keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Vain hetket muistamme

Traumbach, Joel Haahtela.
Otava. 2012. Sivuja 112.

Joel Haahtelan tuotanto on minulle täydellisten hetkien nautinto. Sellaisten hetkien, jolloin ei olemassa aikaa, on vain minä ja ylellinen rauha. Eilen istuin iltapäivällä olohuoneen lattialla kevätsiivoustauolla, kahvimukin höyryt kieppuivat kohti kattoa, kuntosalitreenin jälkeinen väsymys lihaksissa. Auringonsäteet leikkivät ikkunalla, kaiuttimista soljui Cole Porterin kiireettömiä säveliä. Huomaamattani olin jo tarttunut hyllyssä olevaan pienoisromaaniin ja aloittanut neljännen Haahtelani: Traumbachin (2012). 

Nuori mies Jochen on saapunut Itä-Saksaan; Ihmisten levottomat mielet, hylättyjen talojen itku. Moni ikkuna on verhoton, kuin luometon silmä. Jochenin mieltä tyhjät huoneet eivät kuitenkaan paina, koska hänellä on tehtävä: löytää mies nimeltä Traumbach. Jochenin taskussa ovat jo valmiina sininen muistivihko ja Frankfurter Allgemainenin käyntikortti. Varsin pian alkaa vaikuttaa siltä, että herra Traumbach pakoilee. Eikä kaupunkiinkaan voi luottaa, sillä se muuttuu koko ajan eikä aikaa voi pysäyttää. Hiekka tiimalasissa valuu vääjäämättä. Myös ihmisissä on jotain pielessä. 

Kuka on salaperäinen Traumbach? Mitä todellisuus oikeastaan on, mistä se koostuu? Onko todellisuutta vai onko se pelkkää kuvitelmaa? 

Traumbach yksinkertaisesti kahlitsi, juurtui sydämeen. En voinut mennä nukkumaan ennen kuin 112 sivua oli luettuna. Merkittävin syy on pienoisromaanin lempeä, rauhoittava ja leikittelevä kertoja, josta tuli lempikertojani kautta aikain. En halunnut jättää matkaani hänen kanssaan kesken, tahdoin pitää häntä kädestä ja katsella hänen kanssaan Jochenin verkkaista kulkua kaupungilla. Minut valtasi pikkutyttömäinen ihastuksen tunne. Tiedättekö sellaisen, kun vain tollona ihailee jotakuta, koska hän on vain NIIIIN ihana. Traumbachissa kertojaa voisi kutsua toistakunnioittavaksi melkein-kaikkitieväksi. Kertoja nimittäin suo Jochenille silloin tällöin yksityisyyttä tai saattaa jutustella lukijalle välillä jotain ihan muuta. Kertoja kuvaa Jochenia ja tämän tekemisiä lämpöisesti ja niin suloisesti, että taisinpa vähän ihastua huolettomaan Jocheniinkin. Voi minua! 

Voi Jochen. Kehystetään tämä kuva, siihen on sopiva jäädä. Ilmeesi kertoo kaiken ja sydämenlyöntitiheyden muutos. 

Valuin sisälle teoksen kiireettömään tunnelmaan, seurasin Jochenin päämäärätöntä askelta vieraassa kaupungissa. Kuuntelin, miten hän puhui kiireettä tapaamiensa ihmisten kanssa. Mieleni täytti tuo nuoren mielen vapauden tunne: kello ei ole kiinni minussa, muut ovat siihen sidottuja. Voi, miten helppo siihen tunteeseen olikaan samaistua, kun ei ole tällä hetkellä velvoitettu mihinkään. Silti, kunpa jokaisella olisi mahdollisuus tällaiseen ihanaan aamuun edes kerran viikossa:

Jo kajastaa aamu. Valo työntelee pimeää edestään, taivas rakoilee ja antaa lopulta myöten. Taipuu ruoho tuulessa, hyppii sirkka, vaeltaa kirppu, maailma maailman sisällä. Siankärsämö ujuttaa itseään ojan pohjalta ja vesi lorisee, kuljettaa tupakantumppia, viimeisen imaisun muistoa.  

Rakastan Haahtelan kieltä Traumbachissa. Siihen tekee mieli upota, antaa kielen virran viedä mennessään. Jokainen sana on jälleen tarkoin mietitty, jokainen on oikealla paikallaan. Rakastan erityisesti sitä tapaa, miten sanat on aseteltu. Ne tuntuvat noudattavan tiettyä rentoa rytmiä. Jos jokin pieni kuoppa sanojen rytmissä onkin, minä en välitä, sillä rakastunut ei kuoppia huomaa.

Traumbach pohdiskelee, esittää lukijalle filosofisia ajatuksia ja kysymyksiä. Se käsittelee myös fysiologiaa ja pohtii muun muassa nuoruutta, vanhenemista ja rakkautta. Täydellisiin hetkiin suon ilomielin syvällisiä elämänpohdintoja ja nautinkin kertojan ajatuksien lukemisesta. Miten paljon voikaan sataankahteentoista sivuun saada!

Voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama? On paikkoja, jotka tuovat ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta emme ole tienneet. Joihinkin paikkoihin mieli ei asetu, vaikka kuinka yrittäisi, ja aina on jotenkin vaikea olla. 

Jännitys kohoaa loppua kohden. Teoksen lopusta en yllättynyt kovin paljoa, osasin jo vähän odottaa. Siitä huolimatta jokin teoksen lopussa miellytti sen verran, ettei rakastumisen lämpö haalennut tai pahimmilaan iäksi kadonnut. Viimeisen sivun jälkeen istuin kauan vain hiljaa enkä sulkenut heti kansia. Vielä ennen nukahtamistakin muistan miettineeni Traumbachia. Ja nyt, kun olen tätä kirjoittaessani selaillut teosta, viipyilen sivuilla. Tämä teos vaatii minua vielä palaamaan. 

Katja suosittelee teosta niille, jotka ovat aiemminkin lukeneet Haahtelaa, koska muuten teoksen intertekstuaalinen humoristisuus saattaisi lipua ohi. Toisaalta Mari A:lle Traumbach oli ensimmäinen Haahtela ja hän kertoo rakastuneensa. Itse suosittelen ensisijaisesti Haahtelaa aiemmin lukeneille, mutta toisaalta myös niille, joille teos on omistettu: viattomille ja viallisille. Itselläni on vielä neljä lukematonta Haahtelaa odottamassa seuraavaa täydellistä hetkeä: Katoamispiste, Lumipäiväkirja, Tule risteykseen seitsemältä ja Kahdesti kadonnut. Oi onnea!

Lisää arvosteluja löytyy muun muassa Pekalta, SaraltaKaroliinaltaMarialtaTuulialta ja Sannalta.

12 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus Haahtelan henkeen! <3
    Minulle Traumbachista ei lukuhetkellä tullut suosikkihaahtelaani, mutta siitä huolimatta rakastuin kirjaan, ja sen arvo nousee edelleen jatkuvasti mielessäni, kun lukukokemuksesta kuluu aikaa. Tekisi mieleni lukea se kohta jo uudestaan, niin ihana se on. :)

    Minullakin on vielä kolme lukematonta helmeä jäljellä (Vastavalo, Perhoskerääjä ja Kaksi kertaa kadonnut). Lumipäiväkirjan luin juuri tällä viikolla ja blogikirjoitukseni siitä on tulossa...

    Sinulla on vielä hienoja hetkiä edessäsi!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sara! <3 Minä en vielä osaa sijoittaa Traumbachia listalleni. Ei se kuitenkaan ihan Vastavaloa ohita, sillä kun on ensimmäisenä Haahtelanani erityinen merkitys. Ja apua, nyt kun sanoit, mitkä Haahtelat olet itse lukenut, huomaan, että olen unohtanut yhden! En ilmeisesti ole kovin tarkkaan Traumbach-huuruissa laskenut miehen teoksia, kun unohdin tyystin Kaksi kertaa kadonneen! Eli nyt minulla onkin puolet luettu, puolet jäljellä. Oi, miten ihanaa! 8) Listasi pelasti kaamealta virheeltä
      :-)Sinullakin on vielä ainutlaatuisia hetkiä tulossa!

      Minä aion seuraavana täydellisenä hetkenä tarttua Katoamispisteeseen. Oi, innolla odotan arviotasi <3

      Poista
  2. Kirjoitit ihanasti, aivan kirjan henkeen.

    Minäkin olen lukenut Traumbachin. Luin sen melko tuoreeltaan heti vuodenvaihteen jälkeen. Ihastuin heti Haahtelan kieleen ja hänen aina yhtä hienoihin lauseisiinsa, pidin myös kirjan lempeydestä. Olin kuitenkin aavistuksen pettynyt; vaikka Traumbachissa Haahtela kirjoittaa ehkä kauniimmin kuin koskaan, tuntui hän kierrättävän omia kirjallisia maneerejaan. Traumbach ei tuonutkaan mitään uutta, joskin sen leikittelevästä sävystä oli pakko pitää. Nyt kun lukemisesta on aikaa jo (!) yli kaksi kuukautta, olen huomannut miettivänä Traumbachia paljon. Kirjan lempeys on sitä laatua, että voisin ottaa Traumbachin tyynyni alle unikirjaksi - silloin näkisin taatusti hyviä unia. :) Kävinkin jo korottamassa blogissani kirjalle antamaani tähtiarvosanaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja! Traumbachia voisikin hyvin kuvata kahdella adjektiivilla: lempeä ja leikkisä. Pidinkin siitä, ettei teos ollut (jälleen) melankolinen, kuten muut Haahtelat, ja että tekstissä nostetaan tämä seikka esille. Traumbachissa kyllä tunnistaa paljonkin Haahtelalle tyypillisiä juttuja, mutta jostain syystä en välittänyt niistä paljoakaan ja mietinkin, että onkohan lempeä kertoja siihen syynä :-D Unikirja! Sellaiseksi Traumbach olisi täydellinen, sinäpä sen sanoit. <3 Mielenkiintoista onkin nähdä, mitä ja miten Haahtela kirjoittaa seuraavaksi!

      Poista
  3. (Luinpas äsken huolimattomasti... Kiitos siis vielä linkityksestä. :) Olen edelleen sitä mieltä, että eniten Traumbach antaa Haahtelaa jo lukeneille, mutta itse lainasin juuri oman kappaleeni Haahtela-noviisille. Toivottavasti hän ihastuu!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, toivottavasti ystäväsi pitää Traumbachista! :-)

      Poista
  4. Minäkin luin tämän alkuvuodesta ja tykkäsin:) Ihanasti kuvailet täydellisen lukuhetkesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna! Mukavaa kuulla, että sinäkin tykkäsit tästä teoksesta! Kävin linkkaamassa sinutkin listaan. :-)

      Poista
  5. Minä pidin tästä kovasti jo heti luettuani (kiitos linkityksestä!), mutta samoin kuin monella muulla, minullakin arvostus on vain kasvanut ajan kuluessa. Vaikka kirjoitin vasta eilen, etten osaa sanoa, pidinkö enemmän Traumbachista vai Lumipäiväkirjasta, niin kyllä minä taidan Traumbachia suuremmalla lämmöllä muistella (kaikkein eniten olen kuitenkin pitänyt Vastavalosta).

    Hieno kirjoitus, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentistasi, Karoliina:-) Minullekin Vastavalo on ja varmasti tulee olemaankin aina se ykkönen. Ensimmäistä Haahtelaani ei vain mikään pysty ohittamaan. Traumbachia en itse osaa sijoittaa vielä listalleni, sillä minä puntaroin nyt sen ja Elenan välillä. Ehkä minun pitää ensin lukea ne loputkin Haahtelat, jotta listaus helpottuisi. Minulla Lumipäiväkirja vielä odottelee, sillä seuraavana täydellisenä hetkenä aion viimein lukea Katoamispisteen. En olekaan arviotasi vielä lukenut, täytyy käydä siihen tänään tutustumassa. :-)

      Poista
  6. Upea kirjoitus, pikkutyttömäinen ihastuksen tunne tarttui minuunkin! :D Kuten juuri kommentoin Karoliinan Lumipäiväkirjaan (ja aiemmin muuallekin), tällaiset hienot Haahtela-jutut saavat aina heti aikaan halun tarttua kirjaan uudestaan. Onneksi olen antanut itselleni luvan palata Traumbachin pariin pian, koska olen lukenut sen "vasta" kerran... Olen iloinen kaikkien teidän puolesta, joilla on vielä lukemattomia herkkuja edessä. Vaikka onhan niitä toivottavasti meillä kaikilla, Haahtelahan on vielä suhteellisen nuori mies. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että sain tartutettua jollekin tuon tuonteen! :-D Minun tekisi jo nyt mieli lukea uudelleen, mutta ehkä kuitenkin annan tämän pikkutyttömäisen ihastumisen tunteen vähän laantua ennen kuin kokeilen, mitä ovia Traumbach avaa toisella lukukerralla. Totta, eiköhän Haahtela vielä julkaise monia upeita teoksia meille nälkäisille faneille. Ihan jo jännittää pelkkä ajatus, mitä hän seuraavaksi keksiikään! :-) Seuraavana vuorossa Katoamispiste, tuskin maltan jälleen odottaa!

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!