Arjen makuja: kahvia ja paahtoleipää

Ruohonvihreää (The Box Garden),
Carol Shields 1977.
Otava 2012. 261 s.

Listasin taannoin TBR 100 -listalleni, että tutustuisin Carol Shieldsiin ja lukisin jonkin teoksen häneltä. Sattumalta huomasin kirjastokäynnilläni uutukaishyllyssä Shieldsin toisen romaanin Ruohonvihreää (1977), joka on käännetty suomeksi vasta tänä vuonna. Arvasin jo takakannen perusteella, että teos olisi mitä oivallisin leppoisan kesäpäivän kirja -ja osuin nappiin. Kyllä tämän kirjan kanssa kelpasi lekotella nurmikolla ja antaa auringon helliä, tuulen leikkiä varpaissa.

Ruohonvihreää elää normaalin arjen kuvauksesta ja antaa sen tahdittaa kevyen juonen liikkumista. Päähenkilö, Charleen, itsestään epävarma nainen saa kutsun seitsemänkymppisen, rintasyövästä selvinneen äitinsä häihin. Charleen jättää teini-ikäisen poikansa, Sethin, ystäviensä luokse ja matkaa uuden miesystävänsä, Eugenin, kanssa äitinsä luo. Pakokauhun ja pelon tunteet kuohuttavat Charleenia: äiti on aina ollut jotenkin etäinen ja pelottava. Äiti on elänyt sisustuksesta, uusista tyynynpäällisistä, somasti laskostuvista verhoista ja tapettiliisteristä. Hänen tapansa rakastaa kahta tytärtään koostuu kiukusta, tiukoista säännöistä ja kitsastelusta. Miten sellaiseen rakkauteen vastataan? Miten onnistua löytämään oikea väylä, joka johdattaisi tyttären samalle taajuudelle äitinsä kanssa?

Maailma, jonka hän on rakentanut itselleen, on raivokkaan, julman, pikkumaisen kilpailuhenkinen, ja siinä maailmassa joka ikinen pienikin voitto pitää kirjata huolellisesti ylös. "Jaa-a", hän sanoo, "tänään minulla oli taas ensimmäisenä pyykit ulona narulla, ensimmäisenä koko kadulla." Tai: "Meillä ei syödä päivällistä kello viisi niin kuin rouva Hannan perheessä, vain maalaiset syövät viideltä. Minä sanoinkin rouva Hannalle, että meillä istuttiin aina pöytään kello kuusi, kun minun mieheni tuli konttorilta kotiin, konttorilta minä sanoin, ja siihen päättyi se keskustelu." Voi minin itseään piinaavaa äiti parkaani, jonka elämä on täynnä jonninjoutavaa kiukuttelua, tyhjää kostonhalua, näivettävää pelkoa -miten se kaikki on päässyt tapahtumaan?

Shields pyörittelee paitsi äiti-tytär -suhteita myös sitä, vaikuttaako miehenmallin puuttuminen Charleenin pojan, Sethin, elämään ja miten epävarma Charleen alkaa hiljalleen uskoa itseensä ja hyväksyä menneet menneinä. Hänen entinen aviomiehensä, Watson, nimittäin kummittelee yhä nimettömässä ja Charleenin sukunimessä Forrest. Ruoholla, jota Raamatussakin verrataan ihmiselämään, on tarinassa tärkeä, kuvainnollinen merkitys. Kasveja yleensäkin on tarinassa runsaasti.

Se on puhdasta aritmetiikkaa: Asuin tässä tiilitalossa kahdeksantoista vuotta. Watson Forrestin kanssa olin naimisissa kahdeksan vuotta. Ja nyt olen elänyt eronneena naisena kaksitoista vuotta. Noiden umpimähkäisten numeroiden hahmo, kaava ja järjestys muodostavat aivoissani jonkinlaisen logiikan: ne antavat ymmärtää, että pian alkaa toinen aikakausi, toinen olemisen tapa. En ole mikään mystikko, mutta tiedän, että siellä se on, mitä sitten onkin.

Ruohonvihreää kuuluu teoksiin, jolloin oikea lukufiilis on äärimmäisen tärkeä. Jos olisin valinnut väärän hetken, olisin aika varmasti tympiintynyt arkikuvauksiin ja eksyksissä olevan ihmisen päättämättömyyteen: Oliko ennen paremmin kuin nyt. Ilokseni osasin kuunnella tuntemuksiani, kaipasin kepeää kirjaa ja nurmen lempeää tuoksua: Ruohonvihreää oli siis ilahduttava valinta. Monet bloggaajat ovat verranneet teosta kahvihetkeen tai ystävän kanssa rupatteluun. Minulle syntyi samankaltainen tunne: rentoutunut ja kiireetön. Ihan kuin olisi vetänyt rakkaimman, turvallisimman ja arjen pehmittämän kotipaidan päälle. 

Vaikka tarinassa hypitään ees taas, muistellaan menneitä ja sitten taas loikataan nykyisyyteen, eri ajat lomittuvat toisiinsa sujuvasti, lukijaa peräänkatsoen. Teoksen henkilöt ovat rakastettavia -kukin omallatavallaan. Yli parinsadan sivun aikana lukija ehtii solmia lämpimän, vastaleivotun korvapuustin tuoksuisen suhteen heihin kaikkiin. Dialogit soljuvat kevyesti puron lailla. Täydellistä, ajattelin, kunnen jouduin pidättämään hengitystäni. Teoksen loppupuolella leppoisa tarina lähtee kiivaaseen liitoon, saa dramaattisia käänteitä ja on vaarassa menettää lukijansa. Kuten moni muu, myös minä koin lopun juonenkäänteet häiritseviksi, lukunautinnon tahroiksi. Loppu kuitenkin pelastaa, saa kelattua lukijaa lähemmäksi, vaikka seuraava vaaravyöhyke voisi olla liian makea, vaahtokarkkimainen höttö. Tällä kertaa pieni siirapin tuoksu ei minua kuitenkaan haitannut, oikeastaan jopa pidin siitä (!). 

Shields on minulle entuudestaan vieras, mitä nyt olen muista blogeista lueskellut, enkä olisi tiennytkään, että Ruohonvihreällä on sisarteos: Pikkuseikkoja (1976, Otava 2011). Voi hyvin olla, että siihen joskus tutustun, kun kaipaan arjen pieniä huomioita: rapsakkaa paahtoleipää, kulahtaneita pöytäliinoja ja syreenien, risujen, raikasta tuoksua.  

Lopuksi ihan mielenkiinnosta muutamia kysymyksiä: Milloin kaipaat arkeesi Shieldsiä, jos kaipaat? Mikä on sinulle rakkain teos? Entä mitä teosta suosittelisit tällaiselle lukijalle, jolle Shields on vieraampi kirjailija?  


Teoksen luki oikeaan aikaan myös Mari AMaria lämpeni teokselle ohitettuaan alun kangertelun ja päästyään Toronton junaan. Tuulia on onnellinen, että hänellä on vielä monta Shieldsiä lukematta ja Sanna ihmettelee, miksei ole aiemmin lukenut Shieldsiä. Katja sen sijaan aikoo ottaa eräästä Charleenin ohjeesta vaarin. 



Kommentit

  1. Shields, yksi lempikirjailijoistani. :) Olen aina iloinen, kun muut löytävät Shieldsin ja Ruohonvihreää ja mainio teos aloittaa hänen lukemisensa. Luulen, että romaanin sisarteos Pikkuseikkoja voisi olla hyvä seuraavaksi. Tosin itse suosittelen kaikille aina omaa suursuosikkiani, Rakkauden tasavalta.

    Tulet varmasti saamaan monia muitakin suosituksia. Shieldsin teokset jakavat lukijoitaan aika hauskasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakkauden tasavalta, sen kannen muistankin: tomaattisydämiä! Jostain syystä teos vetää katseen puoleensa aina, kun sen jossain näen. Sekin tuntuisi jo pelkän kantensa puolesta mainiolta kesäkirjalta rannalle (sitten kun Suomen kesä soisi ne rantakelit). :-)

      Poista
  2. Rauhallinen tilanne, jolloin on aikaa lukea keskiluokkaista ja -ikäistä jaarittelua, on se oikea hetki lukea Shieldsiä. Mulla se oli kesäloma ♥. On kyllä ollut monta hetkeä, jolloin ei ole ollut oikea hetki lukea Shieldsiä.

    Suosittelen Larryn juhlat ja Kivipäiväkirjat, jotka olen lukenut joskus kauan aikaa sitten ja aion palata lukemaan ne, ehkä syksyllä =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin loma ja kesä ylipäänsä on aikaa, jolloin tykkään lukea jaarittelua. Jostain syystä syksy ja talvi ovat aikaa, jolloin tykkään pohdiskella ja etsiä kirjoista syvällisiä taajuuksia. Kesällä olen sitten kai pintapuolinen :-D

      Kiitos vinkeistä! Laitetaan ne korvan taakse kirjastokäyntejä varten.

      Poista
  3. Shieldsin kirjoihin tuntuu tosiaan liittyvän joku taika, että tilanteen pitää oikeanlainen. Minulla ei vain ole mitään käsitystä siitä, millainen se hetki on ja milloin sellainen tulee! En osaa muuten selittää, miksi Shieldsin lukeminen menee joskus ihan ahmimalla ja joskus ei suju ollenkaan. Olen myös huomannut, että itseni ainakin kannattaa pitää riittävästi taukoa Shieldsin kirjojen välillä, muuten alkaa puuduttaa. Olen juuri varovaisesti aloitellut Mary Swannia, ja hetki tuntuisi kyllä olevan ihan suotuisa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa ihan siltä kuin minun kokemukseni Haahtelan kirjojen kanssa. Vaaditaan oikea hetki (joskus huomaan tilanteen olevan oikea, kun otan ajattelematta Haahtelan hyllystä) ja täytyy malttaa pitää taukoa miehen kirjojen lukemisen välillä. Myös vuodenajalla on merkitystä. Ehkä juuri se taianomaisuus tekee näistä kirjoista niin mieluisia ^^

      Toivottavasti Mary Swannin lukeminen luistaa ja saat viihdyttävän lukukokemuksen. :-)

      Poista
  4. Luin juuri Shieldsin Kivipäiväkirjat uudellaan vuosien jälkeen, sillä aion tuoda miltei koko kirjailijan tuotannon blogiini tänä kesänä. Ainakin Ellei ja Larryn juhlat ja ehkä...

    Pidän edelleen Kivipäiväkirjoja, Carolin avainromaanina, mutta Ruohonvihreää on minulle mieluisin/paras. Ihan sama, vaikka olisin lueknut Ruohonvihreää suossa, olisin nauttinut ja...samaistunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiintoisaa, Leena, täytyy tulla sitten lukemaan ja tutustumaan teoksiin sinun blogiisi!

      Kivipäiväkirjat täytyy joskus kyllä lainata. Hihii, ihana viimeinen lauseesi suossa lukemisesta <3 Samaistuminen tekee kyllä teoksesta aina vielä enemmän rakkaamman ja tärkeämmän.

      Poista
  5. Juuri tänään juttelin erään kirjanystävän kanssa Shieldistä. Minun pitäisi kokeilla... :-) Mutta miten osaisin valita oikean lukufiiliksen ja oikean ajan tälle?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!