tiistai 9. huhtikuuta 2013

Sweetheart like you

Aarteemme kallis (Det dyrebare), Linn Ullmann.
Wsoy 2012 [2011]. Aikamme kertojia -sarja. 
suom. Tarja Neva. 260 s.


Linn Ullmanin teos Aarteemme kallis (2012) on keikkunut tbr-listani kärkipäässä, koska rakastan niin kovasti norjalaiskirjailijoita, että uskoin vakaasti tykästyväni Ullmaniinkin. Kutina piti paikkansa ja aion etsiytyä jatkossakin kirjastossa U-kirjaimen kohdalle. 

Aarteen täytyy tuntua jossain.


Aarteemme kallis keskittyy kipuilevaan perheeseen, jonka perheenjäsenet ovat sulkeneet suunsa, kätkeneet salaisuutensa sisäänsä. Padot alkavat säröillä, kun perheen äiti, Siri, palkkaa lastenvahdin, nuoren Millen. Tämä kaitsee kahta tytärtä, Almaa ja Liviä, sillä välin, kun Siri pyörittää ravintolaansa ja perheen isä, Jon, yrittää kirjoittaa kolmatta kirjaansa. Kirjoittaminen kuitenkin takkuaa ja katse harhautuu usein kauniiseen Milleen. Kun Siri järjestää äidilleen Jennylle 75-vuotissyntymäpäiväjuhlat, Mille katoaa. Hänet löydetään vasta kahden vuoden jälkeen maahan haudattuna, kun poikajoukko sattumalta etsii kätkemäänsä aartetta. Kuilu perheenjäsenten välillä vain kasvaa: Jenny ei puhu tyttärelleen, Siri yrittää olla vahva, Jon ei ole vieläkään kirjoittanut kirjaansa ja Alma kapinoi niin, että hänet erotetaan koulusta. 


Luulin ensin takakannen tekstin perusteella, että teoksen keskiössä olisi hyytävä murhan ratkominen muttei se niin mennytkään. Aartemme kallis on vahvasti psykologinen teos, joka tunkeutuu syvälle perheenjäsenten mieliin. Millen tehtävänä on laittaa patoutumat liikkeelle. Aartemme kallis muistuttaa ihmisiä siitä, miten puhumattomuudella ja selän kääntämisellä ei voiteta mitään. Sirin ja Jonin avioliittoa verhoaa tapahtuma vuosien takaa eikä Siri saa puhuttua siitä. He nukkuvat erillään ja elävät kuin mitään ei olisi vialla eivätkä huomaa, että Alma vaistoaa muuttuneen ilmapiirin. Tytössä tuska näkyy kapinoinnilla ja huomion tavoittelulla. Alma toi mieleeni erään Paha lapsi -teatteriesityksen, jossa kuvattiin, miten vanhempien hajalla olevat välit heijastuvat lapseen. Hän alkaa tehdä kolttosia ja häriköi, koska ei muulla tavalla saa aikuisten huomiota saatika rakkautta. Lapsi leimataan pahaksi eikä todellisia syitä käytökseen välttämättä huomata. Teoksen lopussa Alma aiheuttaa vanhemmilleen harmaita hiuksia mutta kukaan ei silti sano suoraan, mistä kaikki pohimmiltaan johtuu ja miltä itsestä tuntuu. Mitä sanojen taakse kätkeytyy, miten niitä pitäisi tulkita? Miksi puhua, kun kukaan ei kuule?

Tunteet henkilöitä kohtaan vaihtelevat inhosta empatiaan. Jenny saa vihan väreet värisemään; miten armotta hän purkaa katkeruuttaan tyttäreensä. Sirin ollessa pieni hänen pikkuveljensä hukkui lampeen, minkä takia Jenny yrittää sulkea Sirin elämästään. Sen Ullmann jättää kertomatta, miksi Jennyn kasvatus on vähintääkin arveluttavaa ja miksi hän ei olisi alun perin halunnut lapsia. Mitä Jennyn omassa lapsuudessa on tapahtunut sellaista, jonka arvet eivät ole koskaan parantuneet? Lapsuuden traaginen tapahtuma ja äidin syyllistäminen näkyvät Sirissä vielä aikuisenakin. 

Aarteemme kallis on dekkarimainen, sillä se koostuu erilaisista paloista. Samaa tapahtumaa tarkastellaan eri henkilöiden näkökulmasta ja ajassa saatetaan peruuttaa vuosia taaksepäin. Ullmann paljastaa taitavasti ja lähes huomaamatta kytköksiä tapahtumien ja henkilöiden välillä. Lisäksi hän jättää paljon lukijan oman päättelyn varaan. Läpi linjan teos kuin soutaa ja huopaa, kiertelee ja kaartelee. Tämä keinutti minua sen verran, että teoksen keskivaiheilla lukuote meinasi hieman lipsua ja ajatukset harhautua. Kun kannet lopulta sulkee, painii lukijan mielessä vieläkin rutkasti kysymyksiä, joihin ei ole saanut varmaa vastausta. Teoksen loppu ei siis anna ratkaisun avaimia vaan harhauttaa lukijan rauhalliseen oloon. Loppu jättää toivon kipinän mutta vain kipinän. Siitä, miten kauan se kipinöi, ei voi olla varma. 

Aarteemme kallis ei ehkä ole piristävä teos mutta kerrassaan antoisaa luettavaa, jos nauttii psykologisista romaaneista. Yleisväri on synkkä, tunnelma apea ja katse kuin surullisen nappisilmäisen koiran. Ainut ilon pilkahdus kumpuaa harvasta huumorista ja perheen pienimmästä tyttärestä, Livistä, valon läikkeestä. Lopuksi Livin lempiarvoitus Jenny-mummolta: 


Mikä on se joka hohtaa ja hohtaa eikä koskaan muutu prinsessaksi?


Ullmanin teoksesta löytyy useita blogisavuja. Linkkaan nyt ainoastaan Susan arvion, josta löytyy useampi linkki muihin blogeihin.

1 kommentti:

  1. Tämä on todellakin hyvä kirja, joka pääsi minulla vuoden kuumaan ryhmään asti.

    Teos on kuin hyvin taitava psykologinen trilleri, olematta kuitenkaan juuri sitä, vaan taidokasta romaani perheen sisäisistä suhteista.

    Jännittävin oli minusta mehiläiskuningatarmainen Jenny, joka vielä ikäihmisenäkin tuntui hallitsvan kaikkea vain olemuksellaan ja juopottelusta viis!

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!