hylkii läheisiään, havittelee puhtautta jota ei ole. Varo väärää yhteenkuuluvuuden tunnetta, ystäväni, varo ihmisiä jotka sanovat olevansa valittuja ja puhtaita. Pohdi aina: Emmekö me yksikertaisesti voisi olla erehtyväisiä lähimmäisiä, veljiä, siskoja? 
(Ivar Grandell)

***

Kjell Westö voitti Finlandian vuonna 2006 teoksellaan Missä kuljimme kerran, joka siivittää nyt myös elokuvissa katsojat Suomen sisällissotaan, uuden sukupolven kasvuun ja selviämiseen sodan arvista sekä päättäväisesti modernia yhteiskuntaa kohtia kohoavaan Helsinkiin. Missä kuljimme kerran on yksi niistä kirjoista, joka kuuluu Westön Helsinki-trilogiaan. Sen aloitti vuonna 1996 Leijat Helsingin yllä ja päätti vuonna 2009 Älä käy yöhön yksin. Olen nyt saanut keskimmäisenkin teoksen luettua, ja niin vaikuttunut lukemastani, että olen tähän astisen blogihistoriani vaikeimman arvioinnin kanssa kasvokkain. On yllättävän haastavaa kirjoittaa teoksesta, josta pitää todella paljon: oikeita sanoja on vaikea napata ilmasta kiinni. Yritän kuitenkin saada haaviini edes muutaman. 

Kjell Westö kuuluu suosikkikirjailijoihini ja Leijat Helsingin yllä oli pitkään minun Westöni. Nyt tilanne on toinen. Missä kuljimme kerran kiilaa ensimmäiseksi ja hivuttautuu samalla kaikkien aikojen lempikirjani, Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian, rinnalle. Suomalainen yhteiskunnallinen realismi on siis osoittautunut mieleisekseni -jostain kumman syystä se iskee romaaneissa minuun vahvasti räjähtäen kuin tykki. 

Westön Missä kuljimme kerran käsittelee Suomen sisällissotaa ihan niin kuin Linna tekee Pohjantähti-trilogiassaan. Siinä missä Linna kirjoittaa työläisten elämästä, ottaa Westö mukaan myös suomenruotsalaiset porvarit. Tämä antaa syvyyttä tarkastella historiaa sekä rikkaiden että köyhien näkökulmista: miten kipeä vuosi 1918 jätti ihmisiin parantumattomia arpia ja kyteviä epäilyksiä toisia kohtaan. Missä kuljimme kerran seuraa monia ihmisiä, joista jokainen kuvastaa erilaista aikansa ihmistä. Esimerkiksi Lucia, rikas ja hehkeä nainen, on itsenäinen maailmanvalloittaja, joka kohahduttaa räväkkyydellään sekä uskaliailla ja naisellisilla vaatteillaan. Lucie ei ole nainen, joka pysyy kotona kokaten perheelleen, vaan vaihtaa miehiä ja elää oman tahtonsa mukaan välittämättä muiden mielipiteistä. Työläisiin kuuluva Eccu sen sijaan on esimerkki nuoresta pojasta, joka päättää lähteä sotatantereelle. Sota lyö Eccuun kuitenkin mustelman, joka ei parane koskaan, vaan leviää vääjäämättä vieden Eccun elämää kohti mustankellertävää loppua. Eccu on työläispoika Allun lisäksi yksi henkilöistä, joka on tiukimmin oman luokkansa kahleissa. Mielenkiintoista onkin seurata, miten ihmiset pyristelevät luokka-asemanssa kanssa, esimerkiksi Allu haaveilee jalkapalloilijan urasta, mutta voiko hän, työläinen, irtautua omistaan, seurata haavettaan ja hakea porvaripelaajien joukkoon? 

Vuosien kuluessa teoksen ihmisten mukana kasvaa myös Helsinki. Teoksen alkaessa vuodesta 1905, Helsinki tuoksuu vielä maaseudulta, mutta teoksen päättyessä alkavaan sotatalveen 1938, Helsinki on noussut kumarasta jykevänä ja elinvoimaisena. Westön ansio on tarkassa miljöön kuvauksessa: Helsinki piirtyy lukijan eteen valokuvan tavoin. Katujen ensimmäisten autojen pakokaasujen kitkerän tuoksun, valkoisten vankien tupakansavusta tunkkainen ilma koulun salissa ja jazzin ensimmäiset soinnut suomalaisessa ravintolassa -kaiken tämän voi aistia teoksen sivuilta hyvin voimakkaana. Westö ripottelee stadin slangia uskottavasti ja sujuvasti Allun puheeseen -siten, että jokainen lukija ymmärtäisi, mistä puhutaan. Ainut seikka, mistä antaisin kritiikkiä on, miten jokin tapahtuma oli jo kehkeytynyt, mutta sitä ei kypsytelty ennalta mitenkään. Tällainen pieni harmistuminen oli Lucien ja Allun romanssin puhkeaminen, jonka tapahtumista olisin halunnut viivytellä ja kuvailla enemmän, jotta sille olisi kehkeytynyt syvempi merkitys. Nyt romanssi jäi valitettavasti hieman pinnalliseksi. 

Kuten Linnan Pohjantähti-trilogiassa myös Westön teoksessa kiinnyin omalla tavalla jokaiseen monista henkilöistä ja heistä tuli minulle tärkeitä, sillä matka, jonka lukija heidän kanssaan Helsingin kaduilla kulkee on pitkä. Kaikista eniten pidin teoksessa poliitiikasta alati kirjoittavasta ja vauhkovasta anarkistisosialisti Ivar Grandellista, joka jättää kuulumatta kumpaankaan, valkoisiin taikka punaisiin. Hänen tekstiensä ansiosta historia tuli vielä lähemmäksi lukijaa. Lisäksi Ivarin elämänpohdintoja oli miellyttävä lukea ja miettiä itsekin. Hienoa, että teoksessa on myös useita ja hyvin erilaisia naishenkilöitä ja ettei Westö tyydy tarkastelemaan maailmaa pelkästään hehkuvan Lucien silmin. 

Ihastuin teoksen loppuun, joka hyvästelee lukijan keskellä toimintaa, talvisotaa. Elämän tahdin määrää jälleen ihmisen julmuus. Lukija kuitenkin tietää, mitä nuo ihmiset tulevat vielä kokemaan -ja mikä on heidän elämänsä hinta. 

Rakastan. Kun sanat eivät riitä, voi kylpeä tunteessa. 

Sattuma, lika, pirullisuus, valheellisuus, kaikki nämä ovat maailmassa läsnä. Mutta ne eivät oikeuta antamaan periksi, eivät milloinkaan. Pitää nähdä maailman tyhjyys ja silti ponnistella eteenpäin. Pitää nähdä ihminen sellaisena kuin hän on, ja silti rakastaa häntä. 
(Ivar Grandell)


Kommentit

  1. Muistan saavuttaneeni samanlaisen euforian kun tämän luin. Missä kuljimme kerran oli sattumoisin vielä ensimmäinen Westöni, joten sillä on minulle senkin takia vielä entistäkin suurempi tunnearvo. Kesällä luin Leijat Helsingin yllä, ja vaikka en sen kanssa samanlaisiin sfääreihin päässytkään kuin tämän kanssa, jäin entistä enemmän koukkuun Westön Helsinkiin.

    Myös minun suosikkikirjojen listalla on tämä, sekä myös Leijat, kärkipäässä.

    VastaaPoista
  2. Riina: Aivan mahtavaa, että Missä kuljimme kerran on ollut ensimmäinen lukemasi Westö. :-) Minä olen antanut tämän kirjan odotella näinkin pitkään pelkästään muilta kuulemieni mielipiteiden vuoksi -olisipa ollut kauheaa, jos olisin niiden vuoksi jättänyt tämän lukematta, vaikka tuskinpa olisin. Minäkin olen yltiö humaltunut Westön Helsinkiin ja tahtoisin lukea hänen Halkeamia -teoksen, joka lupaa lisää Helsinkiä. Nam nam. :-)

    VastaaPoista
  3. Kauniisti kirjoitit tästä hienosta kirjasta. Minäkin pidin tästä valtavasti, mutta Leijat on edelleen minulle se paras Westö. Tai henkilökohtaisin, ehkä.

    Missä kuljimme kerran on niin valtavan runsas, että yhdellä lukukerralla siitä varmaan tavoittaa vain osan. Minulla on kirjan lukemisesta kaksi vuotta, enkä enää kovin yksityiskohtaisesti muista sitä. Mutta muistan kyllä sen ihastuneen tunteen, jonka vallassa kirjaa luin.

    VastaaPoista
  4. Minä luin juuri kuukausi sitten tun Halkeamia. Täytyy sanoa, että harvemmin pidän kokonaan kolumni-tyyppisestä kirjasta, mutta yllättäen Westö teki tässäkin poikkeuksen. Paitsi Helsinki, myös Westö tulee siinä lukijalle hyvin tutuksi. Välillä iski ainakin minulle peräti sellainen tunne, että tässä nyt tirkistellään jonkun yksityisiin muistiinpanoihin.

    VastaaPoista
  5. Kauniisti kirjoitettu. Westön kieli on kyllä ihan mielettömän kaunista...

    Minun suosikki-Westöni taitaa olla Isän nimeen, se oli ensimmäinen Westöni ja muistan sen ihastuksen kun tajusin lukevani mainiota kirjaa. Minne kuljimme kerran on kyllä kaunis sekin, oikea rakkaudentunnustus Helsingille.

    VastaaPoista
  6. Minä luin tämän aika pian sen ilmestymisen jälkeen, mutta muistan kirjasta lopulta harmittavan vähän (taisin lukea sen esikoiseni vauva-aikana, ehkä siksi?). Pidin kyllä, mutta minulla taas tämä ei noussut yhtä suuriin sfääreihin kuin Leijat, jota rrrrakastin. Hyllyssä odottaisi pari muutankin Westötä, mutta luulen, että Leijoja on vaikea ohittaa ihan siksi, kun se oli ensimmäinen, ja kun olin sitä lukiessa niin nuori (alle 20-vuotias).

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!