Muistot kuin murenevia perhosia

Perhoskerääjä, Joel Haahtela.
2006. Otava. Sivuja 189.

Todellisuus on tässä, se on nyt, sanotaan. Vai onko todellisuus sittenkään sillä hetkellä, kun se tapahtuu? Onko todellisuus vasta vuosien jälkeen, kun ihminen muistelee? Onko todellisuus olemassa sitten, kun ihminen rakentaa sen uudelleen muistojensa palasista? Jos todellisuus rakentuu muistoista, voiko lopulta ollakaan olemassa yhtä ja oikeaa todellisuutta? 

Joel Haahtelan romaani Perhoskerääjä (2006) koostuu hauraista muistoista, jotka ovat jo lähes peittyneet utuun. Mennyttä alkaa etsiä nimettömäksi jäävä mies, joka saa yllättäen perinnön tuntemattomalta mieheltä, Henri Ruzickalta. Tämä on testamentannut miehelle valtavan ja kolkon talonsa, joka kohoaa viimeisillä voimillaan villiintyneen puutarhan keskeltä. Jyllhän talovanhuksen sisuksista mies löytää mielenkiintoisen, mutta häiritsevän löydön. Laatikoihin on aseteltu tarkkaan järjestykseen kymmeniä ja taas kymmeniä perhosia. Kaikki ovat erilaisia ja kiinnitetty keskivartalostaan neulalla samettiin. Moni perhonen on leijunut paikallaan jopa neljäkymmentä vuotta. Mies löytää myös kirjoja ja muistikirjan: kaikissa käsitellään perhosia ja havaintoja niistä. Mutta miksi Henri keräsi juuri perhosia? Entä miksi eräs tietyn perhosen, parnassius phoebuksen, löytäminen on Henrille pakkomielle eikä intohimo? Ja miksi Henri testamenttasi kaiken tuntemattomalle miehelle? 

Mies alkaa etsiä muistoja ja lähtee Eurooppaan johtolankanaan Henrin kirjeet, jotka on saatu Anna Prinz -nimiseltä naiselta. Perhoskerääjä on kuin pieni salapoliisiromaani, jossa mies matkustaa maasta toiseen muistojen johdattamana. Lopulta kaikkeen löytyy syy, punaisenlangan pää. Kiehtovinta on perhosten ja muistojen vertaaminen. Henrin laatikoissa olevat perhoset ovat lähes kaikki hauraita, värit ovat haalistuneet ja osasta on irronnut siiven palasia, jalkoja ja tuntosarvia. Pelkkä puhallus voisi saada perhosen katoamaan ja olemaan jälleen yhtä tuulen kanssa. Ihmisten muistot ovat kuin perhosia. Niistäkin on kadonnut hetkiä, sanoja, kokonaisia vuosia. Osa muistoista on kuitenkin säilyttänyt vielä värinsä. Osaa sen sijaan halutaan vaalia niinkin paljon, että ne ovat muotoutuneet uusiksi ihmisen mielessä. Perhoskerääjässä lukija katsoo kaikkea unenomaisen huurun läpi: ihmisiä ja heidän ajatuksiaan, ympäristöä, muistoja. Siksi niistä on vaikea saada kunnolla kiinni ja jokin ihminen tai muisto voi tuntua lähes kuvittelulta. Tapasiko mies juuri Annan vai näinkö vain unta, kuvittelin lukeneeni?

Perhoskerääjä on tähän asti lukemistani Haahtelan teoksista erilaisin (aiemmin olen lukenut Elenan ja Naiset katsovat vastavaloon). Teksti on kertovaa eikä kielellä kikkailla kovin paljoa. Aluksi olin vähän pettynyt, koska odotin tulituksen kipinöimistä sanoista kunnes ymmärsin. Tässä kirjassa sanojen täytyy sopia haparoivaan, utuiseen tunnelmaan, joka muistojen ympärille on tapana pakkaantua. Kielessä on kuitenkin sitä haahtelamaista taikaa: se lepattelee kevyesti sivuilla juuri ja juuri havaittavasti. Taika leijuu sanojen välillä saaden jopa leivänmurusista lumoavia puolia esiin. Ja miten taidokkaasti Haahtela siinä onnistuukaan! Kaikessa surullisessakin on jotain käsittämättömän maagista, heleää ja harsomaista. Otin tähän yhden sellaisen lainauksen, jossa kuolema muuttuu kauniiksi ja lähes sadunomaiseksi: 

- - Anna mietti, että ihminen muuttuu vanhetessaan kevyemmäksi, kevenee, öisin pää alkaa kohota, se tuskin koskettaa enää tyynyä. Hänen puheensa huvitti minua, ja ajattelin ilmassa leijuvia vanhuksia, jotka hitaasti irtoavat vuoteistaan ja lentävät tuulen mukana taivaisiin. Ja ehkä kuolema johtuikin vain ikkunoista, jotka olivat unohtuneet tuulisina öinä auki. 

Hieman häiritseväksi kuitenkin koin pilkkujen runsaan käytön. Lauseet ovat välillä uskomattoman pitkiä, minkä vuoksi ne vaikuttivat kankeilta ja hivenen tunkkaisilta. Lukeminen kärsi ajoittain ja jouduin palaamaan lauseen alkuun, jos en ymmärtänyt pitkää lausetta ensimmäisellä kerralla tai unohdin jo, mistä siinä oikeastaan olikaan kysymys. Kaiken huippu on kenties teoksen viimeinen lause, jonka loppua tavoitellessa voisi juoda vaikka kupposen kahvia. 

Perhoskerääjä on taianomainen romaani, mutta se ei taistele ykkössijasta muiden lukemieni Haahtelan teosten kanssa. Jokin tässä teoksessa häiritsi minua liikaa, vaikka nautinkin sen tarjoamista antoisista filosofisista pohdinnoista. Huomasin usein jääväni tuijottamaan kaukaisuuteen ennen kuin havahduin jälleen takaisin kirjan pariin. Välillä tunsin itseni eksyneeksi kuin olisin tarponut sumussa ja yrittänyt turhaan löytää vastausta esimerkiksi siihen, miksi Anna Prinzistä itsestään annettiin vain vähän tietoa. Toisaalta tarinaan kuuluu tietty salaperäisyys, mutta olisihan sitä voinut vähäsen jotain paljastaa -vai? Lisäksi uskottavuus horjui välillä, kuten Sinikka Vuolakin kirjoittaa, ja siksi minun oli välillä vaikea suhtautua tarinaan myötämielisesti. Pienistä miinuksista huolimatta teos täytti hetkeksi Haahtela-nälkääni. Perhoskerääjä on teos, jonka äärellä hengityskin on yhtä kevyt ja hiljainen kuin perhosen siivenisku. 

Oliko tarinoilla lainkaan loppuja, vaiko ainoastaan lukemattomia uusia aloituksia? 


Teoksesta ovat kirjoittaneet myös ainakin MariaKatja ja Penjami.

Kommentit

  1. Minusta se viimeinen virke on ihan paras kaikessa hengästyttävyydessään! Tämä on niitä Haahteloita, jotka vain paranevat jokaisella lukukerralla. Mutta varmaan aika sama mitä sanon, tuskin kukaan juttujani lukenut enää ottaa minua kovin vakavasti tämän aiheen tiimoilta. ;)

    VastaaPoista
  2. En lukenut tätä kovin tarkkaan, sillä luen kirjan joskus myöhemmin itse. Huomasin kuitenkin, ettet ollut täysin vakuttunut, ja se on ihan hyvä kuulla, etteivät Haahtela-odotukset ole aivan mahdottomat jokaisen kirjan kohdalla.

    VastaaPoista
  3. Perhoskerääjä oli ensimmäisiä lukemiani Haahtelan kirjoja ja ehkä siksi rakastuin kirjaan niin. Se teki valtavan vaikutuksen. Tosin myöhemmin esim. Elena jätti vielä suuremman jäljen. :)

    VastaaPoista
  4. Pekka: Hehe, mietin tässä, että pystyisitköhän laittamaan kaikki Haahtelan kirjat paremmuusjärjestykseen, jos ois ihan pakko? ;-)Minusta pitkät lauseet sen sijaan olivat raskaita enkä kokenut yhtä voimakasta tunnepaloa kuin kahden muun Haahtelan kirjan kohdalla. Sellaista, että tekisi mieli lähteä ulos ja lukea ihmisille Haahtelan uskomattoman kauniita lauseita ääneen :-D Siitä huolimatta haluan löytää jostain kirpparilta/ divarilta Perhoskerääjän. Nyt pitää malttaa pitää pieni tauko ennen Traumbachia.

    Karoliina: Kannattaa lukea, tämä on niin erilainen minun mielestäni. Ihan totta, olisihan se Haahtela jo aikamoinen taituri, jos jokainen kirja mielyttäisi ihan yhtä paljon kuin se rakkain Haahtelan teos. Eikä pieni pettymys edes haitannut, koska tiedän, että minua odottaa vielä monta hyvää kokemusta Haahtelan osalta. Ihanaa, että on vielä viisi lukematta! 8)

    Katja: Ensimmäinen on aina tärkein. Minulla on sama Naiset katsovat vastavaloon -teoksen kanssa. :-) Ja oih, ElenaElenaElena! <3 Hui, alkaa vain jännittää, sillä Traumbach odottaa hyllyssä vielä koskemattomana. Täytyy kuitenkin vähän malttaa odottaa ja antaa fiiliksien Perhoskerääjän jälkeen tasaantua.

    VastaaPoista
  5. Hyvin sanottu tuo "sumuinen huuru" pätee aika moniin Haahtelan kirjoihin. En olekaan lukenut Haahtelaa moneen kuukauteen, nyt tuli sopivasti uutuus vastaan kirjastossa :).

    VastaaPoista
  6. Olen nähnyt Haahtelaa kuvattavan myös sanaparilla "usvaista ja unteloa"... Ilmeisesti sumun, huurun ja usvan hyvyys tai huonous on lukijan silmässä.

    Kaisa, jos olisi ihan pakko määrittää paremmuusjärjestys, jos joku vaatisi vaikka aseella uhaten, lista saattaisi juuri nyt näyttää tältä:

    1. Tule risteykseen seitsemältä
    2. Naiset katsovat vastavaloon
    3. Katoamispiste
    4. Perhoskerääjä
    5. Traumbach
    6. Elena
    7. Lumipäiväkirja
    8. Kaksi kertaa kadonnut

    Traumbachia on vaikea sijoittaa vain yhden lukukerran perusteella, mutta laitoin sen nyt tuohon väliin, kun se kuitenkin teki paremman ensivaikutelman kuin tuo häntäpään kolmikko. Ja korostettakoon vielä, että Haahtela on heikoimmillaankin parasta. :)

    (Malttaisinkohan nyt olla vähän aikaa kirjoittamatta Haahtelasta yhtään mitään yhtään mihinkään? En lupaa mitään!)

    VastaaPoista
  7. Maria: Onpa kiva kuulla, että sinullakin on uutukainen odottamassa lukemista. Pari kuukautta on jo pitkä tauko ilman Haahtelaa ;-) Olen huomannut, että jo vähintään parin viikon jälkeen alan kuikuilla kirjastossa H-kohdan suuntaan. Mitenköhän käy sitten, kun kaikki on luettu? Apua :-D

    Pekka: Jes, olipas mukavaa nähdä listasi, kiva kun teit sen! :-)Hyvin sanottu tuo, että Haahtela on heikoimmilaankin parasta.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!