torstai 29. joulukuuta 2011

Nappulakenkiä mä metsästän

Kerjäläinen ja jänis, Tuomas Kyrö.
2011. Siltala. Sivuja 328.

Kirjavuoteni 2011 päättyy mieluisiin tunnelmiin, kun olen saanut päätökseen Tuomas Kyrön veijariromaanin Kerjäläinen ja jänis (2011). Paljastan heti alkuun, että en jaksanut odottaa, että saan Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden käsiini, joten vertailu kahden teoksen välillä jää nyt vähälle. Tiedän kuitenkin Paasilinnan teoksen perusidean, mutta tiedän senkin, että lukukokemuksestani jää nyt tietty ote pois, koska Paasilinnan teos ei ole taustalla vaikuttamassa. Tapoihini kuitenkin kuuluu, että tykkään tehdä asioita toisin, vastakarvaan. Siksi pompin nyt näin päin. 

Elellään 2000-lukua, joten Paasilinnan Vatanen muuttuu romialaiseksi kerjäläiseksi Vatanescuksi ja jänis on ehta Töölöläinen citykani. Kyrö kuljettaa ja välillä jopa riepottaa Vatanescua sinne tänne, tapahtupaikoilta toiseen ja pitkin Suomenmaata. Lupsakka ja hiljainen Vatanescu repäistään kerjuutyöstä Lapin erämaihin etsimään kultaista marjaa. Yhtäkkiä hän jo valaakin betonia Lapin Kansallis-Idea-Parkiin ja seuraavana päivänä Vatanescu voikin toimia taikurin apulaisena junassa. Entä, mitä ihmettä Vatanescu tekee eduskuntatalolla puku päällä? 

Vauhti on kova kuin karkuun kiitävällä jänöllä, mutta sehän on nykypäivää. Suurimpana hurrikaanina suomen kieltä osaamatonta Vatanescua pyörittää media, jonka akselit eivät milloinkaan pysähdy. Media on armoton ja alati nälkäinen. Siltä eivät kerjäläinen ja jänis pakoon pääse, vaan molemmista tulee osa median menu-listaa: Tänään pääruokana kerjäläistä ja palan painikkeeksi citykania! Sekö on pojalle tarkoitettujen nappulakenkien hinta?

Kun Jegor Kugar huomasi Vatanescun suosion sosiaalisessa mediassa, hän rekisteröityi itsekin Facebookiin. Hän halusi testata oman markkina-arvonsa. 

Kerjäläistä ja jänistä ei ole tarkoitettu luettavaksi tosikkoilmeellä eikä -otteella. Kyrön hersyvä ironia ja yhteiskuntasatiiri on yhtä kuin räiskyvät ilotulitteet taivaalla. Kyrön huumori ja kieli puree minuun ja, oi että, miten minä siitä nautinkaan! Saatoin lukea välillä moneen kertaan yhtäkin lausetta ja ihastella siitä, miten Kyröllä on sana hallussa. Ja olihan se piristävä tunne löytää Mielensäpahoittajasta tuttu kyllä-ei-rakenne tästäkin kirjasta. Kyrön kielen käyttö on tätä päivää ja sulautuu helposti lukijan suuhun. Lauseet ovat lyhyitä, ja ne huomaa miehen käsialaksi, mutta lauseet eivät töksähtele ikävästi, vaan rullaavat määrätietoisesti eteenpäin. Myös luvut ovat lyhyitä, mutta ehyitä ja rakennettu alkusanoista viimeiseen asti taidolla ja joka kerta tulee sellainen olo, että  juuri näin tämänkin pitää loppua.  

Pahvi jätti Jeesuksen huoltamolle, ja vaikka minä olen kaikkitietävä kertoja, en kykene sanomaan oliko se ihan oikea Vapahtaja vai vain Kellokoskelta karannut Mähös-Jesse. 

Henkilökaarti on laaja, mutta maukas. Kyrön luomissa nimissä aistii löysin rantein -otteen ja pilkkeen silmäkulmassa. Löytyy Goodluck Jefferssonia, Urmas Öunapia, Jegor Kugaria, Sanna Pommakkaa ja Harri Pykströmiä. Suorastaan ykköspalkinnon saisi intialaiselle kioskinpitäjälle annettu nimi: Naseem Hasapatilalati. Liikkuupa Kerjäläisessä ja jäniksessä myös Suomen pääministerinä toimiva Simo Pahvi, joka saa varsin paljon tunnistettavia Timo Soinin piirteitä. Suomen politiikan astellessa mukaan kuvioihin Simo Pahvin myötä tein saman huomion kuin Juhani Karila (HS) siitä, että Kyrö nyökkää Jari Tervon Koljatin suuntaan. Samassa myös säikähdin, sillä en aikoinaan pitänyt lainkaan Koljatista, koska suurin osa politiikasta valui railakkaasti ohitseni minun niistä mitään ymmärtämättä. Kyrönkin valinnalle ottaa politiikka mukaan nyrpistin aluksi, mutta kun huomasin sen jäävän Tavallisten Ihmisten puolueeseen ja ymmärsin miksi, näytinkin valinnalle jo vihreää valoa ja ellen olisi istunut junassa, olisin nauranut ääneen monellekin Pahvin jutulle. 

Kun korkeasti koulutetulle porukalle tarjosi sitä vapaana olevaa kerrossiivoojan paikkaa, he kysyivät oliko kyseessä klassinen paradoksi, metafora vai stigmatisointi.

Teoksen loppu osuu nappiin, ihan viimeistä sanaa myöden. Olin ensin tyytyväisempi loppuun kuin teoksen alkuun, sillä en ihan heti saanut jujusta kiinni. Missä sisko on? Kuka on Jegor Kugar? Kesti hieman, että ymmärsin kursivoidun tekstin olevan Vatanescun ajatuksia. Ensimmäisen luvun luettuani hieman pelkäsin, onko Kyrön teos sittenkään mieleiseni ja näin jo kauhukuvia siitä, miten itkisin litrakaupalla pettymyksestä. Toisen luvun aikana lukija (ainakin minä siis) pääsee paremmin kärryille ja tarina tuntui lähtevän rullaamaan alun kankeuden jälkeen. Jegor Kugar tulee mielestäni lähemmäksi lukijaa vasta tarinan kuluessa, vaikka onkin keskeisessä asemassa jo teoksen alussa. Tuo venäläisen ihmiskauppajärjestön pomon ääni löytyy sitä paremmin, mitä pidemmälle tarina etenee, ja loppua kohden hörähtelen yhä useammin miehen jutuille. Ja pisteenä vielä iin päälle: kirjan kansi on todella upea. 

Olen kertakaikkiaan pähkinöinä


Lisää ajatuksia Kyrön teoksesta voit lukea ainakin 
MorreltaAmmaltaBooksyltäAnniltaSusalta ja Jorilta.




















2 kommenttia:

  1. Kiitos linkityksestä! (Tosin hiukkasen minua nolottaa, että tämä oli ensimmäinen blogiarvosteluni:p)

    Ihanaa, vihdoin sain tietää ketä se Simo Pahvi kuvasti! Hmm, minun tekisi kovin mieli lukea tämä uudelleen...

    VastaaPoista
  2. Voi, kyllä tämä Koljatin minusta hakkasi mennen tullen! =) Hyvä kuvaus, kiitos tästä!

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!