Vastavalosta sokaistuneet

Naiset katsovat vastavaloon, Joel Haahtela.
Ilm. 2000. Otava, Seven-pokkarit 2002.
Sivuja 201.


On vuosi 1972. Pari on vastavihitty ja häämatka aurinkoisessa Firenzessä on takanapäin, elävänä muistona mielessä. Valitettavasti lämpö jää Firenzeen ja piiskaava vesisade ottaa vastavihityn parin, Lilianin ja Klauksen, vastaan Suomessa. Sade tuntuu huuhtovan myös jotain Lilianin ja Klauksen väliltä, vaikkeivät nämä sitä ehkä vielä huomaakaan. Lilian ei tahtoisi nousta auton lämmöstä eikä halua vaihtaa uutuuttaan kiiltäviä korkokenkiä saappaisiin. Taloon sisälle juostessa korko napsahtaa juuresta saakka poikki. Naps. Koron mukana saattaa katketa jotain muutakin. Pala onnea? Pala unelmaa? Klauksen mukaan kengän voi ehkä korjata. 


Joel Haahtelan teoksessa Naiset katsovat vastavaloon (2000) keskiössä ovat kahden pariskunnan suhteet. Lilian ja Klaus asuvat unelmiensa talossa, joka on valkoinen, maalla ja lähellä merta. He ovat järkevä pariskunta, mistä kertovat jo heidän tyylikkäät nimensä: Lilian ja Klaus. Heidän seesteinen elämänsä muuttuu, kun he tutustuvat uusiin naapureihinsa, boheemiin pariskuntaan Emmaan ja Jimiin. Heidän erilaisuutensa ja ennen kaikkea salaperäisyytensä kietoo Emman ja Klauksen pauloihinsa. Millaisia salaisuuksia hieman ontuvalla Emmalla on? Entä onko Lilianin ja Emman välillä ystävyyttä vai rakkautta? 

Joel Haahtela punoo salaisuuksien utua jättämällä sanomatta kaikkea, kylvää lukijalle johtolankoja, mutta antaa tämän tehdä itse tulkintoja. Dialogit ovat lyhyitä ja paikoin kuin kuiskauksia. Haahtelan suosii kuvainnollista ja arvoituksellista kieltä. Se on mietittyä, tarkkaa ja -ah- niin lumoavaa, että tekstiä ja sanoja tekisi mieli lausua ääneen ja maistella samalla lasillista hyvää valkoviiniä! Haahtelan kielenkäyttö on juuri sellaista, jollaista rakastan lukea: maku selviää hitaasti suussa pyöritellessä, jokaista aistia käyttäessä eikä siitä siltikään voi olla täysin varma. Ihmisten salaisuudet ja sanomatta jätetyt asiat kätkeytyvät sanoihin, eikä siksi olekaan hyvä syödä teosta yhdellä hotkaisulla. Pitää muistaa pureskella hitaasti, jotta voi maistaa pienenkin vivahteen ja saavuttaa tyytyväisen kylläisyyden tunteen. Ja vaikka kieli onkin rikasta, Haahtela ei unohda juonta niiden takana.

Klaus tuntee hellyyttä katsellessaan taloaan, heidän unelmaansa, kotia... koti... ilman kotia ihminen on kuin mikä? Lakana meressä, avaruusromua, Klaus ajattelee.

Tärkeän huomion voi tehdä esimerkiksi kiinnittämällä huomiota siihen, että Lilian ja Klaus eivät juurikaan kutsu unelmiensa taloaan kodiksi. Heidän talonsa on aina valkoinen talo. Ihmisen tärkein paikka, lyhyt ja pehmeä sana koti tuntuu olevan heille kummajainen, vaikea sana lausua. Jos sana lausutaan, sen ympärillä tuntuu leijuvan epävarmuus. Valkoinen talo on pelkkä kulissi, jonka huoneissa kaikuu hiljaisuus. Klaus ahdistuu vieraista tavaroista ja tuntee hengittämisen vaikeaksi. Lilian sen sijaan ahdistuu seisahtuneesta elämästä. Valkoinen talo oli Lilianin ja Klauksen yhteinen unelma, joka on nyt toteutettu. Unelma seisoo kuitenkin hataralla perustuksella. Valkoinen talo on nimittäin myös heidän avioliittonsa. Siksi välillä muistellaan menneitä, etsitään niistä voimaa ja kuvitellaan kaiken olevan hyvin. Uskotellaan. Vaietaan. Kielletään.

Kenen unelma se oli? Kuka sen synnytti? Se tulee unelmien laaksosta niin kuin kaikki unelmat, Klaus sanoo.

Emman ja Jimin talo kutsuu lämmöllään ja kodikkuudellaan, toisin kuin valkoinen talo. Emma kuvastaa Lilianille seikkailijatarta, jollainen hän haluaisi olla, mutta ei uskalla. Lilian pelkää seesteisyyttä, mutta puhtailta tuoksuvat lakanat voittavat. Klauskin tuntee vetoa viehkeään Emmaan, ihmettelee ja yrittää piilottaa tunteensa sekä itseltään että Lilianilta. Jimin kuvaus jätetään vähemmälle, sillä hän on itsenäinen ja voimakas mies, jonka jatkona toimii punainen Mercedes. Siellä, missä on punainen maanteiden kuningas, on myös Jimi. 

Saattaa olla vaarallista, Jimi hymyilee, heilauttaa kättään ja polkaisee kaasua. Lilian jää tien viereen miettimään kuinka elottomasta teräsrakennelmasta on tullut elävän ihmiskehon jatke. Toisin sanoen kun pudotamme herätyskellon lattialle, sen heikoin osa särkyy ensimmäisenä. 

Lumoava Naiset katsovat vastavaloon on ensikosketukseni Joel Haahtelan tuotantoon. Olen varma, ettei arpaonnetar turhaan suonut tätä kirjaa minulle Pekan Haahtela-arvonnassa, vaan johdatti minut tyyliseni kirjan pariin. Joel Haahtela on tähän asti ollut minulle tuntematon kirjailija, mutta nyt janoan saada lukea hänen tuotantoaan lisää ja taiteellista kieltä lisää. Täytyy ehdottomasti lisätä Haahtela ensi vuoden lukulistalle, ja jos osaat ehdottaa minulle muita miehen hyväksi todettuja kirjoja, otan vinkit enemmän kuin mielelläni vastaan! :-)


Teokseen ovat ihastuneet myös Katja ja Karoliina. Etenkin kannesta kiinnostavia havaintoja on tehnyt Zephyr.


Kommentit

  1. En ollenkaan ihmettele, että ihastuit. :) Minäkin tutustuin Haahtelaan vasta tämän vuoden alussa. Aloitin Perhoskerääjällä, joka on upea, mutta suosikkejani ovat tämä Vastavalo sekä Elena. Haahtela osaa kirjoittaa ihmeellisesti.

    Kiitos linkityksestä. <3

    VastaaPoista
  2. Jee, mahtavaa! Kirja meni selvästi oikeaan osoitteeseen. Kannattaa lukea seuraavaksi vaikka Tule risteykseen seitsemältä. Tai Perhoskerääjä. Tai Katoamispiste. Tai... :)

    VastaaPoista
  3. Ihanaa, että sinäkin ihastuit! Tämä on kyllä NIIIIN hyvä.

    En osaa vielä suositella muita, kun tämä oli minullekin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Haahtela, mutta ostin juuri Lumipäiväkirjan ja olen tilannut tammikuussa ilmestyvän uutuuden Traumbach. Mahtavaa päästä lukemaan lisää Haahtelaa!

    VastaaPoista
  4. Itse luin tämän Karoliinan vinkin perusteella ja ihastuin kanssa. Oli jotenkin tosi erilainen ja kiehtova kirja! Minäkin varmasti palaan kirjailijan pariin vielä!

    VastaaPoista
  5. Katja: Näyttäisi siltä, että useampi bloggaaja on löytänyt Haahtelan tänä vuonna -ja hyvä niin! Muuten menisi tämä suomalaisen kirjallisuuden ihme täysin ohitse. Täytyypä napata Elena kirjastolta, kun se osuu vastaan. :-)

    Pekka: Niinpä, ei todellakaan mennyt! Lucky me! Taidan vielä jatkossa hankkia tälle Vastavalolle kavereita hyllyyn ;-)Kiitoksia vinkeistäsi, kasvaa mukavasti lukulista ensi vuodelle. :-)

    Karoliina: Haahtela saa nyt monta innokasta tykkääjää ;-) Oih, innolla siis odotellen sinun arvioitasi. Itsekin aion piakkoin lainata lisää luettavaa Haahtelalta.

    Irene: Kävinkin nyt lukemassa arviosi. Kiva kuulla, että Haahtela osui sinuunkin. :-) Erilainen tämä kirja tosiaan on, mielenkiintoisella tavalla. Ei sorruta liialliseen kikkailuun tai unohdeta juonta. Hämmentävää löytää tällainen helmi!

    VastaaPoista
  6. Kiitos tästä arviosta! Se palautti taas mieleeni sen, miksi ihastuin Vastavaloon. Minäkin ihmettelin, miten tällainen helmi ei ollut jo aiemmin sattunut silmiin.

    Luin Vastavalon innoittamana Elenan ja pidin myös siitä valtavasti, vaikka se oli tunnelmaltaan melko erilainen. Mutta samalla tavalla sitäkin lukiessä pääsi maistelemaan Haahtelan käyttämää kieltä kuin lasillista hienoa viiniä! :)

    VastaaPoista
  7. Zephyr: Olehan hyvä! Ja sinun Elenasta kirjoittamasi arvion perusteella valkkasin lähikirjaston kahdesta tarjolla olevasta Haahtelasta Elenan ja ah, minkä lukunautinnon koin, kun junamatkalla vanhempieni luo luin koko kirjan! Haahtelan kieli ja kirjat ovat ehkä paras löytö, mihin näin loppu vuodesta vielä voikaan törmätä ^^

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!