lauantai 21. tammikuuta 2012

Ja meille loisti valot Moskovan

Hytti nro 6, Rosa Liksom.
2011. WSOY. Sivuja 187.

Oli ilta. Karmiininpunainen raitiovaunu leikkasi bulevardin laitaa, puiston mustat puut tuijottivat synkeinä tyttöä, mutta tyttö ei niitä huomannut. Hän katseli korkeammalle tähtiin, jotka kolisivat jääkuutioina vihreällä taivaalla, ja jäistä valoaan säteilevää kuuta. Kerrostalot kyyhöttivät kylmissään kiiltelevien jääkatujen varsilla. Sihisevät katuvalot syttyivät hiljalleen. Ne vuotivat pitkään räpättävää, sinertävää valoa ennen kuin valon väri muuttui puppuranpunaiseksi. 

Rosa Liksomin Finlandian voittanut Hytti nro 6 (2011) räiskyy itsevarmaa, väkevää ja paikoin läkähdyttävää tunnelman luontia. Liksom porautuu tarkasti vaihtuviin maisemiin, taivaan väreihin, ihmisiin ja heidän ajatuksiinsa. Mihin muuhunkaan huomion voisi kiinnittää, kun lukija on suljettu suomalaisen tytön ja venäläisen miehen kanssa jykevän junan hyttiin numero 6. Matka alkaa Moskovasta, mistä juna puksuttaa halki viiltävää kylmyyttä puhkuvan Siperian halki kohti kaukaista Mongoliaa, Ulan Batoria. Matkan kesto on tuskaiset pari viikkoa, sillä junavanhuksen täytyy antaa levätä välillä parikin päivää jollain itkuisella asemalla. Sivujen välistä aistii tytön ja miehen keuhkoja painavan ahdistuksen ja silmien vauhkon päleilyn: Onhan  tukahduttavaa jakaa pieni hytti vieraan ihmisen kanssa. 

Suljetun tilan tukaluutta lisää se, että hyttiä voi verrata vankilaan. Tyttö on siellä rujon, ihmisen muinoin surmanneen miehen vanki. Hän on kuin hiljainen psykologi, joka kuuntelee miehen karskeja, rumia mutta paikoin surullisiakin elämäntarinoita. Miehen vodkan huuruisissa jutuissa vilahtavat usein naisten sukupuolielimet ja noh alkoholi tietenkin. Vaikka tarinat ovat likaisia, on osa niistä vastakohtaisesti herkkiä. Miehen kovuuden alta tulee välillä näkyviin pieni poika, joka on aikoinaan joutunut kadulle ja taistellut paikastaan maailmassa myymällä itseään. 

Mielenkiintoinen vastakohta alati puhuvalle miehelle on tyttö, joka puhuu koko tarinan aikana ainoastaan kerran. Matkan aikana hän kertoo tunteistaan eleidensä kautta. Tyttö voi katsoa miestä terävästi silmiin ilmaistessaan kieltoa, hakea tälle vodkaa kuin hyvälle ystävälle tai paeta ahdistelevaa miestä käytävälle tai pysähdyspaikan hotellihuoneeseen. Tyttö on, paitsi miehen, myös omien ajatustensa ja pelkojensa vanki. Hänen piti tehdä matka Ulan Batoriin pojan, Mitkan, kanssa, mutta suunnitelmat kariutuivat, kun tämä joutui mielisairaalaan. Paitsi poikaa, rakastaa tyttö myös tämän äitiä, Irinaa. Pitkä matka on tytölle paitsi unelman täyttämistä, myös suhdeongelmien ratkomista oman pään sisällä. Hytti nro 6 on siis kasvutarina, mutta se jäi jonnekin sykähdyttävän tunnelmakuvauksen peittoon. Toisaalta kasvu tuodaan ehkä ilmi siinä ainoassa lauseessa, jonka tyttö sanoo, mutta jotenkin se ei kauneudestaan huolimatta sykähdyttänyt. Ehkä vikana on se, että suomineito jäi minulle ylipäänsä etäiseksi. Aina, kun hänen muistoistaan annettiin jokin palanen, johon olin pääsemässä kiinni, repäistiin jo takaisin nihkeältä hieltä tuoksuvaan junaan. Olisin voinut epätoivoisen lukijan kolkolla äänellä kysyä: Who's that girl? 

Kiinnostavinta Liksomin teoksessa on se, minkä takia sen ostin: Venäjä. Tuo suuri idän naapurimme, joka kiehtoo minua erilaisuudellaan ja sillä, etten tiedä jättiläisestä paljoakaan. Liksom kuvaa 80-luvun Neuvostoliittoa tarkasti ja vankalla tietopohjalla, sillä hän on itse tehnyt samaisen matkan Siperian halki. Maisemat ikkunassa vaihtuvat, mutta jokapaikassa huokuu hitaasti etenevä rapautuminen, murenevan halkion eteneminen ja aistii maan huokaavan väsymyksestä. Hytti nro 6 näyttää ja ennen kaikkea opettaa lukijalle venäläisiä tapoja, ruokia ja erilaisia kansoja. Niistä oli todella antoisaa lukea ja ihmetellä kaikkea itselleen tuntematonta. Muutaman kerran piti vilkaista wikipediaa tarkistaakseni vieraiden ruokien nimien merkityksiä. 

Sain luettua teoksen perjantai-iltana, mutta en vieläkään osaa antaa viiltävän tarkkaa mielipidettä: pidinkö vaiko en? Poikaystävälle vastasin hätäisesti, että ihan kiva. Tänään olen vielä aikalailla samaa mieltä: tunteeni teosta kohtaan ovat fifty fifty. Kaikista eniten kiinnyin kuvauksiin Venäjästä, räikeisiin vastakohtaisuuksiin sekä osaksi myös kieleen. Pidin siitä, miten Liksom maalailee maisemia lähes melankolisesti ja heleästi, mutta yhtäkkiä kaiken kauneuden päälle lätsähtää miehen mielipide jonkin naisen loppuunpalaneesta vitusta. Kieli on nautittavaa, puntaroivaa ja sanat on aseteltu tarkoin. Liksom ei käytä kuvauksissa ensimmäisenä mieleen hypähtäviä sanoja vaan etsii erikoisempia ja mieleenpainuvampia keinoja. Tunnelman kuvauksessa Liksom onnistuu niin taitavasti, että minulle syntyi vahva tunne siitä, ettei Siperin halki matkaava juna ole minua varten. Hiotulla kielellä on kuitenkin heikkoutensa. Toistuvat elementit ja luettelot alkoivat tuntua raskailta, turhauttavilta ja jopa imeliltä. Monista lauseista olisi voinut saada iskevämmän, jos olisi jättänyt pari sanaa pois. Miksi pitää uuvuttaa sanomalla räikeän punainen kuolevan auringon valo, kun voisi kirjoittaa selkeämmin toteamalla: kuolevan auringon valo

Teoksen takalipareessa Pekka Pesonen, venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori, kertoo, että Liksomin teoksen nimi viittaa Tšehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Koska en tunne kyseistä teosta, uskon, että minulta jää jotain oleellista Liksomin teoksessa huomaamatta ja ymmärtämättä. Ehkä juuri siksi en pysty tarrautumaan teokseen syvemmin? Tieto viittaussuhteesta ainakin lisää hytin vankilamaista merkitystä. Tuskin lienee sattumaa sekään, että tytön rakastama Mitka on joutunut hullujen huoneelle, sairashuoneeseen. On siis luettava joskus Tšehovin kertomus, josko vaikka viisastuisin.

Teoksen lukeminen vaatii kärsivällisyyttä: se pitää lukea hitaasti ja hätiköimättä. Suosittelen teosta kokeneemmalle lukijalle hetkiin, jolloin ympärillä lepää hiljaisuus. Ne, joilla on vankempi tietopohja Venäjästä tai jotka ovat lukeneet enemmän venäläiskirjailijoiden teoksia, saattavat saada Liksomin teoksesta enemmän irti ja ymmärtää sitä syvemmin. Jälkensä Hytti nro 6 jättää, sen takaan. 


Rosa Liksomin teoksesta on kirjoitettu monessa paikassa. Mainittakoon esimerkkeinä JaanaJenni ja Susa. Mielenkiintoista luettavaa löytyy myös Hesarin sivuilta. Lisäksi Rosa Liksomin sivuilta voi lukea tekstinäytteen.


6 kommenttia:

  1. Olet kirjoittanut hienon ja perusteellisen arvion kirjasta, joka todellakin on vaikeasti määriteltävissä ja kategorisoitavissa. Erityisesti pidin tuosta vankilavertauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos jaana. Kirja ja etenkin siitä kirjoittaminen oli haastavaa, mutta täytyyhän itseään välillä haastaa. Huomasin vielä tänäänkin pohtivani, mitä kaikkea kirjasta voisikaan vielä kaivaa esille. Pohdittavaa riittäisi pitkäksi aikaa.

      Poista
  2. Kylläpä taas naputtelit laatutekstiä. Tämä kirja ei ole kiinnostanut pätkääkään, mutta nyt kyllä onnistuit herättelemään mielenkiintoani...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naputteliin vierähtikin tovi, Liksom ei päästänyt kovin helpolla. Kokeilehan lukea hänen sivuiltaan tekstinäyte, joka oli varsin pitkäkin. Ehkä saat sen avulla vinkkiä, onko kirja tyylisesi. Huippua, että sain herätettyä mielenkiintoasi. :-)

      Poista
  3. Aloitan huomenna tämän kirja, luen vasta sitten juttusi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käynpä sitten lukemassa, millaisia ajatuksia kirja sinussa herätti. :)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!