keskiviikko 28. elokuuta 2013

Mary Shelley: Frankenstein

Frankenstein, eli Uusi Prometheus
(Frankensteinor The Modern Prometheus), Mary Shelley.
Otava 2008, Keskiyön kirjasto. suom. Paavo Lehtonen.
[ensim. suomeksi Gummerus 1973, alkuteos 1818]. 332 s.


Jähmetyin paikalleni ja tuijotin kiihkeästi pimeyteen: en ollut voinut erehtyä. Salaman välähtäessä näin olennon selvästi; sen jättiläismäinen vartalo ja epäinhimilliset karmeat kasvot ilmaisivat minulle että siinä oli tuo hirviö, saastainen demoni, jolle minä olin antanut hengen. 

Mary Shelleyn goottilaisen kauhukirjallisuuden klassikko Frankenstein eli Uusi Prometheus (2008 [1818]) löi pirstaleiksi harhakuvitelmani jo ensisivuilta lähtien ja pientä nolouden punaakin saattoi häivähtää poskilla. Onnekseni en googlettelun perusteella vaikuttanut olevan ainoa ihminen, joka on elänyt siinä luulossa, että Frankenstein on se ruumiin palasista koottu karmiva olio. Ei, vaan Frankenstein onkin hirviön luoja, geneveläinen paroni ja tiedemies. Itse luomus joutuu tyytymään vain nimityksiin hirviö tai demoni. 

Frankenstein  syntyi nuoren, vasta 18-vuotiaan, Mary Shelleyn unen pohjalta. Victor Frankenstein rakentaa hieman yli kaksimetrisen, ruman luomuksen ihmisten osista ja herättää olion henkiin sähkön avulla. Odotin, että Frankensteinin ja hirviön välille syntyisi heti taistelu siitä, kumpi jäisi eloon, mutta kauhu hiipiikin hitaammin, salakavalammin. Hirviö pakenee ja Frankenstein joutuu vuoteen omaksi. Parin vuoden ajan hän kerää voimia, tuudittautuu harhakuvitelmassaan, jossa hirviö on vain pahaa unta. Tieto pikkuveljen kuolemasta kuitenkin havahduttaa Frankensteinin unimaailmastaan. Kuka tahtoisi pahaa kiltille ja suloiselle Williamille? Pian Frankensteinille valkenee, että hänen luomuksensa sormet ovat ottaneet hengen ensimmäiseltä uhriltaan. Alkaa jahti, jonka voi voittaa vain toinen, mutta kumpi: luoja vai luotu?

Teoksen alku käynnistyy varsin verkkaisesti jopa niin, että haukotus karkasi huulilta. Pohjoisnavalle purjehtiva Walton kirjoittaa siskolleen kirjeitä, jotka tuntuvat merkityksettömiltä. Kun Walton pelastaa Frankensteinin, joka jahtaa hirviötä, hän alkaa kertoa tarinaansa Waltonille. Tämä sen sijaan alkaa kirjoittaa tiedemiehen surullista ja karmivaa tarinaa siskolleen. Lisäksi teokseen sisältyy vielä hirviön kertoma tarina Frankensteinille. Nämä sisäkkäiset kertomukset tosin lienevät tyypillistä goottilaiselle kauhukirjallisuudelle. Mielenkiintoisinta oli lukea hirviön kertomaa tarinaa, joka paljasti tämän empaattisen puolen. Hirviö seuraa parin vuoden ajan maalaistalon eloa ja auttaa heitä salaa arkisissa askareissa. Samalla hirviö yrittää oppia ihmisten kieltä ja kirjoitusta, jotta hän voisi kommunikoida heidän kanssaan. Lukijan valtaa surumielinen olo, kun kiintymys maalaistalon ihmisiin tuudittaa yksinäisen hirviön uneen päivä toisensa jälkeen. Vaikka kuinka hirviö yrittäisi teoillaan todistaa tahtovansa olla kuin yksi ihmisistä, he juoksevat pakoon ja kiljuvat kerta toisensa jälkeen: ruma, hirveä, mene pois, kuole. Sanonta Tärkeintä on sisäinen kauneus runnotaan pois kiirehtivien jalkojen alle. 

Vaikka mielenkiinto meinasi välillä kuihtua, sai Frankenstein pohdiskelemaan vielä kansien sulkemisen jälkeenkin. On kiintoisaa miettä, mitä olisi tapahtunut, jos Frankenstein olisi toteuttanut hirviön toiveen ja rakentanut tälle puolison. Mitä olisi tapahtunut, jos koottu nainen ei olisi ihastunut hirviöön? Entä olisivatko hirviöt lisääntyneet ja aiheuttaneet hiljalleen ihmiskunnan tuhon? Olisiko hirviö pitänyt lupauksensa ja muuttanut puolisonsa kanssa kauas ihmisasutuksesta ja pysynyt omalla alueellaan? 

Frankenstein on hahmona tunteellinen, välillä raivostuttava ja huvittavakin. Ainakin itse hymähtelin miehen ylenpalttiselle huolehtimiselle ja murehtimiselle, jotka kaatavat Frankensteinin vuoteen omaksi pariksikin vuodeksi. Juuri tunteiden paatoksellisuus saattaa tuntua nykylukijasta vieraalta. Frankenstein lipsahtaa leikkimään Jumalaa toiveenaan jäädä historiankirjoihin merkittävänä tiedemiehenä. Hinta tästä on kova. Shelleyn teos antaa lukijalle vielä tänä päivänäkin mahdollisuuden pohtia, millainen voima tieteellä on. Miten käy, kun kunnianhimo painaa enemmän kuin mahdolliset kauheat seuraukset? 

Frankenstein on ennen kaikkea surullinen tarina rakkaudettomuudesta. Paitsi tunnepuolen läikähtelyä, teos saa nykylukijan huomaamaan, miten hyvin siitä löytyy verrattavaa nykyaikaan: ihmisten ennakkoluuloisuus, ulkonäkökeskeisyys ja tieteen mahti. Voi olla, ettei teos ole kaikkien makuun, mutta suosittelen ainakin kokeilemaan. 


Muualla goottilaisen kauhukirjallisuuden klassikkoa ovat lukeneet Morre ja Paula, joka kuunteli äänikirjan. Lisäksi arvio löytyy Kiiltomadosta









4 kommenttia:

  1. Olen katsonut mykkäelokuvan Frankensteinista, joka vieläkin on mielessä. Sopiva määrä kauhua sopii minulle kirjoissa ja elokuvissa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on katsomatta! Hihi, sama minulla kauhun suhteen ;)

      Poista
  2. Oi, tästä oli ihana lukea postaus! Tykkäsin kovasti, kun luin tämän joskus 17-vuotiaana. Pitäisi kokeilla jossain vaiheessa uudestaan alkukielellä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, noora! Tästä teoksesta ei paljoa näytäkään kirjoitetun arvioita. :-)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!