sunnuntai 4. elokuuta 2013

Kathryn Stockett: Piiat

Piiat (The help), Kathryn Stockett.
WSOY 2011 [2009]. suom. Laura Beck.
s. 611 (pokkari).

Kas niin. Olen palvonut koko päivän aurinkoa (jälleen) ja tietenkin kirjan kanssa, tehnyt marjapiirakan ja nyt alan vihdoin purkaa arviointia odottelevien kirjojen kasaa. Päällimmäisenä on heinäkuussa lukemani Kathryn Stockettin Piiat (2009, suomeksi ilm. 2010). Olen aloittanut teosta jo silloin, kun sen pohjalta kuvattu elokuva oli vasta tekeillä. Mustien naiskotipalvelijoiden tarina ei silloin vetänyt puoleensa ja jätin sen kesken. Kuultuani monia kehuja kirjasta niin ystäviltä kuin blogistaniasta alkoi Stockettin teos kiinnostaa uudelleen. Sain Piiat omakseni ystävältäni juuri passeliin aikaan: halusin helppolukuista kesälukemista, joka tuudittaisi aivot off-tilaan. Tällä kertaa teos ei jäänyt kesken vaan nautin siitä alusta loppuun. 

Rotuerottelu leiskuu 60-luvun Jacksonin Mississippissä. Jokaisella valkoisella rouvalla on musta kotiapulainen, jota voi kohdella, miten huvittaa. Sivaltavia sanoja ei säästellä, tunteista ei välitetä ja väkivaltakin on sallittua, jos tummaihoinen esimerkiksi erehtyy käymään valkoisten vessassa. Muutos on kuitenkin alkamassa, Martin Luther King tuo unelmansa esiin. Yksi muutoksen kipinä syttyy, kun naisyhdistyksen tiukka puheenjohtaja Hilly huomauttaa, ettei tämän ystävänsä kotiapulaisella, Aibileenilla, ole omaa värillisten vessaansa. Miss Skeeter, joka ei halua kotirouvaksi, esittää tuona päivänä kahden kesken Aibileenille kysymyksen, joka hämmentää tätä: "Toivotko sinä koskaan, että voisit muuttaa asioita?" 

Kirjoittamista rakastava ja kirjailijan urasta haaveileva Miss Skeeter ryhtyy rohkeaan ja vaaralliseen toimeen. Hän alkaa salaa kirjoittaa mustista kotiapulaista kirjaa, jossa nämä kertovat arjestaan ja kokemuksistaan valkoisten palveluksessa. Aibileen, Minny ja monet muut kotiapulaiset heittäytyvät vaaraan, ja vaikka he pelkäävät, he myös nauttivat saadessaan puhua. Valkoisten emäntien rakentamien kulissien takaa paljastuu yllättäviäkin asioita, kuten kotiapulaisen rahallista avustamista, joka pidetään muilta valkoisilta rouvilta salassa. Kirja ja sen tekoprosessi synnyttää kuin huomaamatta jotain kaunista ja ikuista: ystävyyttä, joka ei katsoa ihon väriä. 

Piiat ei ole aiheeltaan yhtä kepeää ja iloista kuin kukkaniityllä tanssahtelu, mutta silti kepeitä askeleitakin on saatu ujutettua mukaan vakavaan aiheeseen. Vaikka valkoiset emännät ja heidän jäätävä kohtelunsa kotiapulaisia kohtaan saa vihan kuohahtamaan, tarinassa on myös ilonpilkahduksia, jotka saavat suun hymyyn. Yksi näistä naururyppyjen synnyttäjästä on pienikokoinen, pyöreähkö ja rääväsuinen Minny, joka kuului suosikkihenkilöihini. Monet hymähdykset saa aikaan myös Skeeterin ja tämän alati hössöttävän äidin suhde. Merkittävä syy siihen, miksi kirjasta ei olisi halunnut erota hetkeksikään, on sen ihastuttavissa (ja vihastuttavissakin) henkilöhahmoissa. Takakannen saavuttamista ihan kammosi, koska tiesi sen tarkoittavan rakkaaksi tulleiden henkilöiden hyvästelyä. Onhan henkilöiden kuvauksessa hieman häiritseviä piirteitä, mutta ne eivät haitanneet liikaa. Esimerkiksi Skeeter kuvataan päästä varpaisiin poikatyttönä, joka asuu vanhempiensa luona, ei saa urallaan tulta purjeisiin, ei välitä ulkonäöstä eikä miesasiatkaan oikein luista. Hilly sen sijaan kuvataan pahuuden ilmentymänä, jossa ei ole mitään hyvää.  

Vaikka en halunnutkaan tarinan loppuvan, koin, että karsintaa olisi voinut tehdä. Jossain puolivälin jälkeen väsymys alkoi painaa ja tarinan vetovoima latistua. Esimerkiksi Skeeterin rakkauselämän vatvominen tuntui turhalta täytteeltä, vähempi olisi riittänyt. Myös Mindyn emännän, Celian, yksinäistä elämää kuvataan hivenen liikaa, sillä kansien sulkemisen jälkeen hänen tarinansa tuntui jäävän harmillisesti kesken. Hahmona Celia on kuitenkin mielenkiintoinen, vaikka hänet kuvataankin totaalisena pöhkönä, joka ei millään ymmärrä, mikseivät muut valkoiset naiset halua olla hänen ystäviään. 

Piiat tarjosi juuri sellaisen lukukokemuksen, jota toivoin. Tarina vetäisi mukaansa, ja se oli sujuvaa luettavaa, viihdyin. Heräsipä mielenkiinto myös elokuvaa kohtaan. Jos et ole teosta vielä lukenut, kannattaa kuitenkin harkita alkuperäiskielellä lukemista. Koin nimittäin Ilsen lailla kotiapulaisten mä-puheen hieman tönköksisanat kangertelivat kielellä. Valkoisten ja mustien naisten arjen kuvaus liikuttaa ja saa kauhun kuristamaan kurkkua, mutta saa myös ilon läpättämään sydänalassa ja naurahtamaan. Piiat viihdyttää olematta silti hömppää. Teoksen lopussa Stockett kuroo tarinan lähelle itseään, kun hän muistelee perheensä rakasta kotiapulaista, jolta hän toivoisi kysyneen, miltä tuntui olla musta kotiapulainen Mississippissä. Niinpä Stockett päätti kirjoittaa Piiat, joka voisi kuvastaa sitä, mitä heidän kotiapulaisensa olisi voinut hänelle vastata. 

Teoksesta löytyy paljon arvioita, ja moni on ihastunut Piikoihin. Yritin valita erilaisia esimerkkejä, joista löytyy monenlaisia mielipiteitä: Jenni S.jaanaLiisaMaria (joka vertaa Piikoja Alice Walkerin teokseen Häivähdys purppuraa), pihi nainenNorkku ja Katja


9 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus hienosta kirjasta! Tuosta kielestä on pakko sanoa, että alkukielellä kotiapulaisten puhe toimii huomattavasti paremmin; se ei tunnu yhtään kangertavalta. Vika taitaa olla siinä, että suomessa ei ole sellaista väestönosan kieltä, jota tuohon olisi voinut soveltaa. Alueelliset murteet eivät oikein aja samaa asiaa... :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhut asiaa, Booksy. Hankalahan tummaihoisten omaa puhetyyliä on suomentaa, kun vastaavaa ei suomen kielessä ole. Onneksi kieli ei kuitenkaan kauheasti haitannut hienoa lukuelämystä. :-)

      Poista
  2. Mä rrrrakastuin tähän kirjaan :)

    VastaaPoista
  3. Tykkäsin tästä kirjasta, ennakkoluuloja oli etukäteen, mutta onneksi luin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat! Onneksi tuli annettua kirjalle toinen mahdollisuus. :)

      Poista
  4. Minä olin aivan myyty Piioille, yksi parhaita viime vuonna lukemiani kirjoja. Minulle tuo kotiapulaisten puhuma kielikin tuntui aivan luontevasti käännetyltä.

    VastaaPoista
  5. Sain kirjan käsiini jo 2012 helmikuussa, mutta sain luettua vain muutaman sivun. Muuton yhteydessä viime tammikuussa kirja osui käteeni ja että oli hyvä kirja, sarjassamme että ei malttaisi jättää kesken.:) Mulle uppoaa parhaiten juurikin tällaiset "historialliset ja tositapahtumiin" perustuvat tarinat. Suosittelen kyllä muillekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, mahtavaa, että tartuit uudelleen kirjaan! PIiat on juuri sellainen teos, jota vain lukee ja lukee eikä malttaisi pysähtyä ollenkaan. Vaikka teos on pitkä, sen luki yhdessä hujauksessa. Tätä tosiaan voi suositella kaikille, etenkin kesälukemiseksi mainio! :)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!