Missä on sinun oma Tiffanysi?

Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffanys's. A short
novel and three stories)
, Truman Capote.
1958, suomeksi 1967. Tammi.
175 s.
Mutta minulla ei ole oikeutta antaa sille nimeä; sen täytyy odottaa, kunnes se kuuluu jollekulle. Me vain törmäsimme toisiimme eräänä päivänä joella, emme kuulu toisillemme: se on riippumaton ja niin olen minäkin. En halua omistaa mitään, ennen kuin tiedän löytäneeni paikan, jossa minä js esineet kuulumme yhteen. En ole ihan varma, missä sellainen paikka on. Mutta tiedän, millainen se on. Hän hymyili ja antoi kissan pudota lattialle. -Siellä on samanlaista kuin Tiffanyllä, hän sanoi. 

Truman Capoten klassikko Aamiainen Tiffanylla (1958) sisältää pienoisromaanin lisäksi kolme lyhyttä novellia: Kukkien talo, Timanttikitara ja Joulumuisto. Näistä myöhemmin lisää , sillä ensin Tiffanyn loisteeseen. Olen aiemmin nähnyt Audrey Hepburnin tähdittämän elokuvan, joka jäi toki mieleen hienon näyttelijätyön puolesta mutta tarina itsessään ei liiemmin säväyttänyt. Vähän samalla tavalla kävi kirjankin kanssa. Olisikohan sittenkin pitänyt lukea teos säihkyvät korut kaulalla ja korvissa ja siemailla samalla lasillinen kuohuvaa kera mansikoiden? 

Aamiainen Tiffanylla on tarina 19-vuotiaasta Hollystä, jonka olalla keikkuu nimetön kissa. Holly on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt kokea paljon. Nyt hän häiritsee naapureita unohdettuaan kerta toisensa jälkeen avaimensa, laulaa kitaransa säestyksellä ikkunaan nojaten ja on ovikyltin mukaan matkalla. Niin Holly tavallaan onkin; hän etsii sitä oikeaa paikkaansa, matkalaukut alati valmiina, levoton mieli. Holly voi vaikuttaa hivenen turhamaiselta mutta on itse asiassa vallan sympaattinen, hauskakin. Hollyn huumorintäyteiset kujerrukset saavat lukijan hihittämään aika ajoin. Dialogit yleensäkin ovat tässä pienoisromaanissa onnistuneita ja luontevia.

Jotain jäi kuitenkin puuttumaan, vaikka Hollyn elämää oli mielekästä lukijana seurata ja osaksi samaistuin nuoren naisen levottomuuteen. Tarinassa on kauniita kohtauksia mutta ne eivät sädehdi niin paljon kuin voisivat. Esimerkiksi hetki kielletyn hetken hurmos ostoskeskuksessa, mistä Holly ja nimettömäksi jäävä kertojamies poistuvat naamiaisnaamarit kasvoillaan, tuntui upeammalta elokuvassa. Kirjoitettuna tapahtuma jäi ihan kuin miksi tahansa eikä erottunut edukseen. Tuntemukseni voivat johtua myös pienoisromaanin tunnelmasta, haahuilusta, josta on vaikea lukijana löytää omaa sijaa. 

Teoksen kolmesta lyhyestä novellista pidin eniten Joulumuistosta, joka olisi muuten täydellinen aattona luettava tarina. Pojan ja vanhuksen hedelmäkakuilta tuoksuva viimeinen yhteinen joulu opettaa, mikä on tärkeintä joulussa. Kukkien talo kertoo ilotytöstä, joka joutuu päättämään, kumpaa haluaa enemmän: aitoa rakkautta vai maksavia asiakkaitaan. Kaikista vähiten pidin Timanttikitarasta, jossa käsitellään siirtomaavankilassa olevien kahden vangin kipeää ystävyyssuhdetta. Novelli ei vetänyt mukaansa enkä päässyt siihen sisälle. Yleisesti ottaen kaikissa kolmessa novellissa olisin toivonut olevan enemmän tunnetta, sillä ainakaan nyt ne eivät välittyneet minulle. 

Aamiainen Tiffanylla ei ihan vastannut timanttisen kimmeltäviä odotuksiani mutta olen silti iloinen, että teoksen viimein luin. Ja herättipä se ajatuksen katsoa elokuva joskus vielä uudelleen ja verrata pienoisromaania siihen. Nyt se ei luonnistu, sillä elokuvan katsomisesta on jo vierähtänyt tovi. 

Löysikö Holly oman paikkansa, oman Tiffanynsa? Entä saiko nimetön kisumirri nimen? Aamiainen Tiffanylla on katettu ja odottaa sinua.


Arvioita muualla: Katja ja Joana

Haaste: Oma TBR 100 -lista, josta luettuna nyt 7/100. 











Kommentit

  1. Ihana lopetuslause. Minua tämä odottaa myös hyllyssä, hyvä lukea tästä tällainen varovaisen myönteinen. Minä olen paatumaton Audrey-fani vaikka leffan katsomisesta onkin jo aikaa. Vertailu olisi kyllä kiva tehdä, harkitaan.. Moon River on suosikkejani tässä elokuvassa. Ah.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi, itsekin tykkään siitä :-D Kirjaa lukiessa kyllä automaattisesti kuvitteli Hollylle Audreyn kasvot. Minun pitäisi katsoa leffa joskus uudelleen, muistan siitä niin vähän.

      Poista
  2. Hyvin vertasit kirjan lukemisen ja elokuvan katsomisen aikaisia kokemuksiasi. Minä rakastan Aamiainen Tiffanylla elokuvaa - ja ihailen suuresti kirjaa. Ne ovat tosiaan valtavan erilaisia, mutta kirjassa Capote tavoittaa juuri tuon haahuilun, sillä sitähän kirjan henkilöt tekevät. He ovat seurapiireihin päässeitä tai niihin pääsystä haaveilevia tyhjäntoimittajia. Lukijan voi olla vaikea löytää oma sijansa, koska niin on kirjan minä-kertojan ja Hollynkin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toitpa Katja esiin hyvän pointin! En itse huomannut ajatella asiaa kirjan henkilöiden kautta ja siinähän sen jujun täytyykin piillä. Ja ihan totta, haahuilun Capote tavoittaa tekstillään taidokkaasti. Pidin etenkin siitä, miten omaperäisiä hahmoja hän luo etenkin, mitä Hollyn tulee. Niin hupsu, mutta niin symppis! <3

      Poista
  3. Ihana klassikko ja kiva arvio, voin hyvin kuvitella että Hollya ei voi kuvitella ilman Audreyn kasvoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei varmasti, vaikkei olisi elokuvaa nähnytkään. :-)

      Poista
  4. Luin juuri äsken tämän kirjan. :) Muhun tää kirja iski jotenkin tosi paljon. Siinä oli jotain viehättävää ja kiehtovaa. Elokuva on kyllä yllättävänkin erilainen juoneltaan ja ehkä myös tunnelmaltaan. Lempikohtani elokuvassa on se, jossa sammuva pilettäjä kaatuu maahan Hollyn pileissä ja Audrey Hepburn huutaa: "Timber!" :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!