Kun mies jänön tapasi

Jäniksen vuosi/ Arto Paasilinna.
1975 (2006). WSOY.
Sivuja 182.

Muistanette varmaan, että luin joulun jälkeen Tuomas Kyrön teoksen Kerjäläinen ja jänis (2011) ja etten malttanut odottaa, että saisin Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden (1975) käsiini. Ajatuksiini hiipi tuolloin, että saankohan Kyrön kirjasta kaikkea irti, jos en ensin tutustu alkuperäiseen kirjaan. Mene ja tiedä, onko niin käynyt, mutta tällä hetkellä pidän lukujärjestystäni raikkaana ja onnistunena. Kyrön uudenaikaisen version jälkeen tuntui mukavalta katsoa historiaan, 70-luvun Suomeen. En huomannut Kyrön version vaikuttavan kummemmin lukukokemukseeni, mutta toki huomasin aluksi kuvittelevani Vatasen vatanescumaiseksi.  Lukiessani Jäniksen vuotta nyökyttelin yhä useammin: Kyllä, kyllä juuri tälle kirjalle täytyykin osoittaa kunnianosoitusta! Pisteet Kyrölle! 

Tutustumiseni Jäniksen vuoteen oli samalla ensikosketukseni Paasilinnaan. Ja voi, miten ihastunut olen! Kaipasin tällä kertaa ehtaa suomalaista kirjallisuutta ja sain sitä oikein olantakaa. Jo teoksen alkuasetelmassa luodaan suomalaista masentunutta tunnelmaa: kaksi ahdistunutta ja kyynistä miestä, vasta riidelleet, eivät huomaa illan kauneutta, jästipäinen hiljaisuus miesten välillä. Yrmeys tuntuu kaasujalassa asti, minkä seurauksena jänisparkakin jää alle. Vatanen ottaa jalkansa loukanneen jänön hoiviinsa ja lumoutuu tuosta villistä otuksesta niin, että kärsimätön kaveri kaasuttaa pois paikalta: Tännehän hullu jäät, terve sitten perkele! Jänis on kipinä, joka antaa Vataselle rohkeuden jättää mauton elämä toimittajana sekä ilkeä vaimo. Kuten monissa muissakin suomalaisissa kirjoissa, esimerkiksi Seitsemässä veljeksessä, myös Jäniksen vuodessa mies pakenee yhteiskuntaa metsään, suomalaisten pyhättöön.

Vatasen ja jäniksen matkalle Helsingistä aina Sodankylään saakka mahtuu paljon herkullisia seikkailuja. Ne ovat absurdeja makupaloja, joita voisi hyvin nauttia irrallisinakin. Seikkailut ovat toinen toistaan hauskempia ja hullumpia. Vauhti tuntuu kiihtyvän, mitä pidemmälle matkassaan Vatanen etenee. Nauroin mielikuvalle, jossa Vatanen ja Salosensaari seisovat keskellä puroa pontikkaa juoden rajun metsäpalon roihutessa ympärillä. Mikäs siinä luonnon tarjoamaa näytelmää ihaillessa ja ryypätessä, mutta On vaan varottava, ettei hukuta vahingossa. Huvittavaa luettavaa olivat myös muun muassa USA:n ja Ruotsin asiamiesten ja  heidän rouviensa toikkaroinnin ja vastoinkäymisten seuraaminen erämaassa. Sen sijaan Vatasen ja korpin kaksinkamppailu viekkaudesta ja metsän herruudesta oli yksi lemppareistani. Tarinaa voisi verrata Aisopoksen eläinsatuun korpista ja ketusta, missä tämä yrittää saada korpin avaamaan nokkansa, jotta tämä pudottaisi leivänpalan maahan. 

Jäniksen vuodesta huokuu aito suomalainen sisukkuus kuin hiki urheilun jälkeen. Sisu pysyy mukana vaikka pitäisi pelastaa suohon hitaasti uppoava lehmä, vaikka karhua pitäisi hiihtää takaa monta päivää tai vaikka pari pitäisi vihkiä avioon vain hetki sen jälkeen, kun on vahingossa ampunut itseään jalkaan. Kekseliäisyys ja yritteliäisyys eivät sammu koskaan: peukaloita ei todellakaan jäädä pyrittelemään.

Olen aina tykännyt siitä, miten suomalaiset kirjailijat osaavat kirjoittaa yksinkertaisesti ja eleettömästi, mutta siitä huolimatta tekstissä kukkii huumori ja tunteiden kaarti. Paasilinnan miehinen ja rempseä tapa tuoda näitä perisuomalaisia piirteitä esiin on kerrassaan mahtavaa luettavaa. Asiat kerrotaan niin kuin ne ovat eikä mitään sievistellä. Jos lehmä tai mies on paskainen, niin sitten se on, mitä sitä turhaan kainostella korulauseilla.  

Ainut minua häiritsevä käänne Vatasen ja jäniksen tarinassa oli Vatasen yhtäkkinen alkoholisoituminen. En edes huomannut, selitettiinkö repsahduksen syytä lainkaan. Vai oliko syynä kaikki se, mitä Vatanen oli jättänyt taakseen, katumus, pelko? Joka tapauksessa tuon yhtäkkisen käänteen takia hieman etäännyin lupsakasta Vatasesta ja tunsin hetken inhoa häntä kohtaan. Alkoholisoituminen vaikutti sellaisesta palalta, joka oli vahingossa jäänyt tarinaan, unohdettu poistaa. Suotakoon tämä kuitenkin anteeksi, koska lopussa Vatanen on taas sisukas oma itsensä ja käy taistoon metsien valtiasta, karhua, vastaan. Taustalle voisi melkein kuvitella Antero Mertarannan selostamaan hektistä  takaa-ajon etenemistä

Suosittelen ehdottomasti, jos et ole vielä lukenut tätä klassikkoa. Enkä voi liiaksi kehottaa tutustumaan myös Kyrön versioon Kerjäläinen ja jänis. Jos joku miettii, kummasta pidin enemmän, joudun toteamaan, että apua liian vaikea kysymys! Kumpikin teos on omalla tavallaan minulle mieluinen. Paasilinna tarjoaa jykevää alkukantaista voimaa ja Kyrö sitoo upeasti tarinan nykyaikaan. Molemmat kirjoittavat pilke silmäkulmassa ja kainostelematta. Tosin Paasilinnan huumori vaikutti olevan hitusen enemmän minun mieleeni. Kumpi teille muille, jotka olette molemmat lukeneet, oli mieluisampi? Tai olivatko molemmat yhtä tempaavia?


Myöhemmin lisättyä: Unohtuipa mainita, että tämä on ensimmäinen kuudesta teoksesta, jolla olen mukana Morren haasteessa. 



Kommentit

  1. Minulla on tämä lainattuna kirjastosta ja odotan kyllä kovasti, että pääsen lukemaan sen. Arviosi teki siitä kyllä vielä houkuttelevamman kirjan! Sen jälkeen koitan saada jostain käsiini Kerjäläisen ja jäniksen.

    VastaaPoista
  2. Jäniksen vuosi on tuttu ainoastaan loistavana elokuvana, Kerjäläinen ja Jänis on myös (vielä) lukematta...

    VastaaPoista
  3. Tuulia: Mukava kuulla, että sinullakin on tämä lainassa. Tulen sitten kurkkaamaan heti, mitä tykkäsit, kun arvio ilmestyy blogiisi ;) Minulla oli jotenkin kuivat ennakko-odotukset tästä, hieman epäilevät, mutta onneksi ne nyt musertuivat kertaheitolla. Kyllä suomalaiset vain osaavat kirjoittamisen taidon.

    Villasukka kirjahyllyssä: Minulle tämä on elokuvana vieras. Ei ylläri sinänsä, koska olen huono/ hidas katsomaan elokuva ylipäänsä. Olisikin kiva lukea mielipiteesi kirjasta, kun sinulla on elokuvakokemukset pohjalla. :-)

    VastaaPoista
  4. Minä luin Jäniksen vuoden jo silloin, kun se ilmestyi. Kyrön kirjaa en ole lukenut. Vanhoissa Paasilinnoissa on muutamia, joista pidin, tämä on yksi, mutta ylitse muiden on Onnellinen mies. Tosin sitä ymmärtääkseen on pitänyt asua pikkupaikkakunnalla, luulen.

    VastaaPoista
  5. Margit: Minua kiinnostaisi lukea Paasilinnalta ainakin Hurmaava joukkoitsemurha ja Kymmenen riivinrautaa. Mielenkiintoista, täytyy laittaa korvan taakse tuo teos. :-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!