lauantai 29. joulukuuta 2012

Kuolleen miehen talossa

Kätilö, Katja Kettu. Wsoy 2011. 344 s.


Katja Ketun kolmas romaani Kätilö (2011) oli viime vuonna kohistuimpia kirjoja. Se voitti viime vuonna Blogistanian Finlandian ja lisäksi Runeberg-palkinnon. Oulun kaupunginteatterissa Kätilö pyörii näyttämöllä toukokuun alkuun asti. Monet ovat esityksen nähneet, ja olen kuullut niin ylistettyjä kuin myös maanrakoon runnottuja palautteita. Itse en vielä tiedä, käynkö teatterissa, mutta ainakin kirja on nyt luettuna.  

Katja Kettu kiinnostui Lapin sodasta kuunneltuaan isovanhempiensa sotamuisteluita. Toinen Ketun isoisistä traumatisoitui ja toinen selvisi positiivisen elämänasenteen avulla. Kätilö vie lukijan keskelle Lapin sotaa vuoteen 1944 ja alkuvuoteen 1945. Kätilönä toimiva rääväsuinen Villisilmä, myös Vikasilmäksi kutsuttu, rakastuu saksalaissuomalaiseen SS-upseeriin, Johann Angelhurstiin. Sydän viistoittaa Villisilmän miehen perässä Titovkan vankileirille työtä tekemään. Sodan pauhun, raivon ja kuoleman keskellä puhkeaa jotain kaunista, kiihkeä rakkaus. Taustalla kumpuilevat tunturit ja räiskyvät revontulet. 

Suomen sodista kertovat romaanit ovat mieleeni, vaikka en sen kummemmin historiaa harrasta, lue tms. Ehkä niissä vetoaa taustalla häilyvä ajatus siitä, että näin on voinut olla ja näin pääsen näkemään menneisyyden verhon taa. Joka tapauksessa luin Kätilön kiinnostuksesta historialliseen näkökulmaan, Lapin sotaan, joka aina jää muiden sotien jalkoihin. Ennen kuin luin kirjaa ystäväni mainitsi, miten siinä tuodaan esiin suhtautuminen kolttiin, koltansaamea puhuviin ihmisiin. Kielenpuhujia on karsastettu Lapin sodan aikana, mikä tuli Kätilössä selkeästi esille. Romantikon vikaa minussa ei ole, joten romaanin rakkauspuoli jäi minulla historian varjoon.   

Kätilön kohistu kieli on iskenyt moneen, mutten itse mitenkään erityisemmin ihastunut siihen. Peräpohjolan murre on eläväistä. Pakko kuitenkin myöntää, etten kaikkien sanojen merkitystä ymmärtänyt ja se vähän tympi välillä. Kieli tursuaa likaa ja rosoisuutta, mikä teokseen sopiikin. Kuitenkin osa rumuudesta pursusi yli ja sai melkein yökkäämään. Koin saman kuin noora: lihaisuutta olisi voinut karsia. Kyllä kieli rumaa saa olla, mutta tarvitseeko vittuja ja kyrpiä käyttää yli ja mässäten? Eräs ystäväni kertoi raivostuneensa kieleen siinä vaiheessa, kun miehen sukupuolielimistä käytettiin jotain ylitsepursuavaa vertauskuvaa (koska jouduin jo palauttamaan kirjan ei ole, mistä luntata, mikä se vertauskuva oli, höh!)

Kätilö repii ja ravistelee, pureekin. Miksi Villisilmä pelastaa likaisen tyttörukan siipiensä suojaan, mutta antaa pahuuden velloa Operaatio Navetassa? Mikä saa ihmisen tekemään hyvää ja miksi hän antaa pahan tapahtua, vaikka tietää tekojen olevan väärin? 

Tällä kertaa Kätilö ei ollut kirja, joka uppoaisi minuun ja jäisi mieleen kummittelemaan. Sitä voi kuitenkin suositella niille, jotka eivät pelkää karheutta ja rumuutta rakkauden seassa ja joita historiallinen näkökulma kiinnostaa.


Linkitän blogeista vielä Saran ja Leenan arviot, koska heidän blogeistaan löytyy monta polkua muihin arvioihin, joita onkin valtavasti. Kannattaa lukea myös Sallan hieno arvio, jossa hän peilaa Kätilöä muuhun kotimaiseen kirjallisuuteen. 








4 kommenttia:

  1. Vaikkei Kätilö ollutkaan ehkä ihan sinun kirjasi, olet kirjoittanut siitä hienon arvion! <3 Minut kirja vei ihan mennessään. Se oli niin väkevä lukukokemus että vielä nytkin, miltei vuoden kuluttua lukemisesta, sen ajatteleminenkin saa sisälläni myllertämään. Odotan innoissani keväällä ilmestyvää Ketun novellikokoelmaa, joka liikkuu ainakin osin Kätilön maisemissa ja tunnelmissa. Ja tuo mainitsemasi Oulun kaupunginteatterin Kätilökin kiinnostaisi kovasti, harmi vain että Oulu on niin kaukana... :)

    Kiitos linkityksestä! :)

    VastaaPoista
  2. Minulla oli Kätilöstä oikeastaan aika tismalleen samanlainen kokemus kuin sinulla. Pidin kirjasta, sehän on hieno, mutta silti joku tökki vastaan ja kielen koin liian runsaana. Kätilö ei koskettanut, mutta teki silti vaikutuksen.

    VastaaPoista
  3. Minua Kätilö löi vasten kasvoja, vaikutuin aivan totaalisesti. Se on ehdottomasti yksi vuosikymmenen kirjakokemuksiani. Huh, vieläkin karvat nousevat pystyyn, vaikka lukemisesta on kohta vuosi. Hauskaa, miten eri tavoin sama kirja vaikuttaa ihmisiin. Paljon lukeva ystäväni, jonka kanssa meillä on osittain sama maku, halusi lukea tämän varmaan ainakin osittain siksi, että minuun se vaikutti niin rajusti. Kirja jäi häneltä kesken. Ei vain uppoa. Onneksi ei ole pakko! Saran tavoin pahoittelen Oulun sijaintia :)

    VastaaPoista
  4. Katsoin nyt myös edelliset kommentit kun sattuu kerrankin olemaan aikaa ja...

    Sara sanoo juuri oikein: Minäkin vaikutuin tekstistäsi, vaikka koinkin kirjan kuten Kirsi ja ehkä jopa senkin yli;-) Halusinkin kuulla, miten kirja Kätilö vaikuttaa, kun se ei vie ylitse rajan ja minulle ei riitä, että 'rumaa'. Hieno arvio!

    Jos nyt kestät, niin mieti: Minä uskon, että Kätilö on suomalaisen naiskirjallisuuden uusi, historiallinen tuleminen. Enemmän kuin ns. rumista sanoista, järkytyn siitä, miten monet, eivät kaikki, nykykirjoittajat käyttävät 'mä' ja 'sä'. Just nyt avasin sellaisen suomalaisen naisen kirjoittaman kirjan, jota en aio lukea, sillä se mikä Ketun kielessä aukeni minulle heti, sen voi tappaa sisäinen kielipoliisini toisaalla.

    Kätilössä minua kiehtoo myös se, mihin ihminen on valmis, mihin hän saattaa ryhtyä, kun tulee poikkeava olosuhde, tässä tapauksessa sota etc.

    Kaisa, yhtä varmasti kuin Kirjan kansa on joskus listallani blogini kaikkien aikojen parhaana kirjana, siellä tuelvat olemaan myös Katja Ketun Kätilö ja Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle.

    Kiitos linkityksestä ja vien nyt hyvin perustellun arviosi omaani.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!