Anna suukko isäpapalle

Lolita, Vladimir Nabokov.
Gummerus. 1955 (2011). 384 s.
Suom. Eila Pennanen & Juhani Jaskari. 


Olin voimakas nuorukainen ja jäin henkiin; mutta myrkky jäi haavaan ja haava jäi ainiaaksi auki, ja pian havaitsin kypsyväni keskellä sivilisaatiota, joka sallii kaksikymmentäviisivuotiaan miehen kosiskella kuusitoista-, vaan ei kaksitoistavuotiasta tyttöä.

Listasin taannoin TBR 100 -listalleni Pietarissa syntyneen Vladimir Nabokovin teoksen Naurua pimeässä, mutta päädyinkin sitten ensin tutustumaan hänen tuotantoonsa Lolitan (1955) kautta. Klassikkomaineen saanut kirja lapsen hyväksikäytöstä ja piinaavasta pakkomielteestä imaisi voimani niin, että täytyi toviksi vaihtaa kirjat lehtiin. Oli myös taputettava itseään päälaelle, sillä olin hyvin lähellä nostaa kädet pystyyn ja jättää kirja kesken; sen verran puuduttavaa lukeminen oli.

Salanimen itselleen keksinyt keski-ikäinen mies, Humbert Humbert, kirjoittaa Lolitaa tulevaa oikeudenkäyntiään varten. Hän rakastuu silmittömästi 12-vuotiaaseen Dolores Hazeen eli Lolitaan. Rakkaus raastaa Humbert Humbertia niin voimakkaasti, että hän keksii mennä naimisiin Lolitan äidin, Charlotte Hazen, kanssa vain, jotta saisi olla koko ajan lähellä pientä nymfettiään. Harmillisesti äidillä on rauhattoman tytön varalle suunnitelmia, jotka lennättäisivät Humbert Humbertin rakkauden kauas pois. Ainut keino on tappaa Charlotte, mutta traaginen tapaturma on isäpuolelle onnenpotku: viimein Lolita on yksin hänen. Melkein voi kuulla Humbert Humbertin kiihkeästi kuiskaavan klonkkumaisella äänellä: My precious!

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

Halusta ja ahdistuksesta riutuva isäpuoli matkustaa autolla Lolitan kanssa halki Yhdysvaltojen. Humbert Humbert yrittää tukahduttaa pelkonsa Lolitan vääjäämättömästä varttumisesta ja kiinnijäämisen mahdollisuudesta vaihtuviin maisemiin, majataloihin ja lahjoihin. Etenkin teoksen alkupuoli ja matkan alkuhuuma suorastaan roihuaa halua, kiihkoa ja rakkauden janoa. Humbert Humbert kuvailee paljon ja äärimmäisen tarkasti Lolitan ulkonäköä ja liikkeitä. Jos ei jo aiemmin, niin viimeistään teoksen loppupuolella on turta kaikesta kuvauksesta ja Lolitan ylistämisestä. Siitä huolimatta Humbert Humbertin mielessä kuohuvan halun ja omistamisenhalun nälkä on hurjaa luettavaa. Pelottavaa on, ettei hän näe teossaan tavallaan mitään väärää eikä ole mielestään seksuaalipaholainen. Humbert Humbert kokee olevansa vain onneton, lauhkea, koirakatseinen mies. 

Olipa elämänikäisen unelman toteutuminen ylittänyt kaikki odotukset tai ei, se oli, tavallaan, ohittanut rajan -ja suistunut painajaiseen. Olin ollut varomaton, typerä ja alhainen. Ja sallikaa minun olla täysin rehellinen: jossakin tuon pimeän sekasorron pohjalla tunsin himon jälleen liikehtivän, niin hirvittävä oli nälkäni tuota kurjaa nymfettiä kohtaan. 

Odotukseni Lolitan käytöksen suhteen olivat täysin erilaiset kuin mitä kirjassa ilmenikään. Hän, pieni tyttö, käyttää isäpuolensa seksuaalisia haluja hyväkseen, jotta saisi, mitä vain keksisi pyytää. Tyttö antauu hyväksikäyttöön vain uusien vaatteiden ja lelujen takia.. Kaiken haalitun materian hintana on iäksi rikki revitty elämä, jota Lolita eikä kukaan muu pysty korjaamaan. 

Reippaasti yli puolen välin jälkeen tarinan vetovoima uuvahtaa. Humbert Humbertin kiihko tuntuu jonkin verran vähenevän (tai sitten olin jo turtunut siihen), koska Lolitan varttuminen lapsesta kohti nuorta naista alkaa näkyä. Aloin tosissani miettiä keskenjättämistä, mutta kiinnostus saada tietää, miten kaameus loppuisi veti pisimmän korren. Myönnän kuitenkin auliisti, että pelasin hieman vilunkipeliä ja hypin Humbert Humbertin jaaritteluja jonkin verran yli. Teoksen lopussa käydään murhanäytelmä, joka olisi voinut saada voimaa enemmän, jos en olisi ollut pitkittyneeseen tarinaan väsynyt. Nyt loppu oli minulle yhtä tiputanssia, jonka halusin vain loppuvan. 

Hempeään violettiin verhottu Lolita on teos, jota ei lueta nopeasti, mutta joka tarjoaisi monia ulottuvuuksia tutkittavaksi. Nabokovin kieltä luki mielellään, vaikka se on paikoin monimutkaista ja hankalaakin. Vaikka tarinassa velloo rumuus, kieli antaa sille jännittävän vastakohdan. Se on paikoin lähes kaunista ja, etukannen tekstiin yhtyen, runollista. Koska kirjan kaksikko on ranskalainen, vilisee tekstissä myös pätkiä ranskan kielellä, mikä nyt ei itselle kyseistä kieltä taitamattomana ollut niinkään mieleen. Kuten Morrekin vinkkaa, suomennokset alalaidassa olisivat olleet hyvä lisä (joo joo, google translate on olemassa, mutta kuka jaksaa nähdä moisen vaivan?). 

Vaikka mikään kirja ei ole uuvuttanut näin kovasti pitkiin aikoihin, aion lannistumatta tarttua vielä jonain päivänä TBR-listallani keikkuvaan teokseen Naurua pimeässä. Et sinä, herra Nabokov, minua näin helpolla selätä. 


Lisää arvioita löytyy esimerkiksi näistä blogeista: JokkeKirjapetoPaula ja Salla

Kommentit

  1. Uuvuit, mutta piditkö? Jostakin syystä en osaa lukea sitä postauksestasi? Ainakin ilmeisen paljon tämä herätteli ajatuksiasi?

    Minulla ei ollut oikeastaan mitään odotuksia Lolitan käytöksen suhteen. Aika vaivattomasti suhde lähti käyntiin, mutta niin luulen sen tapahtuvan oikeassakin elämässä. Valitettavasti. :-( Muuten Lolitan henkilökuva oli todella uskottava, vai mitä mieltä sinä olit?

    Naurua pimeässä on saanut hyviä arvioita. En itse ole sitä lukenut, eikä se ole edes listallani tällä hetkellä. Toivottavsti sinä pääset siihen pian! :-)

    Kiitos linkityksestä <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla taisi olla ajatukset vielä ihan sekaisin, minkä takia en tiennyt, mihin suuntaan kallistuisin. Hyvä, että kysyit, koska nyt täytyi laittaa itsensä miettimään ja punnitsemaan tuntoja. Pohdiskeltuani päädyin aika pian siihen, että uuvahtamisesta huolimatta pidin kirjasta. Etenkin siihen asti, kunnes lukeminen alkoi tuntua raskaalta, tykkäsin lukea teosta ja lukeminen sujui muutenkin mutkitta. Lisäksi Lolitan pisteitä nostaa se, ettei se unohdu heti lukemisen jälkeen niin kuin joskus voi joidenkin kirjojen kanssa käydä. Se herättää ajatuksia pitkään lukemisen jälkeenkin ja, kuten sanoinkin arviossa, tarjoaa runsaasti erilaisia elementtejä, joihin syventyä tarkemmin. Pidin myös siitä, miten Nabokov osaa ansiokkaasti luoda tekstillä kuvan pakkomielteen riivaavasta miehestä. Tulee ihan Dostojevskin Kaksoisolento mieleen! Ja tosiaan suosittelisin Lolitaa kaikille niille, joita raskas aihe ei pelota. :-)

      Olen samaa mieltä Lolitan henkilökuvan uskottavuudesta. Lapsekkaat ja itsekkäät piirteet tuntuivat realistisilta. Lisäksi Lolitan kasvu tulee tekstissä hyvin esille.

      Tämä taisikin olla ensimmäinen pedofiilista kertova teos, jonka olen lukenut. Naurua pimeässä olisi kiva saada vielä tänä vuonna luetuksi. Toivotaan niin. :-)

      Poista
  2. Hienoa, että jaksoit lukea Lolitan loppuun asti, minulla tämä jäi jokunen vuosi sitten kesken. Jotenkin ahdisti ja ällötti liikaa... Mielenkiintoinen arvio, ehkäpä yritän Nabokovia vielä joskus uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En yhtään ihmettele, aihe voi tuntua raskaalta ja ahdistavalta. Itse en pysty lukemaan syömishäiriöitä käsitteleviä romaaneja, mutta muuten pystyyn kohtaamaan ahdistavia aiheita paremmin kirjojen avulla kuin vaikkapa televisiosta. Jos Lolita ei houkuta myöhemmin uudelleen, voi aina kokeilla muita Nabokovin teoksia :-)

      Poista
  3. Oli mielenkiintoista lukea kokemuksestasi, koska omat hetkeni Lolitan parissa kuluivat kuin siivillä, ja suorastaan ahmaisin kirjan. Aiheiltaan kirja on rankka ja kamalakin, mutta tempauduin mukaan Nabokovin tapaan käyttää kieltä ja kuvata päähenkilönsä mielenliikkeitä.

    Mukavaa kuitenkin, että loppujen lopuksi pidit kirjasta. Ainahan ne hyvät lukukokemukset eivät ole kaikkein helpoimpia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ne lukukokemukset vain eroavat:-) Minullakin teoksen alkupuoli kyllä sujui nopealla temmolla, mutta sitten väsyin. Piti lukea välillä Ishiguroa, niin sai uutta energiaa jatkaa Lolitaa. Juuri nuo asiat, mitä sanoit (kieli ja päähenkilön mielenliikkeet), olivat myös minulla niitä seikkoja, jonka takia kirjasta pidin (uuvahtamisesta ja rankasta aiheesta huolimatta). Ja vieläpä se, että näkökulma on koko ajan Humbertin, ei kenenkään muun.

      Välillä tosiaan tarvitaan näitäkin lukukokemuksia. Olisihan se aika tylsää, jos kaikki lukuhetket olisivat pelkkää ruusuilla tanssimista.

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!