Kiireettömät nisukahvit

Kansalliskirja, Turkka Hautala.
Gummerus 2012. 112 s.

Turkka Hautalan kolmas kaunokirjallinen teos, Kansalliskirja (2012), tuo mieleen lapsuuden saunailloista tutun vaniljalta maistuvan eskimojätskin. Se on turvallinen valinta eikä mikään muu vaniljajätski maistu samalta. Kuitenkin se oli pienen minäni mielestä myös tavanomainen ja joskus itkin, kun kesälomareissujen kahvitauoillakin piti tyytyä vanhaan tuttuun, kun pakastealtaasta olisi voinut valita, mitä tahansa erikoisempaa. Lukukokemukseni vertautui mielessäni edellä mainitsemiini tuntemuksiin: tunnistettavaa ja miellyttävää mutta ennenpitkää alkaa kyllästyttää.

Kansalliskirja on lyhyt 112 sivuinen teos, joka sisältää maksimissaan 2-3 sivuisia novelleja. Millaista on olla suomalainen? Mistä suomalainen identiteetti rakentuu? Siinä, missä esimerkiksi Aleksis Kivi ja Runeberg rakensivat suomalaisille identiteettiä, nykyajan kirjailijat uusintavat sitä 2000-lukuun ja tähän päivään sopivaksi. 

Ei se minua kaverikseen ottanu vaan eihän se raukka osaa niitä asetuksia vaihtaa. Kuka vaan voi sieltä käydä kattomassa että mitä sille kuuluu. Iskäkin. 

Hautala kierrättää muutamissa novelleissaan jo lähes puhki kuluneita ajatuksia, kuten miten suomalainen käyttäytyy, jos arvokisat voitetaan tai jos ne hävitään. Osassa novelleista sen sijaan on piristävää oivallusta. Esimerkiksi Ronkaisen mopopoikakokeilu on niin loistava, että se on pakko luetuttaa joskus yläkoululaisille. Huomasin blogeja selaillessani, että myös Kirsillä on samoja aikeita. Tässä vaiheessa onkin vinkattava äidinkielen opettajille, että Kansalliskirja tarjoaa muitakin mainioita mininovelleja, jotka sopivat loistavasti yläkouluun, miksei lukioonkin. Taisinpa kerran lukiessa ihan nauraa hörähtää ääneenkin. Ai niin, ja toisen kerran itseironialle, kun tunnistin itseni Änd. Ö. Biö. -novellista, jossa asiakas ei kehtaa huomauttaa tarjoilijalle tämän virheestä ja Silloin tällöin moikkaajasta, jossa vältellään kontaktia naapureihin tai lenkkipolun vastaantulijoihin.

Palatessani näin jo kaukaa Vuokraisäntä-talonmiehen ja Paksun Iloisen Kuulumistenkyselijän. Ne seisoivat pihakujan tukkeena rupatellen kuin ruotsalaiset. Juoksin parikymmentä metriä takaisinpäin ja käännyin kohti puistoa.

Osui! Minulla tosin on tapana muutella lenkkireittejäni sen mukaan, onko joku edessä taikka takana, onko toinen hituri vai nopeampi. Ihan niin kuin se takana tulija seuraisi, hyytyykö juoksuni vai jaksanko seuraavaan (pelastavaan) mutkaan asti. Vaikka tavat ovat höperöt, parasta on, että niihin voi suhtautua hellästi ja ilman turhaa vakavuutta. Niin Hautalakin novelleissaan tekee. 

Novelleissa oli kuitenkin aika montakin sellaista, joille rypistelin otsaani. Esimerkiksi novellit Kui hermona ja 6dessa perheessä eivät avautuneet minulle ollenkaan, vaikka luin ne vielä uudelleen hitaasti läpi. Lieneekö ongelmana se, että lounaissuomalaisuuden "jujut" pitäisi tuntea, jotta osan novelleista ymmärtäisi? Joistakin novelleista sen sijaan vainuaa merkitykset, mutta nämä saattavat silti jäädä etäisiksi, jos aihe ei kosketa omaa elämää. Esimerkiksi Mäkipaikkakunnilla aukeaa varmasti paremmin hyppyrimäkien kupeessa kasvaneelle lukijalle. 

Kertojiksi pääsevät monenlaiset ja -ikäiset ihmiset. On vanhuksia, työttömiä, nuoria, naisia ja miehiä. Pidemmän korren taitaa kuitenkin vetää miesten määrä kertojina. Myös novellien tyyli vaihtelee kirjemuodosta pelkkään dialogiin. Eritoten dialogeissa jylläävät murteet ja nuorten puhekieli, joiden käytöstä Hautalaa ei voi kuin kiitellä. Kansalliskirjan kieli on ainutlaatuista ja tarkkaa, ei mitään sinne päin -haihattelua. Esimerkiksi tästä lyhyestäkin pätkästä, jonka otin novellista Miks sä just mult kysyt, suorastaan kuulee korvissaan nuoren itsevarman selityksen päivän tapahtumista:

No sit me mentii vähäks aikaa keskustaa mut ei siä ollu niiku ketää ja me lähettii aika nopeet, paitti et Roosa löys semmose iha törkee siistin Pikku kakkone -paida ja vähäks me fiilisteltii sitä ja muisteltii ku oltii iha pikkusii tyttöi ja syätii itetehtyi mehujäi ja tsiigattii jotai Pyjamabanaanei.

Hautala ei ole minulle tuntematon kirjailija, sillä luin viime vuonna hänen esikoisensa ja Finlandia-ehdokkaana olleen Salon, josta muistan pitäneeni. Toinen teos, Paluu, on yhä lukematta mutta löytyy edelleen lukulistalta. Ennakko-odotukseni kolmannesta teoksesta olivat korkealla, sillä olin lukenut muista blogeista etupäässä positiivista palautetta, ja siksi odotin saavani Kansalliskirjasta irti enemmän. Teos ei aiheuttanut vou-oloa muttei toisaalta jättänyt ihan kylmäksikään. Peukutan Kansalliskirjaa yllättävistä käänteistä, hallitusta kielestä, naurun höröhdyksistä, omien tapojen tunnistamisesta ja niille hellästä virnistelystä sekä surumielisyyden ja kotiseuturakkauden tunteiden aistimisesta sanojen väleistä. Sen sijaan olisin toivonut enemmän uusia näkökulmia ja yhtä omaperäistä tykitystä kuin esimerkiksi novellissa mopopojista. Hautala osuu mutta lyönti ei tällä kertaa kanna tarpeeksi pitkälle. 

Muistoissani kävelen yhä uudelleen uneliaan pihan poikki heinävarastolle. Nousen tikkaat navetan vintille. Istahdan paalille koska siihen on istahdettava. Ikkunat ovat lian peitossa mutta tiedän kyllä mitä siellä on: maisema jota ei voi unohtaa, lämpöiset, ylivoimaiset ihmiset joita ei enää synny. 


Googlettamalla löytyy valtavat määrät blogiarvioita teoksesta. Tässä kuitenkin vinkkinä muutama: Jenni/ LilySaraTuulia ja Karoliina

Kommentit

  1. Olipa loistava rinnastus tuo vaniljajätski! Taidan toistaiseksi jättää vaniljajäätelön kirjastoon ja hakeutua kohti eksoottisempia makuja... mutta painanpa kirjan mieleen siltä varalta että koti-ikävä iskee! (Jos asuisin yhä tai taas ulkomailla, haluaisin luultavasti jonkun lähettävän tämän kirjan minulle nostalgiakohtausten hoitoon :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin olisi tällä kertaa maistunut paremmin jokin ihan uusi ja villi maku, Kansalliskirjan vaniljainen maku ei ihan nyt riittänyt. Jäi olo, että oliko Kansalliskirjan olla tarkoitus väliteos, jotain pientä lukijoille, jotka kenties odottavat isompaa teosta?

      Hei hyvä pointti! Nostalgian ja kotimaan kaipuuseen teos on varmasti nappivalinta. Kansalliskirja kannattaakin pakata tai lähettää yllärinä esim. vaihtoon lähteneelle -toimii varmasti yhtä hyvin kuin ruisleipä ja salmiakki. :-)

      Poista
  2. Kyllä! Tunnistan mainitsemasi vaniljajätskiolon. Kirjasta on hieman vaikea sanoa tykkäsikö vai ei, siinä on oivalluksia ja tuttuutta, mutta kantaako se silti tarpeeksi pitkälle? Hienosti kirjoitit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mietin minäkin ja itselleni jäikin teoksesta keskiverto-olo. En tiedä, muuttaisiko toinen lukukerta fiiliksiä ja ymmärtäisinkö siltikään niiden novellien jujua, mitkä nyt jäivät pimentoon.

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!