torstai 15. maaliskuuta 2012

Ajan virta otti, vei, huuhtoi pois

Kirottu ajan katoava virta 
(Jeg forbanner tidens elv),
Per Petterson. 2008, Forlaget Oktober  A/S.
suom. Katriina Huttunen. 2011, Otava.
Sivuja 218.

Norjalaisen kirjalijan Per Pettersonin toinen teos Kirottu ajan katoava virta (2008, suom. 2011) kuljettaa lukijan Norjaan ja Tanskaan. Eletään vuotta 1989, myllerryksen aikaa. Saksassa muuri kaatuu paloina maahan, mutta vaarassa murtua on myös Arvid Jansenin avioliitto. Ja kun elämä potkii, niin sehän potkii säälittä. Arvidin välit äitiin ovat olleet aina viileät. Kun äiti yllättäen sairastuu syöpään, Arvid päättää paikata välit ennen kuin  on myöhäistä. Ajan virta on kuitenkin syönyt kuilun Arvidin ja äidin välille, eikä nyt puhuta mistään pienestä ojasta.  

Välillemme oli revennyt kuilu joka erotti menneisyyden ja nykyhetken, se oli kuin raja jonka olin ylittänyt, tai ehkä joki, niin kuin Rio Grande. Olin itse Meksikon puolella, ja siellä oli aivan erilaista ja ehkä pelottavaakin. Joen ylitys oli muodostanut kasvoilleni uusia kerroksia, ja äitini huomasi heti etät me seisoimme nyt eri puolilla jokea, hän oli loukkaantunut koska olin hylännyt hänet vapaaehtoisesti eikä sen vuoksi enää pitänyt minusta eikä halunnut minua. 

Arvid on 37-vuotias, mutta hänen ajatuksensa ja toimintansa muistuttaa eksyksissä olevaa lasta. Arvid tiedostaa tämän, mutta ei voi itselleen mitään; Eikö ihmisestä heijastu aina jotain lapsenomaista, kun hän on eksynyt? Vauhko kauhu silmissä, läpättävä pelko sydämessä. Syy äidin ja pojan viilentyneisiin väleihin löytynee Arvidin nuoruuden ajoilta. Tuolloin Arvid nimittäin jätti koulunsa kesken, ryhtyi kommunistiksi ja sovitti tehdastyöläisen vaatteita ja jäi valitsemalleen tielleen. Arvid on kuitenkin koko elämänsä ajan ollut kuin eksynyt paperinpala, jota tuuli kieputtaa omien oikkujensa mukaan pois perheen luota. Vaikka Arvid on ollut toivottu lapsi, hän on aina kokenut olevansa erillinen pala, perheeseen kuulumaton. Mikä tuohon tunteeseen on ollut syynä? Miksi äiti ei korjannut aikoinaan rannalla vieraan miehen erehdystä, kun tämä luuli Arvidin olevan adoptoitu? Minun kävi eksynyttä Arvidia kovasti sääliksi, olisi tehnyt mieli halata ja lohduttaa.

Ehkä minusta oli tullut juuri sellainen. Aikakauteen sopimaton. Tai ehkä luonteessani oli jokin puute, perusmuurissani oli halkeama joka repeäisi vuosi vuodelta yhä suuremmaksi. 

Teoksessa liikutaan useammassa eri aikatasossa, mutta pääasiassa kuitenkin vain kahdessa eli nykyisyydessä (vuosi 1989) ja menneessä 1970-luvulla. Juoni on teoksessa kiinnostava seikka, koska sitä ei oikeastaan tunnu olevan. Lukija yksinkertaisesti lipuu ajan katoavassa virrassa. Arvid matkaa laivalla äidin perässä Tanskaan ja yrittää näyttää äidilleen, että välittää. Välillä Arvid palaa menneeseen, pääosin 70-lukuun. Päiviin, jolloin Arvid lähtee  töihin, ahkeroi tehtaalla, palaa kotiin ja makaa illat sängyllä käsikkäin nuoren tytön kanssa (Arvidin tuleva vaimo, luulen). Tehdas on Arvidille ainut paikka ja asia, joka tuottaa hänelle vilpitöntä iloa. Looginen, yksinkertainen ja muuttumaton liukuhihnatyö antaa Arvidille turvaa ja onnistumisen tunteita. Harmi, ettei itseään voi löytää yhtä helposti. Sitä liukuhihna ei kuljeta kenellekään suoraan. 

Tärkeintä teoksessa on juonen sijaan tunnelma, joka on kuin rauhoittavasti liplattavaa meren kohinaa. Se on sävyiltään unenomaista, kaihoisaa, surullistakin. Eikä kertaakaan rauhaa riko kirottu kiire. Pidin tuosta tunnelmasta paljonkin, sillä se tarttui lukijaan; Minulla ei ollut kiire kääntää sivuja, olo oli kevyt.

Kun teoksen on lukenut loppuun, tunne on mietteliäs ja hieman hämmentynytkin -hyvällä tavalla. Petterson kätkee paljon asioita ja jättää lukijalle omaa tilaa pohtia. Vastaukset löytyvät rivien välistä, jos sieltäkään. Miksi Arvidin pikkuveli kuoli? Kuka on oikeasti Arvidin vanhimman veljen isä? Miksi Arvidin isästä puhutaan niin vähän? Miksi Arvidin ja hänen vaimonsa rakkaus kuihtui? Ja lopulta: korjaantuivatko Arvidin ja hänen äitinsä välit koskaan? Minulla on omat vainuni muutamista seikoista, mutta paljon jäi myös huomaamatta. Kirottu ajan katoava virta on teos, joka varmasti avaisi lisää toisella lukukerralla tai jos siitä keskustelisi jonkun muun lukeneen kanssa. 

Teos oli ensimmäinen Petteronilta lukemani kirja. Kiinnostuin siitä paitsi positiivisten blogiarvioiden ja kiehtovan nimen myötä myös, kun huomasin teoksen päässeen Helsingin Sanomien Lue ainakin nämä -listalle. Kirottu ajan katoava virta herätti kiinnostuksen norjalaiskirjailijaan, ja aion tutustua jatkossa hänen esikoisteokseensa Hevosvarkaisiin (2009). Suosittelen Kirottua ajan katoavaa virtaa kiireettömälle lukijalle, sillä kuten aiemmin kirjoitin, teos vaatii lukijalta kaiken huomion: rivien välit ovat tärkeitä. 

Niin kaunista, niin katoavaa. 

Teoksesta ovat bloganneet myös mm. Anna ElinaLeena LumiKatja ja Kirsi.






7 kommenttia:

  1. Kiintoisa löytö! En ollut ikinä ennen kuullutkaan tuosta hemmosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ollut aiemmin kuullut, paitsi nyt sitten tästä Katoavasta virrasta muiden blogien kautta. Norjalaisia kirjailijoita tulee luettua varsin harvoin, joten on hienoa löytää sieltä kiinnostava kirjailija. Suosittelen kokeilemaan. :-)

      Poista
  2. Tämä on tosiaankin kirja, jossa rivien välit ovat tärkeitä. Sekin on totta, ettei varsinaista juonta ole, vain kirjan nimen sekä Maon runon mukainen ajan katoava virta. Ja se riittää.

    Ihanaa, että pidit tästä. Pettersonin kirja on yksi suurimmista suosikeistani viime vuodelta. Suosittelen lämpimästi Hevosvarkaita ja toivon, että Pettersonia suomennettaisiin lisää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajan katoavaan virtaan sopiikin mainiosti juonettomuus. Ja vielä, kun Petterson osaa upeasti luoda tunnelmaa ja kuvata eleettömän tyylikkäästi ihmisiä. Eihän siitä voi kuin nautiskella. :-)

      Hevosvarkaita täytyy ehdottomasti kokeilla. Jostain muualta luin, että osa tykkää Pettersonin esikoisesta hieman enemmän kuin tästä.

      Hyviä kirjailijoita on aina niin mukava löytää! <3

      Poista
  3. Olet saanut ihailtavan hyvin vangittua tekstiisi kirjan syvimmän olemuksen. Itse luin juuri pari viikkoa sitten kirjan, ja valitettavasti vääränlaisessa mielentilassa: oman elämän koukerot mietityttivät liikaa, enkä pystynyt paneutumaan Arvidin elämään niin hyvin kuin olisin halunnut. Minuakin jäi vaivaamaan tuo Arvidin salainen tyttöystävä menneisyydestä ja tuleva ex-vaimo, mutta päädyin itsekin sitten siihen, että he ovat yksi ja sama henkilö. Kirja kestää varmasti toisenkin lukukerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sonja kommentistasi! Täysin ymmärrettävää, sillä tämä teos tosiaan vaatii lukijalta kaiken huomion. Itse liittäisinkin Ajan katoavan virran kirjaksi, joka sopii "tyhjän mielen" -hetkiin. Ehkä voit kokeilla joskus uudelleen tai testata sen sijaan Hevosvarkaita :-)Itse liitin sen jo TBR 100 -listalleni, jonka ajattelin täälläkin jossain vaiheessa julkaista.

      Poista
  4. Tässä lukija tosiaankin lipuu ajan katoavassa virrassa, ajelehtii tunnelmasta toiseen saamatta varmoja, lopullisia vastauksia.

    Erittäin hieno kirja, jonka kyllä lukee toiseenkin kertaan.

    Täytyy vain ottaa sitten lainastosta,sillä annoin syntymäpäivälahjaksi pojalleni, joka asuu jo omillaan/kaukana.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!