Shh!

valoa valoa valoa, Vilja-Tuulia Huotarinen.
Karisto 2011. 174 s.

Vilja-Tuulia Huotarinen voitti viime vuonna Junior Finlandian nuortenromaanillaan valoa valoa valoa. Se kertoo 14-vuotiaasta Mariiasta, joka rakastuu tyttöön, Mimiin. Heidän kasvoiltaan loistaa rakkauden kuohu. Tiedättehän, kirkas valo, joka säteilee rakastuneen kasvoilta jo metrien päästä. Taustalla oireilee Tšernobyl, sillä onhan vuosi 1986. 

En odottanut teokselta mitään etukäteen. Olin vilkuillut muutamia arvioita blogeista, mutta luettuani Linnean arvion, päätin tutustua Huotarisen neljänteen nuorille suunnattuun kirjaan. Jo varsin pian hämmästelin kirjailijan käyttämiä kielellisiä tyylikeinoja. Minulle kävi niin kuin Hannalle: kiinnostuin enemmän rakenteellista, tyylillisistä ja muista keinoista kuin itse tarinasta. valoa valoa valoa on postmoderni teos, mikä näkyy tyylillisissä ym. seikoissa. Ja voi, miten paljon niitä onkaan! Enpä olisi kaikkia tiennytkään, ellen olisi valaistunut luettuani Blogisiskon kattavaa listaa käytetyistä postmodernismille tyypillisistä keinoista. Käykäähän tekin lukemassa. Silmiinpistävin -ja minusta välillä varsin ärsyttäväkin keino- on puhutella lukijaa. HYVÄT LUKIJAT toistuu usein. Puhuttelu saa ensin lukijan röyhistelemään ylpeänä rintaansa, että voi onpas kivaa, kun minua -meitä kaikkia!- puhutellaan. Välillä se häiritsi, koska puhuttelu paloitteli lukemista ja ajatuksia, napsnapsnaps. Olisi tehnyt mieli hussata sen pois kuin kärpäsen ikään, hushushus.

HYVÄT LUKIJAT!
Anteeksi, että keskeytän teidät. 
Mutta oletteko huomanneet että syntymäpäivillä tapahtuu aina jotakin kammottavaa?

valoa valoa valoa on kuin laulu tai runo. Ei siis ole epäselvää, että tykkäsin Huotarisen kielestä. Taustavaikuttajana lienee, että Huotarinen on kirjoittanut runojakin. Täytyypä siis muistaa poiketa runohyllyllä, kun seuraavan kerran käyn kirjastolla. En kuitenkaan sanoisi kieltä huumaavaksi vaan ennemminkin omaperäiseksi ja tarkaksi. Jokaisella sanalla on paikkansa, jokaista on harkittu. Kielen avulla tuodaan hienosti esiin murrosikäisten tyttöjen epävarmuus, suru ja rakkaus.

Pidin siitä, miten lähelle kertojaa, Mariiaa, lukija pääsee. Hänen tunteensa välittyvät esteettä. Ihan kuin kurkkisi salaa nuoren tytön päiväkirjaa. Mariia ei toisaalta päästä lukijaa helpolla, mutta toisaalta hän saattaa osoittaa varsin selvästi kuin kädestä pitäen, mitä seuraavaksi on tulossa. Huotarinen on onnistunut täydellisesti nappaamaan kirjaansa epävarman 14-vuotiaan. Tšernobyl sen sijaan jää jonnekin taustalle. Se muistuttaa välillä itsestään, mutta odotin Nooran tavoin jotain enemmän. Luettuani teoksen olin vähän hämmentynyt. Tosin, jos postmodernismissa valitaan usein jokin suuri historiallinen tapahtuma symboliksi, on Tšernobyl mielestäni nappivalinta. Se kietouu niin upeasti tyttöjen väliseen tunteeseen ja rinnastaa tyylikkäästi surun ja rakkauden. Tässäpä yksi esimerkki: 

Kun Tšernobyl räjähti keväällä 1986 Mimi saapui meidän kouluumme. 
Nopea ja näkymätöm pilvi ylitti rajan.
Säteileviä hiukkasia lensi ympäriinsä.
Tuulet toivat kaukaa outoa sadetta.
Valoa joka vyöryy yli esteiden kuin huuto.
Valoa joka kohisee ja kihisee kuin veri ja mahla ja kaikki nesteet jotka meidän ruumiissamme kohisevat ja kihisevät. 


valoa valoa valoa ei ehkä innosta niitä nuoria, jotka nauttivat enemmän seikkalunhalun tyydyttävistä juonenkäänteistä. Mietin Helena Ruuskan tavoin, että postmodernien kikkailujen runsaus saattaa jopa karkottaa osan lukijoista, jos ne ovat entuudestaan vieraita. Huotarisen teos sopii kiinnostavan rakenteen ja kielen ansiosta teini-ikäisten tyttöjen lisäksi vanhemmillekin lukijoille. Minulle niiden tutkiminen antoi mukavan lukukokemukseni. Itse tarina taitaa sen sijaan huuhtoutua mielestä varsin nopeasti, vaikka se hieno olikin. 

Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni. 
Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni. 

Kommentit

  1. Voi ei, minä ärsyynnyn suunnattomasti tuosta lukukokemukseni häiritsemisestä, siis kun aletaan kesken kaiken puhutella lukijaa. Aargh! Tulee sellainen sarjakuvien jarrutusefekti, "skriihiihiik - ei näin"! Esimerkiksi Pikku naisia -kirja meinasi tökätä jo alkuun juuri tästä syystä. Suosikkikirjailijaltani (Stephen King) olen kyseisen asian tavallaan hyväksynyt, hän onnistuu siinä ikään kuin huomaamatta.

    Olen miettinyt tuon Valoa... -kirjan lukemista, mutta saattaa jäädä lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ei, tässä tosiaan puhutellaan vähän väliä (itse asiassa todella paljon). Ehkä siksikin, että ainakin minulle syntyi olo epävarmasti nuoresta kirjoittajasta.

      Minulla on Pikku naiset TBR-listallani, mutta täytyy kuitenkin kokeilla, miltä puhuttelu siinä tuntuu.. Jospa siinä ei olisi käytetty sitä niin paljon kuin valoa...-kirjassa.

      Poista
    2. Onneksi Pikku naisia -kirjassa tuota puhuttelua oli loppujen lopuksi vähän, joten se ei sitten hirveästi häirinnytkään lukukokemusta :) Innolla odotan arviotasi Pikku naisista!

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!