NOUSE, HUUDA, VAADI

Huorasatu, Laura Gustafsson.
2011. Into. Sivuja 295.

Minulla kävi Huorasadun kanssa vähän samalla tavalla kuin ala-asteella, kun jouduin kavereideni aprillipilan kohteeksi. He olivat tehneet juoman, jonka sisällöstä eivät kertoneet sen kummemmin. Noh, minähän kilttinä tyttönä join koko ison lasillisen ja totesin hymyssä suin lopuksi, että kiitos, olipas hyvää! Muistan vieläkin kavereideni ällikällä lyödyt ilmeet ja hetken, kun he paljastivat, mitä kaikkea juomaan olivat sotkeneet. En enää muista kaikkia monista ainesosista, mutta tavallisen mehun lisäksi ystävät olivat sotkeneet juomaan myös piimää ja jauhoja. Huorasatu on samanlainen ihmeellinen sekasoppa, johon on sotkettu kaikenlaista törkyä, mutta jonka jälkimaku kaikessa ronskiudessaan on omaperäisellä tavallaan hieno. Kyllä minä nytkin vastaisin, että kiitos, olipas hyvää! 

Laura Gustafsson on sekoittanut Huorasatuun jos sun jotakin. On koko kaarti Antiikin jumalia, helvettiä ja HELsinkiä. Suusta roihuaa kirosanojen kavalkadi, likaisia haukkumanimiä ja lakanat ovat tuon tuosta mytyssä kiivaan seksin jäljiltä. Huulilla kuumenee yksi sana: väkivalta. Naisten sortoa ja alistamista käsitellään aina historiasta nykypäivään. Ei varmaankaan jää epäselväksi, että miehet seivästetään terävillä piikkikorkojen kärjillä. Paitsi naisten oikeuksista, Huorasadussa sivutaan hieman myös eläinten oikeuksia. Tärkeitä asioita kaikki ja hienoa, miten ravistelevalla tavalla Gustafsson niitä käsittelee.

Juonenkulusta ihan lyhkäisesti, sillä sehän kuitenkin on jo monille tuttu. Päähahmoina ovat vähissä vaatteissa keikaileva rakkaudenjumalatar Afrodite ja kaksi nuorta naista Milla ja Kalla, jotka päätyvät prostituoiduiksi rahanpuutteessaan. Naiset tapaavat erehdyksessä Helsinkiin eksyneen Afroditen ja ystävystyvät. Pyrkimyksenä naisilla on kukistaa patriarkaatti ja saavuttaa tasa-arvoinen maailma. 

Juonen väleistä pursuaa toki paljon muutakin. Hyvin lähellä ollaan jo ähky. Ainakin itse tunsin väsymystä, mitä lähemmäs loppusivuja pääsin. Lähes kolmesataa sivua on aikamoinen määrä karskia ja rajua kieltä. Kun kannet oli suljettu viimeistä kertaa, tuntui naama turtuneelta kaiken läiskimisen jälkeen. Lyhyempi ja napakampi sivumäärä olisi kyllä riittänyt. Itselläni ei enää edes ole kirkkaana mielessä, mitä viimeisillä sivuilla tapahtui. 

Tarinaa jaksottavat mustat sivut, joissa on aina lyhyt tarina. Minulle jäi pimeyden peittoon, mikä niiden merkitys oli. Jos niiden tarkoitus oli pohjustaa lukijalle tulevaa, niin ohi meni, että vilahti. Lisäksi en olisi tiennytkään, että lukujen alussa olevat lyhyet tekstinpätkät (ks. alla) ovat laulujen suomennoksia, ellei Merenhuiske olisi tätä maininnut blogissaan.

Minulle kävi vähän samalla tavalla kuin Booksylle: koin teoksen hänen laillaan pikemmin tekstin kuin tarinan kautta. Päällimmäisenä minulle eivät jääneet mieleen Antiikin jumalat ja helvetin ja Helsingin välillä seilailu vaan Gustafssonin kieli. Se muovaa lukukokemuksesta yhtäaikaa hilpeän että rajun. Ääripäät kietoutuvat kiinnostavasti yhteen ja tarjoavat, hmm, erilaisen lukukokemuksen. 

Huorasatu on kirja, joka on itse koettava. Takaan kuitenkin, että se on kirja, joka jää pitkäksi aikaa hampaankoloon muistuttamaan itsestään. 



Muualla: Janna Kantola/ HS, Merja Leppälahti/ Kiiltomato ja blogeista esim. noora/ TwAK. 

Kommentit

  1. Aivan loistava teksti! Tää kirja on mun måste-läsa-listalla. Kuulostaa kuvauksesi perusteella erittäin kiehtovalta kirjalta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Ida! Joo, tämä on kyllä sellainen kirja, jonka toivoisin sun lukevan -olisi tosi mielenkiintoista lukea sun mielipide Huorasadusta. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!