Olipa kerran...

Lehtiä syksyn arkistosta (Blad ur höstens arkiv),
Bo Carpelan. Otava 2011.
suom. Caj Westerberg. 206 s.


Sotkeutuneena tällaisiin kysymyksiin kuin harakanpesään tai Kafkan Osradekiin jatkan vaellustani kuivana lehtenä kuivien lehtien joukossa. Tulen tyhjälle uimarannalle ja kuulen kaukaa iloisten äänten kaikuvan. Tule takaisin! huutaa joku uimassa olevista lapsista. Mutta kukaan ei tule takaisin, syystuuli vain. Kaaos vaanii puiden latvoissa ja vesien yllä. 

Bo Carpelanin viimeinen, postuumisti julkaistu teos, Lehtiä syksyn arkistosta (2011) havisee hiljaisuudessa, loistaa arvokasta harmaata väriä. Teos sisältää kirjallisuutta rakastavan virkamiehen, Tomas Skarfeltin, muistiinpanoja. Ne huokuvat voimakasta surumielisyyttä, valmistautumista ihmiselämän päätökseen. Tomas viettää syksyn maaseudulla, jonka rauhan kehdossa hän kirjoittaa muistiinpanojaan, Elämänkirjaa. Syksy ravisuttaa viimeisetkin lehdet puista ja puhaltaa auringon tilalle harmauden ja pimeyden: kuoleman kuukauden, marraskuun. Silloin Tomas valmistautuu hyvästelemään rakkaan äitinsä viimeisen kerran ja tietää elämän lipuvan pois pian itsestäänkin. Tomas saa tukea läheiseltä ystävältään, Leenalta ja viisivuotiaalta Slantenilta. 

Me olemme se aine, josta unet on kudottu. Kun me heräämme uuteen päivään ja uni on ohi, heräämmekö silloin elävien vai kuolleiden seuraan? Onko selvää rajaa?

Lehtiä syksyn arkistoista uppoutuu uniin, joissa kaikki kertautuu. Se rauhoittuu pohtimaan suuria filosofisia kysymyksiä, jotka valtaavat mielen kesken kävelylenkin, kun seisoo yksin uimarannalla, missä vesi kuljettaa vielä muistoja kesän riemunkiljahduksista. Kafkan luoma kummajainen, Odradek, vainoaa Tomaksen mukaan häntä epävarmuuden ja pelon muotoon pukeutuneena. Minulle Odradek oli tuntematon asia, joten muun muassa sen takia minulla oli aluksi vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. 

Niin kuin lehdet metsässä, niin on ihmisen suku.
Jotain suurta oli kaavaillut? Eikö lyhyt elämä ole kyllin suurta? 


On hämmästyttävää, miten Carpelan onnistuu joka kerta luomaan loistetta sanoillaan. Kieli tulee nyt aivan liki lukijaa ja on niin kaunista, että itkisin, jos olisin helposti herkistyvää sorttia. Carpelanin kieli on ehkä vielä sykähdyttävämpää kuin muissa teoksissa, joita häneltä olen lukenut. Kieli on jälleen kerran se, josta pakahdun. Carpelan vaihtaa upeasti kerronnan tempoa: ensin pelkkää rauhaa, sitten kiivasta sanojen lauontaa esimerkiksi vanhusten kohtelusta vanhainkodissa. Lukiessa ihan hätkähti, niin nopeasti tempo muuttuu. 

Olemassaolo on suppea valopiiri keittiönpöydän yllä ja hellalla poreileva teevesi.

Listasin viime postauksessa Lehtiä syksyn arkistosta pienten pettymysten -kategorian alle. Nyt pääsen selventämään, etten ole pettynyt teokseen vaan itseeni. Teos sykkii voimaa, herkkyyttä ja viisautta. Se on tasapainoinen ja ainutlaatuinen teos. Joillekin lukijoille se on tarjonnut lohtua. Haaste on siinä, että teosta lukiessa pitää olla sataprosenttisesti läsnä ja sitä on luettava hitaasti mielellään pienissä osissa. Harmillisesti minä en tällä kertaa siihen pystynyt, koska ajatus karkasi nopeasti muualle, minkä takia välillä turhauduin ja luin toista kirjaa. Kun sitten pääsin paremmin sisälle kerrontaan, lukeminen alkoi sujua vähemmällä kangertelulla. Kansien sulkemisen jälkeen tunne oli juuri samanlainen kuin Erjalla: ihan kuin ei olisi lukenut kirjaa ollenkaan. Nyt, kun olen pyöritellyt teosta ja palannut siihen kirjoittaessani, ajan ja pohtimisen merkitys on entisestään korostunut. Lehtiä syksyn arkistosta on teos, jonka aion lukea uudelleen vielä joskus. Kaikki ne filosofiset ajatukset, niihin on palattava. Ajatuksia, jotka läikkyvät kuin kristallit. On annettava vielä mahdollisuus. 


Bo Carpelanin teoksen ovat lukeneet myös muun muassa KatjaMaria ja jaana. Hieno arvio löytyy myös Parnassosta

Kommentit

  1. Minäkin yritin aloittaa kyseisen kirjan syksyllä, mutta luettuani pari sivua tajusin, etten vain yksinkertaisesti saa pidettyä ajatuksiani kasassa. Ehkä joku kerta kokeilen uudelleen, sen verran jäi tosiaan harmittamaan oma kykenemättömyys...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja vaatii kyllä täydellistä läsnäoloa. Itsekin olisi pitänyt valita toinen hetki, mutta tuli hätäiltyä, koska olin jo pitkään halunnut lukea teoksen.. Suosittelen uusintayritystä; teokseen sisällepääsyn jälkeen helpottaa. :-)

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!