sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Meren suolaa nenässä, valaan laulu korvissa

Moby Doll, Saara Henriksson.
Into 2011. Sivuja 187.


Jenny keskittyy kuuntelemaan. Hän kuulee aallot, tuulen ja aluksen generaattorin tasaisen huminan, mielensä reunoilla häivähtävät satunnaiset kajuutanm radiossa soineet kappaleet tai muistumat jostakin kauempaa, mutta hän ohittaa ne. Syvältä mielen pohjalta hän etsii hitaasti liikkuvia tummia säveliä, matalien kielten värähtelyjä, pohjasäveliä. Jenny sulkee silmänsä. Hän saa sävelestä kiinni ja uppoaa. 

Saara Henrikssonin esikoisteos Moby Doll (2011) sukeltaa syvälle merenpohjaan, valaiden valtakuntaan. Pimeyteen, jossa valaat laulavat sävelmiään. Yliopiston musiikin opintojen lopputyön kanssa painiva Jenny on unohtanut sävelmän, lapsuudessa kuullun valaanlaulun. Muisto sävelmästä palautuu yllättäen Jennyn mieleen luontodokkarin ansiosta eikä tyttö saa sitä mielestään. Musiikin lopputyö ei etene ennen kuin kadonnut sävelmä löytyy, ja tämä kuljettaa tytön Norjan Jäämerelle asti. Hän pääsee vanhan tuttunsa, valaiden kieltä tutkivan Hopen avulla kalanpyytäjien laivaan. Yhdessä Hopen, Märthan, tämän tyttären Margotin ja parin nuoren pojan kanssa Jenny lipuu lähemmäs meren mystisiä valtiaita, valaita. Perässä seuraa Jennyn entinen poikaystävä, virkamiehen ammatissa toimiva Jokke.

Henriksson antaa äänen monelle muullekin kuin pelkästään Jennylle. Kertojina saavat toimia hänen lisäkseen niin Hope, Jokke, Margot kuin ikivanha valaskin. Itseäni miellytti eniten lukea tarinaa Jennyn ja Hopen näkökulmasta, kun taas välini Jokkeen jäivät viileiksi. Pääsyynä ei ole se, etteikö Jokke olisi päässyt tarpeeksi ääneen, vaan hän ei vain hahmona saanut sympatioitani. Valaan kertomat pätkät ovat uskomattoman kauniita, taianomaisia ja toimivia. Henriksson välttyy kertojajoukon puuroutumiselta yhdeksi sopaksi. Jollekin lukijalle kerronta voi maistua liian junnaavalta tai hitaalta, mutta minua yksityiskohtainen ja kiireetön kerronta ei tällä kertaa haitannut. Minulle se oli osa salaperäistä, odottavaa tunnelmaa siitä, että unelma valaan laulun kuulemisesta toteutuisi. 

Jo teoksen alusta lähtien Henrikssonin kieli lumosi minut täysin. Ja kaikki, jotka tietävät minun rakastavan kaunista kieltä, tietävät myös sen, että jumaloin tällöin lähes jokaista sanaa ja annan niiden tanssia kieleni päällä. Henriksson taikoo sanat säveliksi, jotka yhdessä muodostavat mieleenpainuvia kokonaisuuksia. Välillä kieli maistuu tosin liiankin hiotulta ja muun muassa jotkin vertaukset tuntuivat pakotetuilta. Väillä ei voinut välttyä tunteesta, että tämä vertaus on tekemällä tehty tähän. Norjaa, merta ja valaita kuvataan kuitenkin niin lumoavasti, että annoin anteeksi pakotetuilta kalskahtavat kielikikkailut. 

Pelkäsin ennen kirjan lukemista hieman sitä, onko se pelkästään kahden parisuhteensa rikki repineen ihmisen haikailua menneeseen ja muuta romantiikkalässytystä. Rakkaus musiikkiin ja valaisiin voittaa kahden ihmisen väliset suhdeongelmat kuitenkin 1-0 ja Jennyn ja Jokken välien selvittelyt jäävät aika paljonkin taka-alalle. Välillä lukiessani jopa luulin, että Joken yritykset seurata Jennyä Jäämerelle oli unohdettu tai aikeet kuopattu. Moby Doll välittää muuten kirjailijan omaakin kiinnostunusta: myös Henriksson on ollut aina lumoutunut valaista. Hänen oma innostuksensa ja laaja tietämyksensä välittyykin  vahvasti sivuilta. Kaikki tämä erottuu kuitenkin sopivasti, eikä sillä tavalla valaiden ihmeellisyyttä ylitsepursuavasti hypettäen ja yrittäen saada lukijan tuntemaan samoin. 

Teoksen nimi, Mody Doll, viittaa Herman Melvillen kulttiteokseen Moby Dick (1851). Siinä merimies yrittää napata valkoisen valaan, jonka myös Saara Henriksson tuo vierailulle teoksessaan. Moby Dick on minulle täysin vieras teos enkä näin ollen tunne sitä lainkaan. Siksi Mody Doll on elämäni aikana lukemistani romaaneista ensimmäinen, jossa seurataan mystisiä mereneläjiä, valaita. Kirjaa lukiessa viisastuin paitsi Moby Dickin olemassaolosta myös siitä, että Moby Doll on ollut ensimmäinen ihmisen vangitsema valas. Eläintä pidettiin satama-altaassa 1960-luvun Kanadassa, ja se menehtyi pian likaisen veden aiheuttamiin ihotauteihin. 

Moby Doll on jäänyt blogistaniassa vähemmälle huomiolle, mutta se ansaitsisi enemmän. Esikoisteos on raikkaan omaperäinen ja rohkea. Siitä henkii väkevä mytologisuus, rakkaus valaisiin ja musiikin voimaan. Teos herättelee lukijaa pohtimaan muun muassa sitä, minne ihmisen ja luonnon välinen yhteys on kadonnut. Saara Henriksson sai minut vakuuttumaan teoksellaan niin, että tiedän tarttuvani hänen lokakuussa ilmestyvään toiseen teokseen, Linnunpaino (katso kustantajan esittely täältä). Moby Dollia voi suositella erityisesti niille, jotka hurmaantuvat sanojen sävelmistä, tahtoisivat nähdä valaan halkaisevan hypyllään veden pinnan ja jotka ovat kiinnostuneita valaiden suojelusta ja meren viisaista valtiaista ylipäänsä.

Anna valaan laulun tuudittaa, tuoda meren suolainen tuoksu ympärillesi. 


Kiitän vaikuttavasta lukukokemuksesta Into-kustantamoa, jolta sain kirjan arvostelukappaleena. Muita blogeja, joissa kirjaa on luettu, en löytänyt muita kuin Elma Ilonan ja Erjan. Tutustumisen arvoinen arvio löytyy myös Lainatädin lukuvinkeistä ja Kiiltomadosta

1 kommentti:

  1. Ihanaa että joku muukin löysi tämän ja tykästyi! Blogisavija olen tälle toivonutkin tulevan.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!