Lyhytarvioita: Lentävä traktori & Lumipäiväkirja

Tavastani poiketen päätin laatia parista lukemastani kirjasta lyhyemmät arviot. Vielä en osaa sitä taitoa, että jättäisin sanomatta yhtikäs mitään lukemastani kirjasta. Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori ja lempikirjailijani Joel Haahtelan Lumipäiväkirja eivät kumpikaan olleet viime kuun lempikirjojani. Sen sijaan Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät tarjosi hämmentävän lukuelämyksen (hyvällä tavalla!), mutta siitä kirjoitan myöhemmin oman arvionsa. 

Lentävä traktori (Vse tam budem),
Vladimir Lortšenkov. Karisto 2013 [2008].
suom. Veera Minkin. 279 s.

Lainasin Vladimir Lortšenkovin teoksen Lentävä traktori, koska en ole aiemmin törmännyt moldovalaisiin kirjailijoihin ja pienikokoinen teos näytti aika symppikseltä. Lisäksi joku vinkkasi arvonnassani minulle tätä kirja ja takakansi loi kuvan hassunhauskasta tarinasta. Ja hullunkurinen se onkin. Largan köyhät kyläläiset haaveilevat paremmasta elämästä, joka siintää vauraammassa Italiassa. Monet, jotka sinne ovat lähteneet, eivät ole koskaan enää palanneet. Lähteminen ei vain ole kovin helppoa, sillä rajaa ei hevillä ylitetä. Hinku Italiaan on kuitenkin niin voimakas, että eräskin Largan kyläläinen myy toisen munuaisensa päästäkseen unelmiensa maahan. Kaikkia keinoja ollaan valmiita kokeilemaan; traktorikin puetaan siipiin.

Lentävä traktori on yhteiskunnallinen satiiri, jossa kritiikki viuhuu tiuhaan ja säästelemättä. Lortšenkovin kynästä saavat osansa niin ihmiset kuin yhteiskunta. Lukiessa huomasi selvästi, että Lortšenkov on taitava kirjoittamaan; hänen kynänsä jälkeä voisi verrata ilotulituksen pamaukseen. Minulla kuitenkin kesti tovi ennen kuin pääsin mukaan tarinan imuun ja liekö silloista työstressiä vai mitä, mutta kirjailijan musta, riehakas huumori ei meinannut purra ensin ollenkaan. Lukuotteeni kuitenkin parani, kun hoksasin, että jokaisen luvun voi lukea omana tarinanaan. Hyväksi keinoksi osoittautuikin lukea aina vain yksi luku ja jättää sitten huumori läiskymään. Tällöin teos onnistui viihdyttämään juuri sopivasti. Jos sitten luin useamman luvun kerralla, Lortšenkovin luomien hulvattomien tarinoiden voima alkoi syödä toistaan ja huumori väsyttää. Satiirinystäville tämä teos on varmasti nappivalinta, ja he varmasti saavat siitä enemmän irti kuin minä.


Lumipäiväkirja, Joel Haahtela.
Otava 2008. 190 s.

Minun piti lukea Joel Haahtelan teos Lumipäiväkirja jo silloin, kun maa oli peittynyt valkeaan pumpuliin. Noh, niinhän siinä kävi, että nurmi alkoi vihertää ja peipposet sirkuttaa kevättä, kun kirjastokäynnilläni silmäni osuivat H-hyllyllä Haahtelan teosten takakansiin. ”No, menee se varmaan näin keväälläkin”, tuumasin ja poimin kirjan mukaani. Eihän se oikein sitten sujunut. Syynä tosin en usko olevan väärän vuodenajan vaan yksinkertaisesti sen, että kirja oli kaukana siitä lumoavasta tunteesta, jonka olen niin monina lukukertoinani tavoittanut Haahtelan sanojen myötä. 

Lumipäiväkirja ei jättänyt mieleeni mitään muuta kuin usvaa, ajan virran ja salaisuudet peittävän lumisateen. Päähenkilönä on jälleen kerran mies, joka ei ole sinut menneensä kanssa ja jonka nykyhetken tilannekin on kaukana varmasta. Miehellä on viileähköt välit vaimoonsa ja masennuksesta toipuva tytär on etäinen, kuinkas muuten. Kun mies eräänä aamuna lukee sanomalehdestä, että hänen nuoruusaikojensa saksalainen rakastettu, Sigrid, on vapautettu vankilasta 26 vuoden jälkeen, menneisyys palaa osaksi nykyisyyttä. Miehen mieltä kaihertaa yhä, miten hän Sigridin jätettyään saattoi ajaa tämän kohti pahuutta ja terroristitekoja. Niinpä mies poikkeaa työmatkallaan Kööpenhaminasta etsimään entistä rakastettuaan. Onko pelkästään ero voinut syöstä naisen pahoihin tekoihin? Mies palaa pölyn peittämiin muistoihinsa, seilaa menneeseen.

Minulle hyppivä kerronta nykyisyydestä takaumiin aiheutti tällä kertaa päänvaivaa. Juuri, kun oltiin nykyhetkessä ponnahdettiin saman tien takaisin menneisyyden turbulenssiin. Ehkä syynä oli myös se, että tarina ei kerta kaikkiaan jaksanut sykähdyttää. Kieli oli tahmeaa ja tylsää eikä yhtään sellaista taianomaista kuin tähän asti lukemissani Haahtelan teoksissa. Paikoin se on jopa kliseistä, kuten aika moni muukin kirjan lukenut on todennut. Tunnelmakin on ankea ja politiikan harmauttama. Jostain kumman syystä kuitenkin sain teoksen luettua loppuun, ehkä toivoin, että se vielä paranisi, näyttäisi kyntensä. Positiivista on kuitenkin se, että minulla on vielä pari Haahtelan teosta lukematta, hähää!


Kommentit

  1. Haahtela ei ollut aivan munkaan suosikkejani, vaikka luin sen talviaikaan =) Lentävä traktori jäi myös kesken. Mutta ei-niin-hyvien kirjojen jälkeen tulee aina parempia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla meinasi viime kuussa iskeä jo epätoivo, kun tuntui, että kirja toisensa jälkeen luin vain sellaisia, jotka eivät olleet niin makuuni. Tosin niinhän käy aina välillä ja hyvä niin -huomaa helmet paremmin! Onneksi nyt on löytynyt iskevämpiä luettavia. :)

      Poista
  2. Lumipäiväkirja oli taas minulle juuri se Haahtela, josta pidin;) Myöhemmin en ole niin Haahtelalle syttynyt, vaikka olen häntä yrittänyt toden teolla.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!