Elämä ei ole riisiryynipuuroa

Poikakirja, Olli Jalonen.
Otava. 2010. Sivuja 256.

Aito, sanoisin, jos minulta kysyttäisiin, millä yhdellä sanalla kuvailisin Olli Jalosen viimeisintä teosta Poikakirja (2010). Siinä lukija pääsee seuraamaan 60-luvun Suomea pienen koulupojan, Ollin, uteliaiden silmien välityksellä. Jokainen päivä on kiinnostava seikkailu ja mahdollisuus oppia jotain uutta maailmasta. Jalonen kirjoittaa koulupojan näkökulmasta uskomattoman aidon tuntuisesti. Lukijan on helppo päästä sisälle Ollin mieleen ja sulautua osaksi häntä. Poikakirja sijoittuu nyt ehdottomasti kärkipäähän niiden lukemieni teosten osalta, joissa on kerrottu tarina lapsen silmin.

Ja niin minä opin maailmasta toistuu usein ja rytmittää kerrontaa. Maailmasta oppii tieteellisin kokein pommeja räjäyttelemällä, tarkkailemalla ympäristöä ja lukemalla Pikku Jättiläistä. Kansakoulussa on vanhoillinen opettaja, jonka suoniin on jäänyt iäksi sirpaleita, viiltäviä muistoja sodasta. Koulussa opitaan, ettei mies ole mies, jos ei osaa suorassa seistä ja jos itkee kuin akat. 

Suomi ei ole vielä täysin parantunut sodan repimistä haavoistaan, jotka ovat vielä ruvella ja arpeina. Katkoviiva halkoo kansaa, joista toinen puoli asettuu vanhaan ja toinen puoli moderniin Suomeen. Kiintoisin esimerkki tästä on koulumaailma. Kun opettaja naulaa sormensa pöytään näyttääkseen oppilailleen, ettei suomalainen mies koskaan itke, sattuu rehtori astumaan juuri silloin puukäsityöluokkaan. Uusi, tilalle palkattu opettaja on moderni ja hänen opetuskäytäntönsä täysin päinvastaiset kuin sodan käyneen opettajan. Hänenkin opetusmenetelmänsä osoittautuvat kuitenkin varsin epäilyttäviksi. 

Ollilla on kolme vanhempaa siskoa, joista vanhin on Anna-Liisa ja seuraavana kaksoset, Outi ja Eini. Nuorin sisko, Pieni, on niin viisas, ettei hänen tarvitse aloittaa koulua. Olli vaistoaa  pienten seikkojen kautta, ettei Pienessä ehkä kuitenkaan ole kaikki kunnossa. Lisäksi jokin muuttuu kaksosten välillä sinä vuonna, kun Einistä alkaa liikkua huhuja kylillä. Ja miten salakavalasti vierii aika, vaikka lapselle vuosi on ikuisuus. Jalonen välittää taidokkasti kielen, yksityiskohtien ja havaintojen avulla lapsen kasvun. Kirjan alkupuolella Olli ja sisarukset ovat vielä kaikki lapsia, mutta salakavalasti vanhempien siskojen kasvun myötä Ollikin sovittaa omaan maailmaansa aikuisuuden osasia. Ne ovat kuitenkin vasta hämmästelyä, jonka jälkeen palataan taas omaan lapsenomaiseen maailmaan. Poikakirja on lapsuuden aikaa, mutta teoksen lopussa Olli on jo lähellä sitä katkoviivaa, jonka toisella puolella odottaa nuoruus ja aikuisuus. 

Isä sanoo usein että muut tekevät mitä osaavat mutta me teemme mitä haluamme. Se tarkoittaa aina jotenkin enemmän isää ja minua kuin tyttöjä ja äitiä, isä sanoo sen aina vain minun kanssani ja se tarkoittaa ettei mikään työ ole niin vaikeaa ettei sitä pystyisi itse opettelemaan ja tekemään yhtä hyvin kuin joku joka sen oikein ammatikseen osaa.

Jalosen kynänjälki on viatonta ja herkkää, mutta siinä välkähtää myös vekkulimainen ja leikkisä pilke. Kieli on tyylikkään konstailematonta. On ihailtavaa, miten Jalonen osaa välittää sen avulla lukijalle niin paljon. Tunteet, ympäristö ja ihmiset -kaikki piirtyy kirkkaasti mieleen. Tarina on juoneton; päivät soljuvat eteenpäin kuin kenellä tahansa kansakoulupojalla. Juonettomuuden takia jännitin, miten Jalonen teoksensa lopettaa. Kannet viimeisen kerran suljettuani, henkäisin syvään. Lopetus on koskettava ja hauras. En tiedä, voisiko Poikakirjaa mitenkään muuten lopettaa. Se on yhtä kaunis kuin syysilta, jolloin taivaalla kiirivät kurkien laulujen viimeiset sävelet. Tulkinta jätetään lukijalle itselleen. 

Lopuksi myönnän jotain. Aloitin Poikakirjan lukemisen jo tammikuun alussa, mutta en ollut heti vakuuttunut teoksesta. Alun epäröintiin toisaalta vaikutti se, että kirjailija oli entuudestaan tuntematon ja ettei tarina silloisena hetkenä jaksanut erityisemmin kiinnostaa. Teoksen alussa on mielestäni jotain, joka ei vedä lukijaa heti puoleensa. Ehkä ongelma on siinä, että alku koostuu ainoastaan ulkopuolisten seikkojen kuvailusta. Tämän vuoksi Ollin mielen ja tunteen sisälle ei pysty heti kaivautumaan, vaan lukija joutuu tyytymään vieressä seisoskeluun. Vasta myöhemmin lukija palkitaan, ja hän pääsee sulautumaan Olliin ja kiinnostumaan tämän elämän seuraamisesta.

Alun kangertelun vuoksi lueskelin arvioita, joiden pohjalta päättäisin, jatkaisinko teoksen lukemista. Muiden positiivisten lukukokemusten pohjalta päätin jatkaa, mutta antaa Poikakirjan ensin odotella parempaa lukuhetkeä. Onneksi tein niin, koska kun aloitin Poikakirjan uudelleen lähes kolmisen kuukautta myöhemmin, olin äärimmäisen iloinen, etten ollut palauttanut sitä lukemattomana kirjastoon. Kyllä, tämä teos kannatti lukea. 

Muun muassa nämä arviot vaikuttivat siihen, että annoin Jaloselle uuden mahdollisuuden: Hanna/ Kirjainten virrassa ja Ina/ INAhdus. 


Kommentit

  1. Hieno kirja ja ajan kuvaus.

    Mahtavaa, että löysit tämän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen iloinen siitä. Itselle uusia kirjailijoita on aina huippua löytää. :-)

      Poista
  2. Tämä on minun lukulistallani. Jalosta en ole vielä lukenut yhtään joten odotan tältä paljon. Kiva kun et jättänyt tätä kesken;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa! Olen aika varma, että tykkäät tästä kirjasta. :-) Onneksi tosiaan annoin uuden mahdollisuuden ja tässä taas nähtiin, miten paljon oikealla fiiliksellä on minulle tärkeä merkitys. :-) Voi olla, että luen tulevaisuudessa Jaloselta myös 14 solmua Greenwichiin.

      Poista
  3. Minua on alkanut epäilyttää, että luin Jalosen 14 solmua Greenwichiin väärään aikaan. En oikein ihastunut siihen, mutta silti muistan siitä pitkän ajan jälkeenkin tiettyjä juttuja eli olin kuitenkin jollain tasolla vaikuttunut... Pitänee antaa Jaloselle uusi mahdollisuus joko solmun uudelleenluvun tai vaikka Poikakirjan myötä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle 14 solmua Greenwichiin on vieras, mutta se on alkanut kiinnostaa nyt, kun luin Poikakirjan. Kokeilehan lueskella tätä Poikakirjaa ja maistella, miltä se tuntuu. :-) Minulle fiiliksellä on tärkeä merkitys eikä Poikakirja olisi todellakaan uponnut silloin, kun sen aloitin. Se vaati ainakin minulta sellaisen kevyehkön kevätfiiliksen. Tammikuu ja talviärsytys eivät siis oikein iskeneet yksiin Poikakirjan kanssa:-D

      Poista
  4. Kommenttini ei näköjään ollut puhelimella tänne kirjautunut. Hienoa kuitenkin, että annoit kirjalle vielä uuden mahdollisuuden. Hieno kirja. Pitäisi lukeakin Jalosen teoksia lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, olen unohtanut vastata tähän. Hanna, minä olen ajatellut lukea Jaloselta ainakin 14 solmua Greenwichiin. :-)

      Poista
  5. Meille lähetettiin näitä opehuoneeseen pari kappaletta, ja lupauduin esilukijaksi. Yli kuukauden kirja on nyt kuitenkin seisonut pöydälläni, kun en ole oikein sittenkään ollut vakuuttunut. Tämä arvio kuitenkin rohkaisi, ehkä sittenkin tartun kirjaan loman jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisipa kivaa, jos lukisit! Ymmärrän hyvin, koska minuakin epäilytti ja annoin teoksen odottaa aika pitkään pöydällä ennen kuin annoin sille uuden mahdollisuuden. En tiedä, mistä ennakkoluuloni johtuivat. Ehkä siitä, etten tiennyt teoksesta saatika kirjailijasta mitään etukäteen. Onneksi kuitenkin tein niin, koska Poikakirja jää mieleen ja lapsennäkökulmaa on käytetty taitavasti (omasta mielestäni paras tähän asti lukemistani lapsinäkökulmista). Tsemppiä, jään odottamaan arviotasi. ;-)

      Poista
  6. Itse tykkäsin krjasta tosi paljon, oli minusta hieno ajan kuvaus. Alku vähän itselläkin kangerteli, mutta sitten kirja imaisi mukaan. Aluksi ne loppukaneetit ärsytti ja lopulta ne olikin ihan parasta kirjassa!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!