sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Oliko kaikki turhaa?

Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day),
Kazuo Ishiguro. 1989, suomeksi 1990.
Suom. Helene Butzov.
Tammi, Keltainen pokkari. 283 s.


Käsitykseni mukaan juuri silloin, kun katselin maisemaa, mielialani alkoi ensi kerran virittyä edessä olevaan matkaani sopivaksi. Sillä juuri sillä hetkellä minä koin ensimmäisen terveellisen jännityksen puuskan ajatellessani niitä monia kiinnostavia kokemuksia, joita tiedän tulevilla päivillä minun varalleni olevan. Ja kuinka ollakaan, tunsin niin ikään että matkani aihe eli määrätty ammatillinen tehtävä - toisin sanoen neiti Kenton ja meidän tämänhetkinen henkilöstöongelmamme - ei pystyisi minua lannistamaan.

Jos minulta kysyttäisiin, kenet kirjallisuuden fiktiivisen mieshahmon haluaisin tavata, vastaisin salamana, että hovimestari Stevensin. Tuon lämpimän ja ihanan herrasmiehen. Työlleen kaikkensa antava Stevens on palvellut lähes koko uransa lordi Darlingtonin palveluksessa. Nyt, vuonna 1956, Darlington Hallin omistaa amerikkalainen liikemies, jonka tapoihin ikääntyvä Stevens yrittää parhaansa mukaan totutella. Maailma on muuttunut eikä talossa ole enää sellaista palvelijakaartia kuin ennen muinoin. Stevens on kuitenkin pitänyt kirjeitse yhteyttä taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin, jota hän päättää lähteä tapaamaan, kun hovimestarille yllättäen annetaan mahdollisuus lähteä matkalle ensimmäistä kertaa uransa aikana. 

Kazuo Ishiguron teos Pitkän päivän ilta (1989, suom.1990) kulkee rauhallista tahtia, kun Stevens matkansa aikana muistelee menneitä aikoja lordi Darlingtonin palveluksessa. Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta milloin muulloin työhönsä täysin keskittyvä ihminen ehtisi muistella elettyä elämää ja pohtia niiden merkityksiä ellei matkan aikana, pois revittynä työympäristöstä? Matka on aikaa, jolloin hovimestari ehtii pysähtyä miettimään muun muassa sitä, millainen on suuri hovimestari ja tarkastella omaa kehittymistään ja pitkää uraansa. 

Stevensin muistelut huokuvat arvokkuutta. Teos tarjoaakin mahdollisuuden miettiä omaa käsitystä ja suhtautumista arvokkuuteen. Millaisia mielikuvia sana herättää? Millaisista piirteistä käsität arvokkuuden koostuvan? Minulle arvokkuus herättää mielikuvan tietystä etäisyydestä, joka jää kahden ihmisen välille. Arvokkuus on itsensä hillintää, hienotunteisuutta ja rikkaruohojen kitkemistä puheesta. Täten Stevensin ja lukijan välille jääkin pieni rako eikä lukija voi päästä täysin hovimestarin pään sisälle. Toisaalta juuri arvokkuus ja sen eteen nähty vaiva herättävät lukijassa itsessään tunteet pinnalle. Kun ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin palveltava salissa juhlivia korkea-arvoisia miehiä, vaikka oma isä on juuri kuollut.  

Vaikka Stevens puhuu arvokkaasti ja hillitysti, voi näiden alta aistia tukahdettua kaihoa ja surumielisyyttä. Onko kaikki vaiva työn eteen mennyt hukkaan, kun sinisilmäisen lordi Darlingtonin tarkoitukset paljastuvat päinvastaisiksi kuin Stevens kuvitteli? Millaisen hinnan  ihminen maksaa siitä, että uskoo sokeasti auktoriteetteihin? Entä toivooko hovimestari neiti Kentonin takaisin Darlington Halliin pelkästään työn takia vai onko mukana muita tunteita?  Pitkän päivän ilta on sikäli ajankohtainen teos, että sen pohjalta voimme pohtia omaa uskoamme auktoriteetteihin näinä talouskriisiaikoina.  

Pitkän päivän ilta on paitsi hovimestarin näkökulma yläluokan elämästä, se on myös kuvaus sotienvälisestä Englannista. Kiinnostavaa on, miten Stevens rakentaa kuvaa ulkomaailmasta lordin ja tämän vieraiden puheiden perusteella. Stevensin maailma on neljän seinän sisässä ja hänen omat käsityksensä maailman tilasta heikot. Pitkän päivän ilta on ensimmäinen Ishigurolta lukemani teos, mutta olen jo vakuuttunut ja halajan lukea häneltä lisää. Teoksen tarina sinällään ei ehkä kuulostaa kummoiselta, mutta sen hienous kumpuaa muualta: kielestä, tukahdetuista tunteista, leikkimielisistä dialogeista, englantilaisesta maisemasta ja aidontuntuisista henkilökuvauksista.  Ishiguro luo miljöön tarkasti lukijan ympärille; löysin itseni valtavasta Darlington Hallista ja istumasta Stevensin laina-auton etupenkiltä ihailemasta vilistävää maisemaa. 

Teos muistuttaa, miten ihmisen olisi oltava itselleen armollisempi. Miksi emme vain hyväksy menneitä ja lopeta itsemme piiskaamista? 

Pitkän päivän ilta kipuaa tänä vuonna luettujen kirjojen parhaimmiston joukkoon. Teos oli itselläni lomamatkalukemisena, missä se toimiikin vallan mainiosti. Kesällähän ei ole minnekään kiire, joten siksipä suosittelenkin tätä rauhallisella temmolla etenevää kirjaa kaikille lomalaisille riippukeinuun, junaan, ulkomaille taikka rannalle -mansikoiden ja jätskin kera, tietenkin. 




Kirjaa on hehkutettu positiivisin sanoin myös muualla. Ishiguroa ovat lukeneet mm. KatjaSusaZephyrMariajaana ja Anna Elina. Lue myös Antti Majanderin kattava arvio (HS). 


2 kommenttia:

  1. Minäkin luin tämän ja rakastuin Ishiguron kirjoitustyyliin. Huvittavaa on, että ennen kuin tartuin tähän kirjaan olin hyvin epäileväinen ja luulin pitkästyväni kuoliaaksi sitä lukiessani. Ihmettelenpä vain miten joku voi tehdä noin pienillä eleillä noin suuren kirjan.
    Tämän jälkeen luin Ishigurolta vielä Ole luonani aina, josta pidin vielä vähän enemmän. Suosittelen =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heidi, ihmettelet ihan samaa kuin minäkin: miten pienin elein voi luoda upean kirjan! Minulla ei ollut suurempia odotuksia etukäteen, mutta tiesin, että kirjaa on hehkutettu blogistaniassa. Toivoin tietenkin itsekin tykkääväni, ja kirjan luku osui oikeaan hetkeen, koska kaipasin Nabokovin Lolitaan verrattuna kevyempää ja helppolukuisempaa lomamatkakirjaa.

      Kiitos suosittelusta, Ole luonani aina onkin Ishigurolta seuraavaksi lukuaikomuksissa. Sitä kohtaan odotukseni ovatkin sikäli odottavia, että teos jakaa mielipiteitä. Toivottavasti teos pääsisi luettavaksi vielä tänä vuonna. :-)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!