maanantai 16. syyskuuta 2013

Essi Tammimaa: Paljain käsin

Paljain käsin, Essi Tammimaa.
Gummerus 2011. 346 s.


Sukupolvien naiset, he pääsevät päänäyttämölle Essi Tammimaan toisessa romaanissa Paljain käsin (2011). Varpu on kolmenkympin hujakoilla oleva lähihoitaja, joka vahvoilla, mutta hellillä käsillään siirtää vanhusta parempaan asentoon, silittää tämän ryppyistä kättä ja syöttää lusikalla keittoa kuin lintuemo poikastaan. Varpu toimii kaikkitietävänä kertojana, joka kuin kärpäsenä katossa seuraa siskojensa arkea ja aikamatkaa äitinsä ja isoäitinsä lapsuuteen. Varvun siskoista maaseudulla asuvalla Virvalla olisi ympärillään paratiisi, jos lapsi suostuisi kasvamaan hänen sisässään. Vallaton Inari sen sijaan rakastuu varattuun mieheen, ja sisarusten Soile-äiti itkee kuollutta äitään, jolta ei koskaan saanut rakkautta. Elämä heittelee, mutta nainen, hänen on pysyttävä vahvana. Paljain käsin onkin monipolvinen tarina äideistä, tyttäristä, äitiydestä ja rakkaudettomuudesta, joka napanuoran lailla kiinnittyy aina seuraavan sukupolven edustajaan. 

Paljain käsin on yksi niistä kirjoista, jonka valitsin luettavaksi ihan vain kannen ja nimen perusteella. Hauskat letit, kaunis nimi tyylikkäällä fontilla kirjoitettuna: kokeillaan! Tunnustelen, miltä teos muilta osiltaan maistuu. Valitettavasti tällä kertaa lukuvalinta osoittautui vain ihan kivaksi. Ei siis täydellistä, ainutlaatuista tai pakahduttavaa. Olen viime aikoina tainnut lukea sen verran monta teosta sukupolvista ja heidän periytyvistä ongelmistaan, että ne alkavat jo turruttaa. En voinut mitään ärsyyntymisen tunteelle; naisilla elämä vaikuttaa aina synkältä, kukaan ei rakasta ja miehet nauttivat liikaa alkoholia, lyövät ja katoavat. Tai sitten käy niin, että äiti lähtee kuin syksyn lehti puusta, lennähtää pois, ja lapset jäävät tiukkaa kuria pitävän isän valvontaan. Varvun äiti joutui lapsena pelkäämään isää, kun teini-iässä lapsen saanut äiti päätyi juopoksi ostoskeskuksen varjoihin. Miksi kaikki on aina niin harmaata, synkkää ja surullista? Onneksi teoksen loppu hieman piristi mieltä. Sen toivoa ja herkkyyttä tahtoi hetken keinuttaa sylissään eikä kirjaa halunnut ihan heti sulkea, vaikka viimeiset sanat olikin jo lukenut. 

Harkitsin teoksen keskenjättämistä, mutta omaperäinen kieli sai minut jatkamaan. Tammimaa kylvää itse keksimiään niin sanottuja uudissanoja sinne tänne, ja niitä jäin monesti ihmettelemään. Niitä joko ihastelee kauniin kukan lailla tai kiroaa kuin olisi varpaansa lyönyt kiveen. Minua ne eivät häirinneet, mutta toisaalta välillä sanat tuntuivat turhalta kikkailulta ja keskeyttivät harmillisesti muuten niin sujuvan lukemisen. Noin muuten kieli onkin houkuttelevaa, mietittyä ja sellaista, kun hienon kielikuvan luettuaan tahtoisi huudahtaa: Tuossakin noin osuva vertaus! Miten ainutlaatuisia ilmauksia ovatkaan lupaus, joka on vappupillin törisevä paperikieppi tai ääni, joka on lämmin huopa. Entä millainen on ääni, jossa on väsymyksen perunamuusia? 

Paljain käsin ei osoittautunut minun kirjakseni, mutta jollekin toiselle lukijalle se varmasti tarjoaa hienon ja vahvan lukukokemuksen. Ehkä juuri sinulle? Tammimaan teokseen ovat ihastuneet ainakin Maria ja Katja. Sen sijaan Morrella ja Booksylla lukukokemus oli samankaltainen kuin minulla. 

2 kommenttia:

  1. Minä pidin tästä kirjasta, vaikka lukukokemuksena se on jo aika paljon haalistunut mielestäni. Uudissanoilla rikastettu kieli ei myöskään häirinnyt minua, vaikkakin jotkut sanat tuntuivat hivenen kummallisia. Kirjassa on kyllä ihana kansi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin on käymässä niin, että teos alkaa jo haihtua mielestä. Minuakaan uudissanat eivät juuri häirinneet. Pitäisi kokeilla Rimmisen Nenäpäivää, sillä ilmeisesti myös siinä viljellään uudissanoja.

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!