keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Hetken tuikkivi lapsuus

Noidanlukko: sarja lapsuudesta, Eeva Kilpi.
Ensimmäinen painos ilm. 1959.
WSOY 2009. 158 s.

Eeva Kilven runot ovat minulle mieluisia, mutta en ole aiemmin tutustunut hänen muuhun tuotantoonsa. Ilokseni huomasin hänen esikoisnovellikokelmansa Noidanlukon kirjaston hyllyllä. Katsokaa nyt tuota kantta: niin hempeän sinistä taustaa vasten, tyttö ja koira, ympärillään pumpuliset kesäpilvet. Eipä ihme, että kokoelma, sarja lapsuudesta, lähti kassissa mukana kotiin. Kansi lupaa herkkyyttä, haikeutta ja viattomuutta -ja niitä kaikkia novellit väreilevät. 

Noidanlukko on siis novellikokelma, mutta novellit limittyvät niin, että niistä rakentuu yhtenäinen tarina. Novelleissa seurataan pientä karjalaistyttöä, Enniä. Lukija pääsee seuraamaan Ennin lapsuutta Kannaksen mailla. Enni on suloinen tyttö, joka kokeilee, tutkii, etsii ja yrittää ymmärtää elämää. Miksi äiti suuttuu, kun Enni leikkii toisen tytön kanssa isää ja äitiä? Miksi omenoiden varastaminen ei olisi varastamista? Miten ihminen voi olla niin julma, että tappaa lemmikiltä pennut? Näitä ja monia muita kysymyksiä pieni tyttö miettii ja yrittää selvittää itselleen. Kilpi kuvaa Ennin lapsuutta niin aidosti, että lukija alkaa väkisinkin muistella omaa lapsuuttaan. Lyhyet dialogit ovat aidontuntuisia -kuin suoraan lapsen suusta. Lapsi tuo ajatuksensa esiin suoraan ja totisesti, eikä lukija voi olla välillä salaa hymyilemättä niille. Aitous ja suoruus maustaa herkkää tekstiä ripauksella humoristisuutta. 

"Johannes", hän sanoi hiljaa. "Kenestä sinä tykkäät?"
"En sano."
"Sanotaan kumpikin toisillemme."
"Sano sinä ensin."
Ja Enni kumartui Johanneksen puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Ollista."
Ja Johannes teki samalla tavalla ja kuiskasi:
"Sinikasta."
Ja he kumpikin tunsivat, että tämä hetki oli vakava.

Viimeiset novellit enteilevät tutun ja turvallisen lapsuuden loppua. Kun tykit ampuvat, on aika jättää hyvästit koti-Kannakselle, sulkea ovi. Jos sydämeni valutti kyyneliä jo niinäkaikkina kertoina, jolloin koiran, kissan tai muun eläimen pentu tapetaan tai kuolee, niin viimeistä novellia lukiessani kyynel vierähti silmäkulmalle asti ja olin hyvin lähellä itkua (mikä on varsin harvinaista minulle). Kilpi tuo henkilöiden tunteet kauniisti esiin pienin elein ja todistaa, että vähemmälläkin voi sanoa paljon. 

Mitä Ennille tapahtuu kodin oven sulkemisen jälkeen? Se jää arvoitukseksi, vaaleansinisen kannen tuolle puolen. 

Tämä ei siis ollutkaan aivan tavallinen päivä. Oikeastaan ei sinne päinkään. Tänä päivänä oli kesä, se oli tuossa ja Enni ja Katja katsoivat sitä kuin eivät koskaan saisi kyllikseen, vierekkäin istuen, silmät samalla tasolla, käsi kaulalla. Ja äkkiä kesä oli kaikkialla heidän ympärillään, se oli tuolla korkealla pään yläpuolellakin, sillä sielläkin oli sinistä, yhtä huikaisevan sinistä. Lie tipahdellut sieltä alas rantaniityllekin, mene tiedä. 

Noidanlukon novelleihin kiintyy. Teosta olisi tehnyt mieli puristaa hellästi, halata ja pusuttaa. Tämä on novellikokoelma on pieni, mutta sillä on suuri sydän. Ehkä kliseisesti sanottu, mutta täyttä totta. Anna Noidanlukon sulattaa myös sinut. 


Myös Jenni on kirjoittanut teoksesta. Huomasin juuri, että olemme molemmat lainanneet saman tykkäämiskatkelman, mutta noh, en jaksa enää etsiä uutta pätkää. :-D

P.S. Jippii, uusi kamera takaa sen, että tästä lähin blogistani löytyy enemmän itse kuvattuja kirjakuvatuksia. :-)


2 kommenttia:

  1. Pidin tästä ihan mielettömästi! :) Ihana kirja, hienoa että sinäkin löysit tämän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli aivan ihana! Kilpeä on ehdottomasti luettava lisää. Toivon, että mahdollisimman moni lukisi Noidanlukon. ^^

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!