lauantai 7. heinäkuuta 2012

Valkoinen uhka

Nälkävuosi, Aki Ollikainen.
Siltala 2012. 140 s.

Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapi pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen. 

Aki Ollikaisen esikoisteoksen Nälkävuoden (2012) takakannen katkelma kuvaa hyvin teoksen ihmisten tunnelmaa: miten jatkuva nälkä raapii. Miehen esikoisteos käsittelee aihetta, johon en ole juurikaan kirjallisuudessa törmännyt: Suomen pahimpiin nälkävuosiin 1867-1868.  

Nälkävuosi kertoo yhden perheen tarinan. Isä Juhani jää elämään kuikkana äiti Marjan mieleen, kun tämä lähtee kerjuulle pienten lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa. Parempiosaisilla kansalaisilla, kuten Renqvistin veljeksillä, lämmin tupa ja ruokavarastot pitävät ikuiselta tuntuvaa takatalvea loitolla. Lääkäri Teo ja apulaiskamreeri Lars kuitenkin painiskelevat omien elämänongelmiensa, kuten yksinäisyyden, kanssa. Ennen pitkää kerjuulle lähteneiden ja hyvätuloisten tiet kohtaavat. Pääseepä lukija kurkistamaan senaattorin, J.V.Snellmanin, ajatuksiinkin. Nälkävuodessa kuolema on valkoinen kuin hiljalleen lakastuva juhannusruusu.

Esikoisteokseksi Nälkävuosi on hämmästyttävän täydellinen, kympin kirja. Se on realistinen ja napakka 140 sivuinen teos, joka avaa lukijan eteen yhden Suomen historian synkimmän tapahtuman. Ollikainen ei mässäile, tunteile yli tai asetu kenenkään puolelle. Hän ainoastaan näyttää lukijalle, millaista ihmisten taistelu perustarpeen tyydyttämiseksi on saattanut olla. Suketus on oivaltavasti kirjoittanut arviossaan siitä, miten teoksessa käsitellään useampaa erilaista nälkää: fyysistä sekä läheisyyden että rakkauden nälkää. Marja kaipaa talven kitaan jäänyttä miestään, lääkäri-Leo etsii apua yksinäisyyteensä maksullisista tytöistä. 

Nälkävuosi on tunnelmaltaan paikoin aika pelottava, jännittäväkin. Läheisyyden ja rakkauden nälkä yhdistettynä fyysisen nälän tunteeseen saa Marjan näkemään välillä harhoja ja kaipaavia unia miehestään. Nuo unet ja harhat ovat väkeviä, verenpunalla läiskittyjä taideteoksia. Lähes henkenisalvannut ja mieleeni parhaiten painunut harha on tämä: 

Mies kulkee lumen keskellä ilman housuja, jalkojen välissä roikkuu pitkä elin, kuin valtava jääpuikko. Se kyntää jäiseen peltoon uraa, johon kohoaa punainen veri.
         Marja kauhistuu, hän painautuu seinää vasten ja toivoo, ettei mies näe häntä. Mies on jo raahustamassa oi ladon, kun hän äkkiä pysähtyy ja kääntyy tuijottamaan latoa kuollein silmin, kieli julkeasti ulkona roikkuen. Ja silmistä hohkaa jotain, joka saa Marjan lamaantumaan kauhusta.
      Kunnes hän äkkiä ymmärtää, että se onkin Juhani. Hänen Juhaninsa. Mutta helpotus kestää vain hetken, sillä Juhanin silmät ovatkin lumipallot, jotka murenevat tuulen mukaan ja jäljelle jää vain mustat aukot. Sitten viima puhaltaa Juhanin lumena olemattomiin, hitaasti hänen rakkaansa haihtuu pitkin valkoista peltoa. 

Jo edellä olevista katkelmista voi päätellä, että Ollikaisen kieli on teoksessa tyyliteltyä. Sen kauneus toimii vastapainona kuoleman voimalle ja kurjuudelle. Taidokkaat kielikuvat ja pehmeät sanavalinnat hieman silottavat maan päälle laskeutunutta valkoista surua. Kieli ei kuitenkaan pursua koukeroita vaan on hillitysti riisuttu mutta samalla niin julmetun upeaa luettavaa. 

Teoksen loppu, epilogi, sai minut kananlihalle. Tahdon uskoa siihen, että lopun on tarkoitus olla sisukas pääskynen, toivon pieni kultahippu.  

En halua enkä pysty sanomaan tästä pienestä mutta vahvasta teoksesta enempää. Jos minun pitäisi nyt suositella jollekin luettavaksi tänä vuonna ilmestynyttä teosta, kehottaisin ehdottomasti lukemaan Ollikaisen Nälkävuoden. Minä ainakin soisin tälle arvokkaan paikan ihan omassa hyllyssäni. 

Siispä, lue. 


Lisää arvioita löytyisi vinopinoin: Helena Ruuska/ HS, blogeista esim. Jossu (jonka täytyi välillä laskea kirja alas ja antaa tunteiden tasaantua), Morre (joka itki kirjaa lukiessa viimeksi nelisen vuotta sitten), Karoliina (jolle Ollikaisen tyyli toi mieleen Eeva Tikan), Amma (jolle realismi ja ihmisten tuntojen kuvaus toi mieleen sen sijaan Minna Canthin) ja jaana (jonka mukaan kirjaa on luettava hitaasti -ja juuri tässä asiassa myönnän innostuneena itse tyrineeni).

2 kommenttia:

  1. Hieno teksti, Kaisa. Minustakin tunnelma oli kirjassa pelottavan oloinen, uhkaava. Todella taidokas kirja, ei voi muuta sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Suketus! Tähän kirjaan palaan varmasti vielä uudelleen ja ajan kanssa -nyt en malttanut olla ahmimatta kerralla. Näkävuosi sopisi mielestäni hyvin luetutettavaksi yläkoululaisille ja lukiolaisille (toki pelottavuutensa takia olisi mietittävä ikäryhmää).

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!