tiistai 6. maaliskuuta 2012

Kiikarissa suomalainen unelma

Juoksuhaudantie, Kari Hotakainen.
2002. WSOY (2003).
Sivuja 334.

Luettuani Kari Hotakaisen Finlandian voittaneen teoksen Juoksuhaudantie (2002) tunteeni heiluvat kahden eri ääripään välillä. Toisaalta olen ravittu hienon suomalaisen mieskirjailijan tyylikkäästä kynänjäljestä, toisaalta ahdistuksen hirviö on kalvanut minua lukiessani tarinaa

Juoksuhaudantien juoni sinällään on simppeli: Matti Virtanen tahtoo saada perheensä takaisin, joten hän päättää hankkia oman talon. Mitä tämä oli? Ei ainakaan unelma. Niin, oma talo, terassi, puutarha ja perunamaa eivät ole Matin unelmia vaan hänen vaimonsa, Helenan. Ehkä Matti ei koskaan olisi ryhtynyt edes hankkimaan omaa taloa, ellei hän olisi vahingossa lyönyt vaimoaan kasvoihin. Helena ja pieni tytär Sini muuttavat samantien pois. Päivät menivät sumussa, en muista niiden yksityiskohdista mitään. Olin jätetty. Erään rintamamiestalon nähtyään Matti tajuaa, että oman talon ostamalla hän saa perheensä takaisin -onhan hän kotirintamamies, naisten vapaussodan veteraani.

Kotirintamamiehenä Matti on hoitanut kaikki naisen työt ja ollut vapaan vaimon tukena. Mies on kokannut, siivonnut, kuunnellut, hoitanut ja hyysännyt. Yhteiskunnan muutokset ovat jääneet imurin mölyn alle, joten Matti ei ole perillä ulkomaailmasta. Siksi esimerkiksi oman talon hankkimisen haastavuus on melkoinen yllätys kaikkensa antaneelle kotirintamamiehelle. Matti ei tietenkään suomalaisena miehenä jää peukalo suussa kummastelemaan vaan hankkii sivutoimia ansaitakseen rahaa. Lisäksi hän alkaa kerätä tietoa omakotitaloasumisesta ja sen eri muodoista. Matti bongailee kiikareillaan omakotitalojen asukkaita ja käyskentelee heidän puutarhassaan ja nauhoittaa ehkä omistajien keskusteluja. Ja tämä puutarhoissa salaa hiippaileva Matti on ahdistuksen mörköni.

En vieläkään tiedä: pidinkö Matista vai vihasinko häntä kuitenkin enemmän? Hänessä on niin monta erilaista puolta. Matti on pehmonalle: hellä ja rakastava isä tyttärelleen. Hän myös uhkuu sisua, periksiantamattomuutta ja kahlaa läpi harmaankiven niin kuin perinteinen suomalainen mies ainakin. Hän urheilee ja juoksee jopa ostosreissut kauppaan ja takaisin kotiin. Lisäksi Matti leipoo korvapuusteja, joiden tuoksu puskee läpi kirjan sivuilta. Toisaalta Matti on pelottava, jopa julma. Tunsin vellovaa tuskaa, kun Matti pakotti väkisin vanhan miehen kirjoittamaan nimensä talonostopapereihin. Kurkkuani kuristi, kun Matti tiiraili pusikon katveesta grillaavaa perhettä. Kehtasi mokoma vielä kusaista omistajien pihamaalle! Noh, minusta Matti varmaan kirjoittaisi, että olen kärkäs omaisuudesta ja yksityisyydestä. Ja kyllä takuulla olenkin: Oma reviiri on aina oma. Matin pyrkimykset saada oma talo muuttuvat sitä ahdistavammaksi pakkomielteeksi mitä pidemmälle tarina etenee. Tukala oloni oli hieman samankaltainen, kuin lukiessani aikoinaan Nousiaisen Vadelmavenepakolaista. Tosin Nousiaisen teoksesta en pitänyt ylipäänsä ollenkaan, toisin on Juoksuhaudantien kohdalla.

Vaikka Matti sai minut ajoittain murisemaan vihaisesti, koin myös runsaasti ilonhetkiä. Teoksessa on useita eri puhujia, joiden avulla tuodaan erilaisia näkökulmia tapahtumiin. Eri puhujat myös tuovat esiin omia murheitaan. Ja jokainen voi löytää hahmoistaan palan itseään, kuten Morrekin toteaa. Hauskin ja kenties ironisin puhuja on mielestäni he eli Matin yläkerran naapuripariskunta, Kaarlo ja Leena. Heidän elämäntehtävänsä on saarnata tupakan haitoista, eikä heidän elämänsä ole helppoa, kun yläkerrassa asuu sauhutteleva Matti. Ei auta, vaikka kuinka liimailisi keltaisia lappusia alakerran ilmoitustaululle. Ei auta, vaikka taloyhtiön hallituksen kokouksessa yrittäisi ehdottaa tupakoinnin kieltämistä parvekkeella. Olisin melkein suonut enemmän puheenvuoroja pariskunnalle, jotka pitävät itseään Mattia holhoavina kummeina. Vieläkin hymyilyttää.

Hotakainen kylvää ironiaa melkolailla teoksessaan. Sitä ja Hotakaisen kieltä ylipäänsä on miellyttävä lukea. Okei, en osaa ottaa Matin tiirailuja huumorimielessä, mutta muuten pidin Hotakaisen tyylistä. Olen aina tykännyt ja arvostanut suomalaisten mieskirjailijoiden kynänjälkeä. Ehkä olen maininnut tämän aiemminkin, mutta heidän koruton, simppeli ja kaunistelematon kielensä puree minuun. Hotakaisen kieli on kuin mukavat suomalaiset reinotossut, joiden ei tarvitse keikistellä tullakseen huomatuiksi. 

Ihmisen pitää tuntea, että maa värähtelee oikein. Irrotin ruohonäytteitä eri talojen pihoilta ja liimasin ruohotupsut paperiarkille, jonka kiinnitin seinään. Aina kulkiessani arkin ohi nuuhkaisin jokaista tupsua erikseen saadakseni vihin, minkä pihan maa-aines olisi parasta meidän perheelle. 

Juoksuhaudantie on oivallinen teos suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen kansalaisista, mattivirtasista. Teoksesta kyllä ammentaisi vaikka minkälaista yhteiskunnallista pohdintaa, mutta tämän bloggaajan akku alkaa olla lopuillaan -untenmaille siis. Hotakaisen teoksella osallistun kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen (luettuna nyt 2/ 6). Kannatti lukea, vaikka Matti vähän ahdistikin! 

Morre ihastui teokseen enemmän kuin minä. Sara on kuunnellut tämän äänikirjana ja kertoo lyhyesti myös elokuvaversiosta. 



4 kommenttia:

  1. Tämä on tosiaan mielestäni käsittämättömän hieno romaani (ja oman arvioni lyhyys ja ylimalkaisuus hävettää suorastaan, noh.. :D).
    Ymmärrän kuitenkin, että tietynlainen ahdistus voi saada tässä niskakarvat vähän pystyyn. Tämä kirja voi tulla yllättävän voimakkaasti iholle, vaikkei sen aihe koskisikaan itseä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Morre, minä ainakin tykkäsin arviostasi, äläs yhtään häpeile siellä :-D Luulen, että olisin voinut tykätä enemmän ellei Matti olisi yltynyt suorastaan friikiksi välillä, huh.

      Poista
  2. Ensimmäisellä lukukerralla en ollut täysin vakuuttunut, mutta uusintalukukerralla minusta huipputeos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä minunkin pitää joskus vielä kokeilla uudelleen. Saapa nähdä:-)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!