keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Levottomat

Katoamispiste, Joel Haahtela.
2010, Otava. 160 s.


Näin kuinka sateenvarjo teki viimeisen uhkarohkean nousun, kuin lyhyen elämän lakipiste, sen odottamaton loisto. Ja kun tuuli äkisti katosi, varjo pysähtyi ilmaan, muutti hieman suuntaa ja leijaili sitten hitaasti vaappuen kadulle. Otin muutaman askeleen varjon perään, kuin muodon vuoksi, mutta se oli liian myöhäistä. Linja-auto tuli jyristen pitkin katukivetystä ja rutisti varjon alleen. Kuulin vain metallin vaimean räsähdyksen, ja kun käännyin nainen seisoi edessäni hiljaa. 

Sateenvarjon taidonnäyte saa kahden ihmisen katsomaan toisiinsa ja istumaan yhdessä kahville. Ulkona on valotonta ja kahvilan sisällä huokuu tyhjyys, vaikka vitriinit pullistelevatkin leivoksista. Mieslääkäri kuuntelee, miten ranskalainen Magda Roux paljastaa vasta tulleensa Suomeen. Levoton nainen ei ole kuullut yli puoleen vuoteen mitään puolisostaan, Paulista. Ainut vihje tämän jäljiltä on Raija Siekkisen teos, Une fissure dans le paysage (Häiriö maisemassa). Mies kiinnostuu, kenties huumaantuu salaperäisyyden huurteista, ja tahtoo auttaa naista. Seuraava päivä on kuitenkin pyyhkinyt naisen, hän on tipotiessään. Mies alkaa Raija Siekkisen tuotannon avulla selvittää, missä Paul piileksii. Fakta ja fiktio sekoittuvat toisiinsa sulavasti yhteen. 

Mikä oli se tuho joka oli pyyhkäissyt kaiken ylitse? Tunsinko minä saman surun itsessäni, siksikö olin täällä? 

Joel Haahtelan Finlandia-ehdokkaaksi aikoinaan päässyt Katoamispiste (2010) on viides lukemani teos kyseiseltä mieskirjailijalta. Tähän asti olen puhkunut rakkautta, nyt en. Tiesin, että tämä päivä olisi tuleva: kun jokin lempikirjailijani kirjoista ei kolahtaisikaan. Ihan kuin olisin palautunut murrosikäisen kapinaan: mikään ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Tumman ankea kansi sai katseeni hamuilemaan  muualle, en saanut henkilöistä saatika tarinasta otetta, ulisin ulkopuolisena. Raija Siekkisestä en ollut aiemmin kuullutkaan, mikä syvensi etäisyyden kuilua. Jopa muutamat Haahtelalle tyypilliset tavat kirjoittaa alkoivat ensimmäistä kertaa vaivata. Tietenkin hotellivirkailija muistaa juuri kysytyn henkilön ja tietenkin päähenkilö haluaa yöpyä huoneessa, jossa karkuteillä oleva on nukkunut kuukausia sitten. Niinpä niin. Jätin teoksen odottamaankin, josko yhtäkkinen kapinointi olisi muutaman viikon päästä ohi ja huokailisin jälleen onnesta -niin kuin aina ennenkin Haahtelaa lukiessani. Mutta ei, mikään ei ollut muuttunut tauon jälkeen. Luin kuitenkin sinnikkäästi loppuun, josko jokin mystisyyden portti olisi minulle avautunut. Odottelen vieläkin sen ulkopuolella. 

Ihan kylmäksi en kuitenkaan jäänyt. Haahtela keskittyy jälleen pienin sanoin ja elein luomaan tunnelmaa. Teoksessa kuvaillaan paljon ympäröivää maisemaa ja löydetään sieltä aina jotain, millä kuvata ihmisten tunteita ja ajatuksia. Haahtela onkin ollut minulle aina elä hetkessä -kirjailija: hän opettaa pysähtymään ja poimimaan ympäröivästä maailmasta pienimmätkin valojuovat, sumun pisarat ja astmaattisen lemun. Niitä ei ehdi havainnoida, jos koko ajan juoksee, kiiruhtaa ja ryntää. On avattava silmät.

Katoamispiste on kuin sateen piiskaama ikkunalasi, jonka täplityksen takaa on vaikea nähdä maisemaa sen takana. Yksin matkaava ihminen hukkuu sadeverhoon, puut vesittyvät yhdeksi harmaaksi massaksi, tien ääriviivat katoavat. Katoamispiste on kaipuuta ja levottomuutta, joka kieputtaa ihmistä kuin tuuli ilmaan karannutta sateenvarjoa. Lukija on teoksen lukemisen jälkeen kysymysten piirittämä. Voiko ihminen sulautua kokoamaansa tarinaan?

Katoamispiste ei ole kirja helpoimmasta päästä. On osattava sukeltaa rivien väliin, pohdiskeltava rauhassa, välillä annettava katseen lipua kaukaisuuteen. Haahtelan teoksia on tavattu suositella eri vuodenaikojen mukaan. Katoamispiste sopisi ehkä paremmin loppusyksyn kirjaksi kuin alkukesälle, jolloin itse sen luin. Kesän ja auringon odotus saa aina levottomaksi, joten en ehkä osaltaan siksi jaksanut rauhoittua teoksen mysteerien pauloihin. Vaikka tällä kertaa iski pettymys, niin mitäs tuosta; vielä on kolme Haahtelan teosta odottamassa vuoroaan. 


Muualla: Irma Stenbäck/ HS ja esimerkiksi Katja ja Sara, jotka pitivät teoksesta huomattavasti enemmän kuin minä. 


10 kommenttia:

  1. Niin sen kuuluukin mennä, että suosikkikirjailijankin tuotannosta löytyy itselle vähemmän rakas teos. Minulle Katoamispiste on Haahtelan parhaimmistoa, mutta luulen kokeneeni samanlaisen tunteen Traumbachin kanssa. Se on ihana, ihana, mutta silti hieman yllätyksetön ja vanhoja aineksia kierrättävä.

    Olen samaa mieltä, että Katoamispiste on syyskirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin, kun itse luin Traumbachia, oli minulla muistaakseni pohjalla kaksi aiemmin luettua Haahtelaa, joten en vielä kiinnittänyt huomiota juurikaan kirjailijalle ominaisten tyylien toisteisuuteen. Nyt, kun Haahtelan tuotoksia oli pohjalla neljä, alkoi Katoamispistettä lukiessa tosiaan ensimmäistä kertaa tökkiä kaikki tuttu. Kuitenkin kieli onnistuu yhä olemaan sellaista, jota en voi kuin ihailla. 8) Saapa nähdä, millaiset tuntemukset koen loppujen kolmen kanssa!

      Poista
  2. Minä pidin tästä todella paljon, ehkä jopa enemmän kuin yhdestäkään muusta Haahtelasta! Ja nyt kauhukseni tajuan, etten ole tästä(kään lukumaratonilla lukemastani) vielä kirjoittanut, kun heti maratonin jälkeen ei jaksanut taas istua koneella ja sitten kaikenlaiset lomatouhut veivät mennessään... :D

    Toivottavasti seuraava Haahtelasi, mikä sitten lieneekin, täyttää paremmin odotukset <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi :-) Ymmärrettävää, minäkin odottelen mieluummin sadepäiviä/ myöhäisiä iltoja, jolloin istahdan koneelle näpyttelemään kuin että käyttäisi aurinkoisen päivän sisätiloissa. Toivottavasti ehdit jossain välissä kirjoittamaan omista kokemuksistasi, tulen sitten lukaisemaan. Pakko saada tietää, että mikä Katoamispisteessä kiehtoi sinua niin, että se kenties on top-listasi ykkönen :-) Minulla siellä keikkuu Vastavalo tai Elena. Kumpikin eri syystä, mutta toisaalta Vastavalo on merkityksellinen -se kun oli ensimmäinen lukemani Haahtelalta.

      Minäkin toivon sitä! Vielä Risteys, Kaksi kertaa kadonnut ja Lumipäiväkirja jäljellä 8) Hmm, sopisikohan noista joku kesällä luettavaksi? Ehkä Tule risteykseen seitsemältä? Lumipäiväkirja ainakin on jätettävä talveksi. Nyt en suostu ajattelemaan lunta :-D

      Poista
  3. Mainio arvio! Kuvailet mielestäni kirjaa todella hyvin, samoin lukutunnelmaa, vaikkei tarina nyt tällä kertaa ihan iskenytkään. Katoamispiste on (tähän mennessä) omia Haahtela-suosikkejani. Minä odotan kauhulla milloin tulee se Jonathan Carrollin kirja josta en syty..

    Toivottavasti seuraava Haahtela saa sinut tosiaan taas puhkumaan rakkautta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Linnea! Tunnelma teoksessa jäi itsellä parhaiten mieleen, itse tarina ei tosiaan juurikaan kiehtonut. Olisihan se toisaalta ehkä kummaakin, että koko ajan hehkuttaisin ja ylistäisin Haahtelan kirjoja eli ehkä ihan vastapainoksi hyvä näinkin :-D

      Toivon kuitenkin, että se, että muutamat useissa teoksissa toistuvat piirteet eivät häiritsisi seuraavissakin. Saapa nähdä! Vielä Risteys (muistan että tätä ainakin on hehkutettu), Kaksi kertaa kadonnut ja Lumipäiväkirja jäljellä. Risteys minulla on jo lainassakin ollut jonkun aikaa. Ehkä se on seuraavana vuorossa. :-)

      Poista
  4. Hei på deg, sinut on haastettu blogissani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa kiva ylläri, kiitos Elma Ilona! :-) Tartun haasteeseen joko tänäiltana tai joku päivä vkloppuna. Samalla voisinkin esitellä muutamia uusia kirjahyllyn asukkeja. 8)

      Poista
  5. Minä en ole mikään hillitön Haahtela-fani, mutta tästä pidin ehkä eniten toistaiseksi lukemistani. Varmaan asiaa auttoi vähän, että oli edes kuullut Raija Siekkisestä ennen tätä, vaikka kootut novellit ovatkin edelleen lukematta hyllyssä. Siekkisen kuolema aiheutti kirjallisessa maailmassamme pienoisen myrskynpoikasen, jota tuli seurattua sen mitä se kesti. Mutta kirja sinänsäkin oli minusta hyvä, sopivan aukkoinen eikä liian pitkä. Kotkasta pidän myös, joten sekin plussaa!

    P.S. Sinulla on vielä tuo kaamea sanavarmistus käytössä, mukana myös numerovalokuva! Monet meistä ovat sen poistaneet ihan kaverien toiveesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että sinulle Katoamispiste kuitenkin oli mieluinen! :-)

      En ole tainnut itse kiinnittää kirjamaailman pyörteisiin kauheasti huomiota 2004 vuonna. Hmm, noh toisaalta olinkin silloin yläasteikäinen. Täytyisi joskus kirjastolla käydessä vilkaista Siekkisen tuotantoa -ihan Haahtelan ja hänen esikuvansa vuoksi.

      Uh, niinpä näytti olevan! Kiitos, kun huomasit! En ollut nooterannut, että bloggeri oli sellaisen kummastuksen lisännyt tänne. Nyt se on poissa kummittelemasta. :-)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!