"Me kaikki kuusi äidin lasta"

Emma ja Uno: rakkautta tottakai
(visst var det kärlek)
Märta Tikkanen. 2010. Tammi.
suom. Liisa Ryömä. s. 250.


Tottahan tämä on rakkaustarina, ja tottahan sen täytyy alkaa häillä. 
- - Pikku Emma ylen onnellinen ja voittoisa niin kuin nuoruuden keväässä ollaan kun tie uneksittuun päämäärään näyttää aurinkoiselta ja kukkien reunustamalta. Mies puolestaan on kulkenut jo monia polkuja, ei näe asioita nuoruuden silmin. Kunpa he ymmärtäisivät toisiaan!

Märta Tikkasen teos Emma ja Uno: rakkautta tottakai (2010) on todellisuuspohjainen, sillä Emma on kirjailijan äidinäiti. Äidinisää, Unoa, Tikkanen ei enää juuri muista, sillä tämän kuollessa Tikkanen on ollut vasta vuodenikäinen. Emma ja Uno on yhden sukupolven avioparin rakkaustarina, jonka Tikkanen on tarkkaan koonnut löytämiensä tietojen ja säilöttyjen kirjeiden pohjalta. Kaikkeen ei kirjailija itsekään tiedä vastausta; Silloin on turvauduttava ääriviivojen hahmotteluun.  

Emma on kirkkonummelaisen Överbyn tilan nuorin ja kaunein tytär, isän silmäterä. Emman elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän tapaa Finssin kansanopiston rehtorin, 28-vuotiaan Unon. Jo vuoden kuluttua, kun Emma on vain 19-vuotias, pari sanoo toisilleen tahdon. Sen jälkeen aviopari saa yhden lapsen joka vuosi, yhteensä heitä on kuusi. Viimeisen lapsen syntyessä Emma on siis 23-vuotias. Jokainen lapsi syntyy eri paikkakunnalla, sillä Unon työ ja unelmat vievät heitä pitkin Suomea ja Eurooppaa. Unon luonne on kaikkea muuta kuin helppo, helposti kiivastuva taiteilijaluonne. Uno saavuttaa haaveitaan, etenee työssään, innostuu helposti, mutta myös tylsistyy yhtä nopeasti saavuttamaansa -ja taas mennään. 

Emma sinnittelee sitkeästi lasten kanssa jatkuvassa rahapulassa. Vaikka ura vie Unon joskus vuodeksikin pois perheen luota, Emma jaksaa rakastaa ja kirjoittaa miehelleen. Siitäkin huolimatta, ettei Unosta aina välttämättä kuulu tai ettei Uno lepertele helliä rakkaudentunnustuksia (ainakaan tiettävästi siis). Käsittämätöntä, hämmästelin. En voinut kuin ihailla Emmaa, joka nuoresta iästään huolimatta pärjää yksin ja jaksaa uskoa päivään, jolloin hän ja Uno voivat taas olla yhdessä. Ja mitä enemmän ihailin Emmaa, sitä enemmän tunteeni olivat kylmiä Unoa kohtaan. Unosta syntyi jo alkumetreillä naiskeikarin kuva, joka vain syveni tarinan edetessä. Vaikka kyllähän Uno kuitenkin muistaa aina lapsiaan ja avustaa rahallisesti, kun vain kykenee. (Ei Uno, et silti saa säälipisteitä minulta). Lopulta kiviseltä vaikuttava avioliitto päättyy eroon -Emman tahdosta. Pakko sanoa, että siinä vaiheessa minä huohahdin helpotuksesta, sillä johan se olikin aika Emman herätä hempeistä haavekuvistaan. 

Ei kaikkea tarvitse ymmärtää järjellä. Mutta ei myöskään tuomita.

Tikkanen pohdiskelee paljon sitä, miten ja miksi eroon lopulta päädytään. Pyörittelee, palaa johonkin tapahtumaan tai kirjeeseen, kummastelee. Eron syyn miettiminen tanssii piirileikkiä ehkä-sanan ympärillä. Ehkä näin, ehkä noin, ehkä niin. Minua jatkuva asioihin palaaminen ja vatvominen uuvutti ja teki lopulta lukemisesta raskasta. Tämä on suurin syy siihen, miksi teos ei jymäytä tajuntaani, kuten se monelle muulle on tehnyt. Mietin useammassakin napakassa kohdassa, että tähän olisikin hyvä lopettaa, mutta ei, taas palattiin jonnekin vuoteen. Alkoi tulla sellainen olo, että eiköhän tässä jo olisi tarpeeksi yhdestä avioliitosta. Se, että henkilöt ovat olleet todellisia sai minut jatkamaan loppuun asti. Täysin fiktiivisenä se ei välttämättä olisi jaksanut pitää minua otteessaan.

Pidin siitä, miten lukijalle välittyy selvästi kirjailijan omat tunteet isovanhempiaan ja sukuaan kohtaan. Tekstistä huokui lämpöä, ylpeyttä ja aitoa kiinnostusta sukupolvien tarinaan. Lukijalle syntyy vahva tunne, että Tikkanen todella, koko sydämestään, halua kertoa tämän tarinan. Välillä Tikkanen murahtaa Unon suuntaan ja puolustaa Emmaa. Oli mukavaa saada murahdella yhdessä kirjailijan kanssa ja jakaa muutenkin lukemisen aikana heränneitä tunteita. Tikkanen myös onnistuu tyylikkäästi, lähes huomaatta, sulauttamaan itsensä naissukupolvien joukkoon.

Emma ja Uno oli ensimmäinen lukemani teos Märta Tikkaselta. Vaikka en ole ylettömän innostunut teoksesta, olen kuitenkin iloinen siitä, että viimein aloitin tutustumiseni Tikkasen tuotantoon (eikä se pääty suinkaan tähän). Rakkaudella väritetty teos on hienosti punottu yhteen kaikista niistä lukemattomista taustatiedoista ja kirjeistä, joita Tikkanen on saanut hankittua kasaan. 

Suosittelen Emmaa ja Unoa erityisesti niille, jotka pitävät rakkaustarinoista, omaelämäkerrallisista ja historiallisista romaaneista. 

Ollut on mennyttä. Ja olkoon niin.
Siitähän on niin pitkä aika.  


Kirjasta ovat bloganneet myös Mari (joka miettii, ovatko nykytutkijat kuin Uno), Sanna (jonka tarina tempaisi mukaansa alusta lähtien) ja Kirsi (jolle aikamatkailu oli mieluista). Myös Mervi Kantokorpi on kirjoittanut kiinnostavan arvion Helsingin Sanomissa. 

Kommentit

  1. Oi, mä tykkäsin tästä tosi paljon! Muutenkin Tikkanen on ihana ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tikkasta on kyllä luettava lisää! Vuosisadan rakkaustarina taitaa muistaakseni löytyä TBR-listaltanikin.

      Poista
  2. Ihailen Märta Tikkasta, vaikka en ole lukenut häneltä mitään. Olen vain nähnyt, miten hän luki kauan sitten televisiossa Vuosisadan rakkaustarinan...ja se muutti koko elämäni. Olen siis hänelle myös kiitollisuuden velassa.

    Märta osaa sanoa niin kuin pitää. Todesti, mutta antaen äänen myös rikkoneelle osapuolelle.

    Hyvänen aika: Aivan kuin heidän suvussa olisi joku karma naida 'vaikeita' miehiä. Sekin on täysin mahdollista, jopa opittujen mallien mukaan sitä itse tajuamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuosisadan rakkaustarina löytyy omalta TBR-listaltani -olen aikonut ja aikonut lukea sen jo pitkään.. Olen kuullut siitä niin paljon kehuja, että tänä vuonna olisi hienoa saada se luettua. Olet muuten ensimmäinen, jonka kuulen kertovan, että ihailee jotain kirjailijaa, vaikkei ole mitään tältä lukenutkaan. :-)

      Ihan totta tuo, mitä sanoit, että Tikkanen antaa äänensä myös rikkoneille. Vaikka Tikkasen tunteet välillä tuntuvat kuohahtavan Unon suuntaan, niin hän ei kuitenkaan syytä tätä mistään ja lopussa Uno saa hieman jopa arvostusta Tikkaselta. Kaikella on merkityksensä, myös rikkoneilla osapuolilla.

      Ja nuorena rakastuneena sitä on niin rakkauden vietävissä..

      Poista
  3. Minä en ole lukenut Märta Tikkasta, vaikka Vuosisadan rakkaustarina on ollut minunkin lukulistallani jo kauan. Nyt sinne taitaa kirjautua muistiin myös tämä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, onpa hienoa, että innostuit lisäämään listallesi :-)Itse toivon tulevan kesän aikana lukevani -viimein- sen Vuosisadan rakkaustarinankin.

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!