maanantai 5. elokuuta 2013

Susanna Alakoski: Sikalat

Sikalat (Svinalängorna), Susanna Alakoski.
Schildts kustannus Oy 2011 [2006].
suom. Katriina Savolainen. s. 242 (pokkari)


He riitelivät koko ajan. Ristin käteni tiukempaan kuin tavallisesti. Huomasin että pistin kädet ristiin kun menin pissalle. Kun menin nukkumaan ja heti kun heräsin. Rakas Taivaan Isä, pane äiti ja isä lopettamaan riitely. Anna meille rauhallinen jouluaatto. 

Suomalainen perhe muuttaa uuteen kotiin, Ystadin uuteen lähiöön, Fridhemiin. Uusi koti hymyilee ja lupaa kaiken olevan tästä eteenpäin helpompaa, etenkin äidille. On sisävessa, pesuallas, peilikaappi ja kylpyamme. Parvekkeella voi säilyttää lasipurkkeja, jotka kätkevät sisäänsä kimalaisia, ruohoa ja orjanruusun. Perheen kuusivuotias Leena totuttelee ruotsin kieleen, isä on päivät töissä ja äiti tekee siivoushommia. Piiloon kätketyt kivut alkavat kuitenkin rapistuttaa onnellisuutta hiljalleen. Ensin isä ja äiti ottavat vain yhden lasillisen, pian useamman. Pullo lupaa helpotusta, huolten liukenemista kurkusta alas. Ei aikaakaan, kun koti on juuri sitä, miksi Fridhemin asuntoja kutsutaan: Sikala. 

Susanna Alakosken Sikalat (2006, suomeksi 2011) kertoo lapsinäkökulmasta, millaista on yrittää selviytyä alkoholistiperheen arjessa. Kun suljetaan tiukasti silmät, puristetaan kädet ristiin ja rukoillaan Taivaan Isää monta kertaa apuun. Auta, auta, auta. Kun lasketaan isän suusta purkautuneita vittuja, jotta voidaan tietää, millä asteikolla viha on. Kun tänäänkin mennään syömättä nukkumaan ja herätään yön rauhan katkovaan huutoon ja nyrkin iskuihin. Perheen tytär, Leena, ei uskalla valittaa, koska uuteen kotiin muutettaessa isä vannotti Leenaa ja Markkua, etteivät nämä koskaan saisi valittaa mistään. On vain toivottava, että joku näkisi, auttaisi, välittäisi. Kuka tahansa. Edes joku. 

Miksi koulupäivät olivat niin lyhyitä? Miksi kukaan ei voinut hakea minua pois? Markku, Sakari - missä te olette? 

Sikalat on hyvin realistinen ja mustasävytteinen teos. Lukiessa ei voi välttyä pahalta ololta, joka kourii vatsan pohjaa. Lukija vaikeroi itsekin, vaihtelee levottomana lukuasentoa, ei tiedä, huutaisiko. Alakoski kuvaa Leenan pään kauhunsekaisia ajatuksia todella uskottavasti. Leenan pelko ja kolkuttava omatunto siitä, että mieluummin pakenee naapuriin kuin on veljien ja äidin tukena isän raivokohtauksien aikana koskettavat ja kynsivät sydämen vereslihalle. Leena ei tiedä, minne veljet pakenevat eikä sitä, mitä heidän päänsä sisällä liikkuu. Tämä minua jäi harmittamaan, sillä olisin halunnut tietää, millainen selvitymisstrategia esikoisella, Markulla, ja pienellä kuopuksella, Sakarilla, oli. Oliko heillä harrastuksia, joiden avulla unohtaa kaikki edes hetkeksi niin kuin Leenalla oli uinti? Miten vanhempien alkoholismi vaikutti pikkuiseen Sakariin, joka usein nukkui tai oli äitinsä läheisyydessä muiden lasten ollessa poissa kotoa? Sikalat päättää kertoa kuitenkin vain Leenan kasvutarinan ja jättää veljet taka-alalle. 

Välillä valo pilkahtaa ummehtuneen hajuisessa kodissa. Kukat kastellaan, lakanat vaihdetaan, jääkaappi täytetään ja vanhemmat lähtevät töihin. Silti lukiessa sattuu; Leena ja veljet eivät uskalla huokaista helpotuksesta, jottei onni lennä tiehensä, karkaa ikkunasta. Isä kiltti. Äiti kiltti. Pian pullo kuitenkin napsahtaa. Uudelleen, jälleen, taas. Äidin iholla kellertävät uudet keltaiset läikät. Leenan on vaikea verrata omaa perhettään muihin, sillä parhaiden kaverienkin vanhemmista ainakin toinen juo. Koulusta muotoutuu Leenan turvapaikka, opettajasta turvallinen aikuinen, jolle voi uskoutua. Pahaa oloa voi uida karkuun uimahallissa. Samalla lukija pärskyttää itsekin puhdasta vettä ylleen, ahdistus liukenee hetkeksi. 

Leenaa seurataan teini-iän kynnykselle saakka. Teoksen loppu tuli vastaan niin yllättäen, että hätkähdin: Nytkö jo? Sikalat päättyy avoimesti. Se vähän latisti lukuelämystäni, koska olisin halunnut tarkemman lopetuksen. Jäljelle jää toivo, ja siihen pureudun kynsin hampain. Vaikka Sikalat on puhutteleva teos, se ei ole ihan niin väkevä, että jäisi pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa. Jälki kuitenkin jäi. 

Alakosken esikoisteoksen ovat arvioineet myös mm. JoriAletheiaKirjanainen ja noora. Teoksen pohjalta on tehty Sovinto-niminen elokuva 2010. 




8 kommenttia:

  1. Hei, omassa mielessäni kirjan arvo on noussut ajan myötä. Odotin innoissani hieman vastaavasta aihepiiristä Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maata, mutta kyllä Sikalat oli parempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin lukaisemassa arviosi Olssonin teoksesta, sillä en ollut siitä aiemmin kuullut. Pitää laittaa teos korvan taakse!

      Poista
  2. Sikalat on yksi lemppareitani. Niin rankka ja ahdistava kyllä että olen koko ajan siirtänyt Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna-kirjan lukemista. Odotan oikeaa fiilistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli joskus kyseinen teos lainassa, mutta palautin sen lukemattomana. Aihe kuitenkin vaikutti mielenkiintoiselta, joten pitänee joskus vielä antaa teokselle uusi mahdollisuus.

      Poista
  3. Pidin kirjasta ja elokuvasta ihan sikana. Hetekivi Olssonin kirjassa näkökulma on myös tytön, mutta tyttö on väkivaltainen ja käytöshäiriöinen, joka tuo kirjaan oman säväyksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole leffaa nähnyt enkä usko ainakaan vapaaehtoisesti sitä katsovani -leffassa kaikki paha tulee niin lähelle, että ahdistaa hulluna. Kirjassa se kaikki on jotenkin helpompi kohdata.

      Olssonin teos on minulle tosiaan vieras, joten mahtavaa, että jo toisessa kommentissa vinkataan sitä. :-)

      Poista
  4. Minäkin olen tämän lukenut ja toisaalta ymmärrän avoimen lopun. Kun on varttunut tuollaisessa ympäristössä, niiden jälkiä yleensä kantaa muassaan vielä pitkän aikaa ja ne voivat vaikuttaa paljonkin henkilön elämään, psyykeeseen. Vaikuttava kirja tosiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti, Elegia. Lasten kokemukset eivät häviä hetkessä, jos koskaan, ja teos olisi ehkä menettänyt voimaansa, jos sitä olisi jatkettu täsmällisemmillä selityksillä, miten Leenan elämä jatkui.

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!