Mitä kätkeytyy seurapiirirouvan kuoren alle? (Ja pari kirjalöytöä)

Mrs. Dalloway/ Virginia Woolf.
1925 (2011). Otava, Seven-pokkarit.
Suom. Kyllikki Hämäläinen.
Sivuja 277.

Lainasin taannoin Michael Cunninghamin Tunnit (1998), josta ehdin lukea parisen sivua. Minua kuitenkin vaivasi se, etten ollut tutustunut teokseen, joka toimi Cunninghamin inspiraationa. Niinpä päätin antaa Tuntien vielä odottaa ja kiikutin kotiin Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn (1925). Ennakko-odotukseni Woolfin suhteen olivat hivenen epäröivät, koska luin muutamia vuosia sitten Orlandon (1928) jollakin kirjallisuuden kurssilla. Orlando jäi minulle vieraaksi enkä oikein pysynyt mukana Woolfin tajunnanvirrassa. Tahdoin kuitenkin vakaasti uskoa, että Mrs. Dalloway olisi poikkeus. Eihän hempeän pinkki ja pitseillä kuorrutettu kansi voi luvata kuin juovuttavan lukukokemuksen! Noh, ei ainakaan tälle lukijalle. 

Mrs. Dallowayn juoni kiertyy yhden päivän ympärille Big Benin lyödessä välillä taustalla. Teoksen tapahtumien alla kuplii odotus juhlista, jotka Mrs. Dalloway, tuttavallisemmin Clarissa, järjestää. Hienostuneisiin seurapiirijuhliin on kutsuttu poliitikkoja, mutta myös emännän itsensä ystäviä. Myönnän hieman haukotelleeni teoksen juonelle (siis mitä näiden 277 sivun aikana sitten tapahtuu?!) Yhteen päivään kuitenkin kietoutuu monien eri ihmisten elämäntarinoita ja lopulta henkilöt myös linkittyvät toisiinsa. Eli pelkästään juhlia järjestelevää Clarissaa ei tyydytä seuraamaan. Ääneen pääsevät Clarissan lisäksi muun muassa tämän tytär Elizabeth, aviomies ja poliitikko Richard, nuoruuden rakkaus Peter sekä Rezia ja tämän aviomies Septimus. Kertojia on siis melkoisesti, mikä tuotti ajoittain ongelmia. Yleensä kertojasta toiseen siirrytään sujuvasti kuin kepeällä tanssiaskeleella, mutta välillä jouduin kompastelemaan: kuka nyt kertoo vai vaihtuiko puhuja sittenkään. Lisäksi jotkin kertojat vilahtavat vain lyhyen aikaa tarinassa, mikä saattoi sekoittaa ennestään jo hieman pyörällä ollutta muistiani. Henkilökaartia olisi mielestäni voinut supistaa, sillä tarina tuskin siitä olisi kolhiintunut.

Lukukokemustani voisi kuvata vuoristoradaksi. Välillä koin teoksen puuduttavaksi ja tylsäksi, välillä sen sijaan luin suorastaan mielissäni, kunnes vauhtini jälleen hiljeni hetkeksi. Samankaltainen tilanne minulla on jo pari kuukautta (ellei kauemminkin) ollut Kurt Vonnegutin teoksen Teurastamo 5 (1969) kanssa. Ehkä tämä lienee hieman hassukin vertailuteos, mutta jotain näissä molemmissa on sellaista, mikä ei kolahda minuun lukijana. Molempien kohdalla koen vaikeaksi sen, miten tarina on kerrottu. Nyt, kun olen lukenut toisen teoksen Virginia Woolfilta, huomaan, että hänen käyttämänsä tajunnanvirtatekniikka ei tavoita minua vaan etäännyttää tekstistä. Ainoat henkilöt, joiden lähelle pääsin olivat Clarissa ja hänen rakkauttaan kaipaava Peter. Olisin lukenut mielelläni pelkästään heidän kertomansa tarinan ja odotin aina malttamattomana, milloin jompi kumpi pääsee ääneen. Kaikki muut kertojat jäivät etäisiksi tuulahduksiksi enkä tavoittanut heitä erityisemmin. Esimerkiksi Rezian ja hänen harhoja näkevän miehensä Septimuksen traaginen tarina jäi minulle mitäänsanomattomaksi. 

Haastavaksi koin monien kertojaäänien lisäksi Woolfin kielen. Ajoittain se tukehduttaa, kummastuttaa ja lentää tavoittamattomiin. Kieli tuntuu olevan niin yläilmoissa liihottavaa, että minut se jättää kylmäksi. Kuitenkin koin Woolfin kielessä myös hyvääkin. Usein Clarissan ja Peterin kertojaäänien ollessa vuorossa nautin siitä, miten tunteet vyöryvät kuin hyökyaalto kirjan sivuilta ja miten ne kaappaavat lukijankin mukaansa. Lukija joutuu henkeään haukkoen työntymään takaisin veden pinnalle odottamaan, milloin seuraava tunteiden aalto iskee. 

Ei enää ollut niin kuin nuoruusvuosina, että hän tunsi astuessaan huoneeseen täyttävänsä sen, niin että hän usein viivähtäessään olohuoneensa ovella tunsi odotuksen kiihkoa, samanlaista varmaankin kuin sulkeltaja tuntee ennen sukeltamistaan meren hänen allaan tummetessa ja kirkastuessa hänen katsellessaan aaltoja, jotka uhkaavat murtua, mutta värähtävätkin vain keveästi, huokaavat ja koristavat suruisen pinnan helmipisaroin. 

Mielenkiintoisinta on, miten Woolf käsittelee naisten välistä rakkautta. Clarissa on nuoruudessaan suudellut ystäväänsä Sallya ja uskovainen neiti Kilman on ihastunut Clarissan tyttäreen Elizabethiin. Woolf tuo molemmat rakkaudet kiertelemättä esille. Yritin etsiä, millaisen vastaanoton Woolf on 20-luvulla tästä saanut, mutten nopeasti katsottuna löytänyt mitään. Tässä esimerkki köyhän neiti Kilmanin ruusunpunaisista tunteista varakasta Elizabethia kohtaan: 

Voi, mutta ei kai hän vain aikonut lähteä! Miss Kilman ei voinut päästää häntä lähtemään! Tätä nuorta tyttöä, joka oli niin kaunis; tätä tyttöä, jota hän rakasti hehkuvalla ja jalolla rakkaudella! 
- -  Olisipa hän vain voinut tarttua Elizabethiin, ottaa hänestä kiinni, tehdä hänet omakseen ehdottomasti ja ikuisiksi ajoiksi ja sitten kuolla. Hän ei halunnut mitään muuta. 

Teoksen lopetus jätti jälkeensä valtavan kysymysmerkin. Kaikki tuntui jäävän jotenkin kesken tai sitten se oli  tarkoituskin. Tai sitten mitään ei jäänyt kesken, mutta minä olin niin tumpelo, etten sitä ymmärtänyt. Kun teos loppui, tuntui kuin olisin seissyt keskellä ei mitään. Odotin kai jonkinlaisia selkeitä ratkaisuja ja vastauksia siihen, miksi usealle henkilölle oli suotu kertojaääni tarinassa. Koin, että henkilöt jäivät harmillisesti leijumaan jonnekin sfääreihin sen kummemmin jättämättä jälkeään minnekään. En voi kuin huokaista syvään ja todeta, että jääköön Virginia Woolf muille, mutta minua varten hänen teoksensa eivät ole.        

En huomannut, että teoksesta olisi kirjoitettu arvioita muissa blogeissa kuin Ankin omassa. Hihkaise toki, jos olet kirjoittanut arvion, niin linkitän! 


Lopuksi vielä palanen kontrastia pinkille:


En malta olla esittelemättä samassa postauksessa paria kirpparilöytöäni! Kävin vanhempieni luona käydessäni eräällä kirpputorilla, josta tarttui mukaani pari mielekästi ja edullista löytöä. Samassa myyntipöydässä oli tarjolla vuoden 2011 pokkaripainos sekä Suzanne Collinsin Nälkäpelin ensimmäisestä osasta että Stieg Larssonin teoksesta Miehet jotka vihaavat naisia. Kumpaakaan en ole lukenut aiemmin, ja etenkin Larsson kiinnostaa, koska ystäväni on häntä kehunut vuolaasti. Hintaa kummallakin teoksella oli vaivaiset kaksi euroa. Eipähän pääse kirjapino yöpöydällä pienenemään!  ^^

Kommentit

  1. Cunninghamhan kirjoittaa myös tajunnanvirtamaista tekstiä, mutta ehkä kuitenkin helpompaa kuin Woolf. Itse kyllä pidän kovastikin Woolfista, mutta ymmärrän hyvin ettei hän kaikille uppoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin se, mitä nyt ehdin Tunneista aloittaa, vaikutti sujuvalta. Myönnän, että Woolfin jälkeen hieman epäilyttää, mutta aion kuitenkin jossain vaiheessa uskaltaa kokeilla Tuntien lukemista. Nyt pidän hieman taukoa ja luen ihan muuta. :-)

      Poista
  2. Hunger Games niin hyvä ostos, pitkään aikaan ole mikään sarja imaissut niin mukaansa kuin nuo teokset. Melkein itketti kun trilogia oli luettuna ^^'

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, onpa mainiota kuulla, että trilogia on hyvä! Toivon, että pääsen sitä piakkoin lukemaan jahka kirjastosta lainattu pino hieman pienenee. ;-)

      Poista
  3. Minä en kauheasti muista omasta Dalloway-lukukokemuksestani, mutta muistan että Woolfin Majakka muuttui paljon ymmärrettäväksi kun luin sitä koiralleni ääneen. :)

    Toivottavasti uskaltaudut kuitenkin lukemaan Tunnit vaikkei Dalloway niin lämmittänytkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ääneenlukeminen onkin varmasti hyvä keino! Olisi varmaan itsekin pitänyt kokeilla sitä, niin ehkä olisin siten pysynyt paremmin Woolfin ajatuksissa mukana. Koiralla lukeminen, aww. :-)

      Ainakin halua olisi uskaltaa lukea Tunnit, koska en ole aiemmin lukenut mitään Cunninghamilta. Aion kuitenkin pitää nyt vähän taukoa ja lukea kaikkea muuta ja sitten, kun fiilis tuntuu oikealta, aion tarttua Tunteihin.

      Poista
    2. Tunneille kannattaa jättää hyvä hetki. :)

      Koiralle lukeminen on ihan parasta. Onneksi nyt on näitä lukuterapiakoiria (joista yhdestä kirjoittanen viikonloppuna blogiin).

      Poista
    3. En olekaan ennen kuullut lukuterapiakoirista :o Pitääpä käydä lukemassa sitten, kun kirjoitat siitä blogiisi. :-)

      Poista
  4. Oi, Mrs. Dalloway on ihan sielukirjani! Rrrrrrakastan tätä kirjaa kaikellani!

    Sen sijaan Orlandolle en syty. Nyt luen Virginia Woolfin esikoisteosta, joka on vasta suomennettu...

    Minäkin löysin Mrs. Dallowayn Tunnit kirjan kautta ja nyt nidottu kirjani, Mrs. Dalloway on jo melkein puhkiluettu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, sinulle Mrs. Dalloway sopii niin hyvin! <3 Jos väittäisit, ettei se olisi sielukirjasi, en uskoisi sinua hetkeäkään. ;-) Vaikka kirja ei ole minun mieleeni, lämmittää tieto siitä, että jollekin, kuten sinulle, teos on rakas. Ehkä minä lämpenen enemmän Tunneille, nähtäväksi jää...

      Poista
  5. Haluaisin lukea Woolfin esikoiskirjan, joka juuri suomennettiin. En ole lukenut häneltä vielä mitään, mutta jonkinlainen pakkomielle on nyt siitä esikoisesta. :D

    VastaaPoista
  6. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!