Koti kassiin ja maailmalle

Ihanat naiset rannalla (Underbara kvinnor vid vatten),
Monika Fagerholm. 1994 (1998). Otava.
Sivuja 334.

Vuoden ensimmäinen lukemani kirja paljastaa, että kaipaan kesää, aurinkoa ja luonnon vihreyttä. On se aika vuodesta, jolloin matkakuume jonnekin etelän maahan alkaa nousta. Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (1994) kuljetti minut kylmän lumipeitteen verhoamasta todellisuudesta kesäparatiisiin. Siellä jokin käsittämätön voima vie asukkaat lopulta aina rannalle, missä ovat kaikki.

Vielä hetki rannalla. Takaisin rannalle. Ei auta. Sinne on pakko palata. Pysyä siellä vielä hetki.

Kesäparatiisissa asustaa vuoden lämpimimmän ajan muutama perhe, jotka muodostavat oman pienen yhteisönsä. Eletään 1960-lukua. Keskiössä on erityisesti kaksi tiettyä perhettä. Valkoisessa huvilassa asustavat Isabella, Kajus ja heidän poikansa Thomas. Heidän jälkeensä kesäparatiisin kukkulan huvilaan muuttavat Enkeleiden perhe: Rosa, Gabbe ja heidän kaksi tytärtään Reneé ja Nina. Perheiden äideistä, Isabellasta ja Rosasta, tulee erottamattomat ystävykset. Tai ehkä he ovat vain kaksi naista, jotka tykkäävät viettää aikaa yhdessä. He kuluttavat päivänsä rannalla imien aurinkoa itseensä ja järjestävät usein erilaisia kekkereitä. He unelmoivat, päättävät tarttua toimeen, unohtavat aikomuksensa seuraavana päivänä ja niin kehä jatkaa pyörintäänsä. Päivästä toiseen. Kuukaudesta toiseen. Aika pian minua alkoi vähän nyppiä kesäparatiisin elämän seuraaminen. Tunsin itseni ulkopuoliseksi enkä oikein osannut eläytyä naisten tympääntymiseltä maistuviin rantapäiviin. Kesäparatiisi alkoi äkkiä maistua hieman... mitäänsanomattomalta.

Teoksessa kuitenkin selviää syy naisten levottomuuteen. Nuorena lausutut lupaukset kunnes kuolema meidät erottaa ja äidiksi tuleminen. Takana hätinä edes kepeä nuoruus, maailman notkelmat näkemättä. Jostain syystä en silti tavoita Isabellassa ja Rosassa leviäviä levottomuuden ja tyytymättömyyden lonkeroita. En saa niistä otetta, niin kuin en saa itse henkilöistä. Toisaalta henkilöt kuvataan hieman etäisiksi ja he ikään kuin vetävät oman reviiriviivansa itsensä ja lukijan väliin, kuten esimerkiksi Isabella tekee sulkiessaan ateljeensa oven Thomakselta ja samalla lukijalta. Ehkä siis Fagerholmin tarkoituksena onkin, ettei lukija pääse liikaa henkilöiden pään sisälle ja kiinny näihin. Silti minusta tuntui, että jokin puuttuu tai sitten jotain on liikaa. Tarinasta olisikin kyllä voinut jättää jotain pois, sillä välillä se yksinkertaisesti puudutti. Se uuvutti välillä niinkin paljon, että nukahdin usein jo viiden sivun jälkeen (!). 

Itse tarina ei siis osoittaunut minulle tärkeäksi, pikemminkin vähän valjuksi, mutta nautin sen sijaan ihan muista seikoista. Tarkan miljöökuvauksen ansiosta aaltojen vyöryn rantakiviin, suolan tuoksun ja vilvoittavan tuulen todella pystyi kuvittelemaan ympärilleen. Itse asiassa minä olen siellä vieläkin, niin voimakas on kesäparatiisin lumous. Vaikka en saanut henkilöistä otetta, pidin kuitenkin yleisesti ottaen tarkasta henkilökuvauksesta ja tavasta, jolla Fagerholm kuvaa heidän luonteenomaisia tapojaan ja ajatuksien kulkua. Yhdessä kuvaukset ja tarinan rakenne luovat kiintoisia tunnelmia. Teoksen rakenteen voi kokea häiritsevänä, mutta minua se kiehtoi. Rakenne etenee hyppien, viuh vauh, askel eteen ja yksi taakse. Monia päiviä sitten tapahtuneeseen voidaan palata yhtäkkiä uudelleen tai jotain tulevaa ennakoida etukäteen ja napata näin lukija koukkuun. Eteen-taakse -tanssikuviota harrastetaan myös toistoilla, joiden avulla syntyy sumuinen tunnelma, kun henkilöt haahuilevat unelmien ja todellisuuden välillä. 

Kertojaksi on valittu lapsi, Thomas, jonka silmien kautta aikuisten elämää katsellaan. Jos kertojana olisi ollut jompikumpi naisista, Isabella tai Rosa, olisin luultavasti tyrmännyt tarinan alkuunsa. Thomas tekee tarkkoja havaintoja, sellaisiakin, mitkä jäisivät aikuisella huomaamatta. Kuitenkin juuri Thomaksen ansiosta havainnot voivat jäädä leijumaan ilmaan höyhenten tavoin, joita hän ei osaa yhdistää toisiinsa. Tarinaan lomittuu tietenkin myös lapsen arkea, leikkejä ja ystävyyssuhteita. Lopulta lasten kasvu osoittautuu melkeinpä tärkeämmäksi puoleksi tarinassa kuin aikuisten ongelmat. Ja niinhän sen toisaalta kuuluu ollakin, koska lopussa käsitellään enemmän sitä, miten vanhemmat ja aikuiset voivat huomaamattaan vaikuttaa siihen, millaisia lapsista tulee. 

Kukaan henkilöistä ei muodustu minulle erityisen tärkeäksi, mutta yllättäen Thomaksen ärhäkkä ystävä Reneé osoittautui kiinnostavimmaksi henkilöksi, vaikka aluksi koin suunnatonta vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Reneé on lähellä sitä jotain. Hän on pienehkö kirpeä säväys, jota hitaasti keinahteleva tarina kaipaa. Hänen ansiostaan tarinan levoton tunnelma rauhoittuu ja on viimein levollinen.  


Kirjaan minua ihastuneempia ovat olleet ainakin Sanna ja Anna Elina


Kommentit

  1. Tähän on hassu kommentoida mitään, sillä rakastin aikanaan tätä kirjaa intohimoisesti, mutta lukemisesta on jo kauan, enkä muista enää kauhean hyvin kirjaa, tai miksi se oli minusta niin loistava. Mutta oli se minusta silti. :)

    Tämä on niitä teoksia, joita haluan ehdottomasti lukea vielä uudelleen, vaikka harvoin palaan mihinkään kirjoihin.

    VastaaPoista
  2. Karoliina: Se on hieno tunne, rakastuu johonkin kirjaan niin paljon, että haluaa joskus lukea uudelleen. Minäkin luen äärettömän harvoin -jos lähes koskaan- kirjoja uudelleen (lapsena tietenkin luki innokkaasti kaikkea uudelleen). Haahtela on tällä hetkellä sellainen, jota voisin vielä keinutuolissa vanhana mummona lueskella uusiksi. :-D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!